Kuolemaan liittyviä tapoja varhaiskirkossa

Kuolleen kohtelu

Varhaiskristityille oli ominaista kuolleista huolehtiminen ja myötätunnon osoittaminen sureville. He toimittivat hautajaiset arvokkaasti ja asianmukaisesti, kunnioittaen kuollutta ja lohduttamalla omaisia. Hautauspalvelus ymmärrettiin julkiseksi uskonnolliseksi velvollisuudeksi. Julianus Luopio (331 – 363) arvosteli tätä käytäntöä.

Kristillinen kirkko piti alusta asti määrätietoisesti parhaana tapaa haudata kuolleet maahan, jossa he ottivat esimerkkiä juutalaisilta (1.Moos 3:9; 5. Moos 24:6; Matt 19:28 jne.). Mutta tapaa polttaa vainajat, mikä oli säilynyt koko Roomana valtakunnassa, he voimakkaasti vastustivat.

Alussa ei ollut erityisiä hautaamispaikkoja, eivätkä olosuhteet suosineet sellaisten perustamista. Sekä juutalaisten että roomalaisten lakien mukaan yleisiä hautaamispaikkoja olivat kaupungin ulkopuoliset ympäristöt (Matt 26:60; Lk 7:12; Joh 11:30). Neljännellä, viidennellä ja kuudennella vuosisadalla avoimia paikkoja kirkkojen ympärillä pidettiin sopivina ruhtinaiden, piispojen ja papiston jäsenten hautaamiseen, ja myöhemmin kirkon yhteydessä eläneiden hautaamiseen. Tämä kuten kaikki muukin, mikä oli kirkon palvelemiseen soveliasta, vihittiin muodollisesti käyttöön. Tämä tapahtui ensimmäisen kerran kuudennella vuosisadalla. Yhdeksännellä vuosisadalla alkoi tapa haudata kuolleita kirkon seinien sisäpuolelle.

Hautaamispaikkoja luonnehdittiin lepopaikoiksi, kalmistoiksi. Sillä haluttiin ilmaista, ei vain sitä, että kuolleet olivat levossa maallisista töistä ja murheistaan, vaan myös toivoa tulevasta ylösnousemuksesta. Hautuumaata nimitettiin myös Herran maaksi, koska se nautti kirkon koskemattomuutta, ja ehkä myös siksi, että vainajat olivat pyhässä yhteydessä heidän kanssaan, jotka olivat nukkuneet Herrassa. Kirkko ei hyväksynyt tapaa haudata kuolleita perhehautoihin eikä hautakammioihin. Sitä pidettiin sopimattomana ja eriarvoisuuden ylpeyteen johtavana.

Kreikkalaisten ja roomalaisten tavoin kristitytkin pystyttivät muistomerkkejä ja merkitsivät ne omistuskirjoituksin ystäviensä muistoksi. Niiden ylellisyyttä ja liiallisuutta arvostelivat vakavasti Basileios Suuri, Johannes Krysostomos ja useat muut.

Roomalaisten hautausmenot toimitettiin yöllä. Kristityt toisaalta hautasivat päiväsaikaan, mutta käsissä pidettiin palavia kynttilöitä. Vainojen aikaan kristittyjä usein pakotettiin hautaamaan vainajansa yöllä mahdollisimman salaa. Mutta Konstantinuksen ja hänen poikiensa aikaan kristittyjen hautaamiset toimitettiin päivällä, ja toisinaan hyvin loistokkaasti. Luultavasta he määräsivät lakeja tästä asiasta kristittyjen hautaamistavan hyväksi, sillä Julianus Luopio antoi tästä asiasta asetuksen saattaa ennalleen hautaamiset yöllä.

Juutalaisilla ja Idän kansoilla oli tapana yleensä haudata vainajansa heti kuoleman jälkeen. Ilmaston luonne on saattanut olla ohjaamassa tähän käytäntöön, mutta pääsyy oli luultavasti se, että ruumiin nopealla poissaattamisella oli vältettävissä juhlamenoista mahdollisesti johtuva tartunta. Kreikkalaisten ja roomalaisten tapa tässä suhteessa on yhteydessä Idän kansojen tapaan. Varhaiskristityt myös mukautuivat maan tapaan haudata vainajat heti kuoleman jälkeen, mutta he ehdottomasti olivat eri mieltä siitä, että hautaustoimitus aiheuttaisi mitään tartuntaa yhteydestä kuolleeseen. He päinvastoin pelkäämättä asettivat itsensä alttiiksi tartunnoille suorittamalla uskollisesti palvelukset niille, jotka olivat kuolleet tappaviin sairauksiin, kuten myös toimittamalla heille välttämättömät toimenpiteet sairaana ollessa. Kotoa pois siirtämisen jälkeen ruumista pidettiin päivä tai pitempäänkin kirkossa, ja tästä alkukäytännöstä kehittyi tapa pitää yövalvomisia kuolleille. Joskus hautajaiset viivästyivät useita päiviä.

 

Myötätunto kuolevaa kohtaan

Varhaiskristityt kiinnittivät keskeisimmän huomion kuolevaan, ja arvostivat suuresti loppua koskevia neuvoja, ohjeita ja rukouksia. Heidän kehotuksiansa jälkeenjääville ystäville ja rukouksiansa heidän puolestaan pidettiin suuressa arvossa ja niistä huolehdittiin. Heitä siunattiin ristinmerkillä. Piispa ja monet muut papiston jäsenet sekä sukulaiset ja ystävät pyrkivät lohduttamaan heitä. Heidän puolestaan rukoiltiin kirkossa. Ystävät hyörivät ympärillä antaakseen ja saadakseen viimeisen suudelman, ja viimeisen syleilyn. Heille toimitettiin sairaanvoitelun sakramentti kuoleman edellä heidän mahdolliseksi toipumisekseen. Katolisessa kirkossa käytäntö muuntui ns. viimeiseksi voiteluksi.

Ystävät ja sukulaiset sulkivat kuolevan silmät ja suun – tapa, jota kaikki kansat noudattavat. Mutta varhaiskristityille tämä oli ilmaus kuolevan rauhallisesta uinahtamisesta kuoleman uneen, josta hän oli heräävä vanhurskaan ylösnousemuksessa. Sitten ruumis pestiin ja puettiin tavallisesti liinaiseen valkeaan vaatteeseen, mutta joskus myös kallisarvoisemmasta materiaalista valmistettuun, kullalla ja jalokivillä jne. koristeltuun. Ruumis puettiin parhaaseen pukuun. Näiden tapojen lisäksi ruumis usein voideltiin hyväntuoksuisella öljyllä.

Varhaiskristityt hautasivat alkuvaiheessa vainajat liinavaatteeseen käärittynä juutalaisen tavan mukaan, mutta myöhemmin, toisin kuin juutalaiset, kristityt panivat ruumiin arkkuun. Tätä tapaa he huomasivat monien pakanakansojenkin yleisesti noudattavan. Ruumis asetettiin joksikin aikaa ennen hautausta katsottavaksi joko kotiin tai kadulle, tai kaikkein useimmin kirkkoon. Tämän ajan läheisimmät sukulaiset tai ystävät vartioivat ruumista. Heidän velvollisuutenaan oli toimittaa tämä viimeisenä palveluksenaan kuolleelle. Itkevien naisten valituksia ei missään nimessä sallittu, kuten oli tapana juutalaisilla ja monilla pakanakansoilla. Kristittyjen mielestä sellaiset valitukset olivat erittäin sopimattomia, sillä he eivät pitäneet kuolemaa menetyksenä vaan kuvaamattomana voittona. Haudankaivajan tehtävä on hyvin varhaisilta ajoilta, ja sitä pidettiin suuressa arvossa ja kunniallisena tehtävänä.

Hautajaisjuhlallisuudet

Ruumis kannettiin ruumispaareilla juhlallisessa saattueessa hautapaikkaan edesmenneen sukulaisten ja ystävien seuratessa itkien, joiden joukossa oli papistoa ja joitakin muitakin. Tällainen kulkue oli joskus niin täynnä ihmisiä kuin vakavien onnettomuuksien tapahtumapaikoilla, ja kuolemantapauksissa. Avustajien velvollisuutena oli johtaa kulkuetta. Ruumispaareja kannettiin toisinaan olkapäillä, ja toisinaan käsin. Lähimmät sukulaiset tai arvohenkilöt toimivat kantajina. Jopa piispat ja papisto toimivat usein tässä tehtävässä.

Hautajaiskellojen soittaminen tuli mukaan kahdeksannella ja yhdeksännellä vuosisadalla. Ennen kirkonkellojen käyttöä oli tapana käyttää torvea tai puisia räikkiä samaan tarkoitukseen.

Palmunoksia ja öljypuun oksia kannettiin hautajaiskulkueissa ensimmäisen kerran neljännellä vuosisadalla muistuttamassa Kristuksen riemullisesta ratsastamisesta Jerusalemiin. Sypressejä ei saanut käyttää, koska ne olivat surun symboli. Tapa kantaa palavia tuohuksia ja lampukoita oli varhaisempi ja yleisempi. Se muistutti edesmenneen voitosta kuolemasta ja Kristukseen yhdistymisestään sekä Karitsan juhlasta Ilmestyskirjassa. Kristityt kielsivät tavan kruunata ruumis ja arkun koristelemisen kukkaseppeleillä, koska se haiskahti epäjumalanpalvelukselta. Mutta tapana oli panna kukkia haudalle.

Palmunoksia pidettiin käsissä ja psalmeja laulettiin ruumista kuljetettaessa kulkueessa ja haudan ympäri. Tietoja tätä tavasta löytyy monilta kirjoittajilta. Nämä hymnit olivat luonteeltaan iloisia. Varhaiskristillisyyden tutkija Bingham on todennut, että ”emme voi odottaa löytävämme paljonkaan tietoja tästä alkuajoilta kristittyjen ollessa vainottuina, mutta kun rauhalliset ajat koittivat, löytyy tietoja siitä jokaiselta kirjoittajalta”. Apostolisten Sääntöjen kirjoittaja (VI:30) antaa ohjeen, että kuollutta tule kuljettaa laulaen, jos ovat uskovaisia. ”Sillä kallis on Herran silmissä hänen pyhiensä kuolema”, ja toisaalla sanotaan, ”Palaja lepoosi sielu, sillä Herra on palkinnut sinut. Ja vanhurskaan muisto olkoon siunattu: ja vanhurskaiden sielut ovat Herran kädessä”. Luultavasti nämä olivat psalmijakeita, jotka olivat valitut sellaisiin tilanteisiin. Sillä Krysostomos puhuessaan tästä tavasta ei kerro vain heidän psalmilaulunsa syytä, vaan myös mitä erityisiä psalmeja tai niiden osia he käyttivät näissä juhlallisuuksissa. ”Mitä meidän hymnimme tarkoittavat?”, hän sanoo, ”emmekö kunnioita Jumalaa ja kiitä Häntä siitä, että Hän on kruunannut poislähteneen, että Hän on vapauttanut hänet vaivoista, että Hän on tehnyt hänet vapaaksi kaikesta pelosta? Ajattele, mitä laulat tuolla hetkellä; ´palaja lepoosi sieluni, sillä Herra on palkinnut sinut`. Ja vielä: en minä pelkää mitään pahaa, sillä Sinä olet minun kanssani. Ja vielä: Sinä olet minun turvapaikkani kaikista ahdistuksistani, joista minut vapahdat. Ajattele, mitä tämä psalmi tarkoittaa. Jos uskot niihin asioihin, joiden sanot olevan tosia, miksi itket ja valitat, ja teet pelkkää komeutta ja pilkkaa laulustasi? Jos et usko niiden olevan totta, miksi näyttelet teeskentelijää, siinä määrin kuin laulat?”(Saarna 4 kirjeestä heprealaisille). Hän osoittaa tämän niitä vastaan, jotka kohtuuttomasti surivat hautajaisissa, osoittaen ristiriitaisuutta verrattuna psalmilauluun kirkossa”.

Ruumiinsiunausrukoukset muodostivat myös asiaankuuluvan osan kuolleen hautauspalveluksessa.

Pidettiin myös hautauspuheita, joissa muisteltiin edesmennyttä. Lukuisia niistä on säilynytkin, kuten Eusebioksen puhe Konstantinuksen hautajaisissa, Ambrosiuksen puheet Teodosioksen ja Valentinuksen kuoltua, ja hänen oman veljensä Satyruksen kuoltua, samoin Gregorioksen ja Naziansilaisen puheet isänsä, veljensä Caesaruksen ja sisarensa Gorgonian muistoksi.

Herran ehtoollisen sakramentti toimitettiin hautajaisissa ja usein myös haudalla. Tällä haluttiin osoittaa, että pyhien yhteys jatkui edelleen elävien ja kuolleiden välillä. Mieliajatus oli, että molemmat edelleen jatkoivat jäseninä samassa mystisessä ruumiissa, joka on sama maan päällä ja taivaassa. Tämä Ehtoollisen viettämisen muoto oli myös kunniakas todiste edesmenneen uskosta ja kristinuskon mukaisesta elämästä. Roomalaiskatolinen taikauskoinen käsitys uhrilahjoista ja messuista kuolleiden puolesta sai alkunsa tästä Kirkon muinaisesta käytännöstä.

Hieman ennen kuudetta ja seitsemättä vuosisataa tuli tavalliseksi jakaa jotakin kuolleelle – panna arkkuun jotakin – antaa rakkauden suudelma, ja päättää hautausjuhlallisuudet agapen- kaltaisella viihdykkeellä. Näistä käytännöistä sanotaan ensimmäisen nopeasti hävinneen, ja viimeinen lakkasi vähitellen.

Maailmanlaajuisesti oli tapana kristinuskon piirissä asettaa ruumis hautaan kuten nykyisinkin, kasvot itään päin, ja samoin perusteluin.

Hautauspalvelus päätettiin kuten muutkin uskonnolliset palvelukset Herran rukoukseen ja siunaukseen.

Surevat

Varhaiskristityt eivät pitäneet kuolemaa riipaisevana vaan iloisen tapahtumana. Kaikki kohtuuton murhe ja sureminen oli niin ollen heidän näkökulmastaan ristiriidassa kristillisen uskon ja toivon kanssa. Tästä syystä he voimakkaasti vastustivat juutalaista ja roomalaista tapaa palkata itkijänaisia hautajaisiin. Kuitenkaan ei pidä ajatella, että he joko tuomitsivat luonnollisen mielenliikutuksen tai kehottivat stoalaiseen välinpitämättömyyteen. Päinvastoin on monien vanhan ajan kirjoittajien katkelmia, joissa luonnon oikeus ja voima tunnustetaan, ja surun tuleminen, jonka ystävän kuolema aiheuttaa, oikeutetaan, sekä järjellisistä syistä että Raamatun viittauksien perusteella. Yhdenmukaisesti kuolemankäsityksensä kanssa kristityt ehdottomasti eivät hyväksyneet juutalaisten surun ilmauksia – säkkikankaita ja tuhkaa, eikä vaatteiden repimistä. Jotkut isistä ankarasti arvostelivat roomalaista tapaa pukeutua mustiin. Erityisesti Augustinus oli tässä suhteessa erikoisen ankara. ”Miksi meidän pitäisi”, hän sanoo, ”vääristellä itsemme mustilla vaatteilla, ellemme halua jäljitellä uskottomia kansoja, ei vain heidän valituksiensa suhteen, vaan vielä suruvaatetuksellakin! Voitte olla vakuuttuneita, että ne ovat vieraita ja laittomia käytäntöjä, ja ellei laittomia, eivät ainakaan sopivia. Mustiin pukeutuminen oli kuitenkin alusta asti tavallinen suremistapa Kreikan kirkossa, ja ajan mittaan se yleistyi.

Tarkkoja sääntöjä suruajan pituudesta ei ollut. Tämä asia jätettiin osapuolten tapojen ja tuntemuksien varaan. Pakanoilla oli tapana toistaa sureminen kolmantena, seitsemäntenä ja yhdeksäntenä päivänä, jota erityisesti kutsuttiin ”yhdeksänpäiväisiksi”. Jotkut surivat lisäksi kahdentena-, kolmantena- ja neljäntenäkymmenentenä päivänä. Erityisesti nämä päivät synnyttivät taikauskoisiakin näkemyksiä. Noina päivinä oli tapana viedä heidän vainajiensa sieluille maitoa ja viiniä, kukkaseppeleitä ja kukkia, niin kuin roomalaisten muinaishistoriasta saamme tietää. Jotakin tällaisesta taikauskosta saattoi merkitykseltään uhria vähäisempänä säilyä tietämättömien kristittyjen piirissä.

Oli myös tapa jatkaa hautajaisia kolme päivää yhteensä, joka sallittiin kristittyjen keskuudessa, koska katsottiin saman jumalanpalveluksen jatkuvan.

Apostolisissa Säännöt antavat erityisen selityksen hautauspalveluksen toistamiselle kolmantena, yhdeksäntenä ja neljäntenäkymmenentenä päivänä: ”Huomioitakoon kuoleman jälkeen kolmas päivä psalmein, raamatun luvuin ja rukouksin, koska Kristus nousi kuolleista kolmantena päivänä. Yhdeksäs päivä huomioitakoon elävien ja kuolleiden muistoksi. Ja myös neljäskymmenes päivä israelilaisten tavan mukaan surra Moosesta neljäkymmentä päivää. Ja lisäksi vuotuisena kuolinpäivänä muisteltakoon kuollutta”.

”Kuolleiden vuotuisena muistopäivänä oli tapana pitää juhla tai kestitys, johon kutsuttiin sekä papistoa että kansaa, mutta erityisesti köyhiä ja puutteenalaisia, leskiä ja orpoja, ettei olisi kysymys vain kuolleen jälkeenjääneistä, vaan suloisesta tuoksusta heille itselleen Jumalan silmissä”, niin kuin kirjoittaja Origeneen nimissä kirjoittaa. Pyhä Johannes Krysostomos sanoo, että tämän tavan suhteen oltiin peräänantamattomia, kun taas muiden, tärkeämpienkin tapojen suhteen joustettiin (Saarna 47 ensimmäisestä korinttilaiskirjeestä). Mutta tästä usein oli seurauksena suuriakin väärinkäytöksiä.

Rukoukset kuolleiden puolesta

Tertullianus (k. 220) tutkielmassaan ”Sotilaan seppele” kirjoittaa rukouksista kuolleiden puolesta Kirkon tapana siihen aikaan kun hän kirjoitti tutkielmansa, tuskin paljonkaan jälkeen vuoden 200. ”Pidämme vuotuisen muistojuhlan kuolleelle heidän syntymäpäivänään”, tarkoittaen heidän kuolinpäiväänsä. Eräässä toisessa kirjoituksessaan sama kirjoittaja sanoo, että oli leskien tapana rukoilla kuolleen miehensä sielun puolesta pyytäen hänelle virvoitusta ja lepoa, ja osaa ensimmäisessä ylösnousemuksessa, sekä järjestää vuosittain muistojuhla hänen kuolinpäivänään. Ja toisaalla hän kertoo surevasta puolisosta rukoilemassa edesmenneen vaimonsa puolesta ja hänen muistojuhlastaan.

Origenes (k. 254) kertoo, että hänen aikanaan kristityt ajattelivat ”olevan oikein ja hyödyllistä mainita pyhiä yhteisissä rukouksissaan ja parantua muistelemalla heidän ansioitaan”.

Kyprianus (k.258) vakuuttaa, että hänen aikanaan kristityillä oli tapana toimittaa pyhää uhria marttyyrien muistoksi heidän marttyyrikuolemansa muistopäivänä kiitosrukouksin. Ja hän viittaa myös uhreihin ja anomuksiin, tai pahasta päästämisrukouksiin, kirkon poisnukkuneiden jäsenten puolesta. Eräässä kohdassa Kyprianus sanoo: ”Kun erkanemme täältä, ei ole mahdollisuutta katumukseen, eikä hyvityksen vaikutusta”.

Arnobius tutkielmassaan pakanoita vastaan, joka on kirjoitettu suunnilleen 305, puhuessaan rukouksista Herran ehtoollisen ainesten pyhittämisen jälkeen, sanoo kristittyjen rukoilevan rauhaa ja anteeksiantoa elävien ja kuolleiden puolesta.

Kyrillos Jerusalemilainen (k. 386) kertoo rukouksista pyhän Ehtoollisen ainesten pyhittämisen jälkeen: ”Uhraamme tämän uhrin kaikkien niiden muistoksi, jotka ovat nukkuneet kuoleman uneen ennen meitä, ensiksikin patriarkkojen, profeettain, apostolien ja marttyyrien, että Jumala heidän rukouksiensa ja anomusten tähden ottaisi vastaan anomisemme. Ja sitten rukoilemme pyhien isiemme ja piispojemme puolesta, ja niiden puolesta, jotka ovat nukkuneet kuolonuneen ennen meitä, uskoen että heidän sieluilleen on suureksi hyödyksi rukoilla niiden puolesta, pyhän ja pelättävän uhrin ollessa alttaripöydällä”. (Catech. Mystag. 5:6).

Sama kirjoittaja todistaa, että hänen aikanaan monet epäilivät rukousten tehoa keinona välittää apua kuolleelle. ”Tunnen monia”, hän huomauttaa samassa kirjassa, ”jotka sanovat: mitä sielua, joka lähtee tästä maailmasta, syntisenä tai synnittömänä, hyödyttää, jos heidät mainitaan rukouksissa”?

Gregorios Nazansilainen (k.390) rukoili, että Jumala ottaisi vastaan hänen veljensä Caesariuksen sielun (Orat. 10).

Ambrosiuksen (k.397) kirjoituksissa tapaamme hänen rukouksiaan poisnukkuneiden Teodosiuksen ja Valentinuksen. sekä oman veljensä puolesta. Hän myös neuvoo kristittyjä olemaan itkemättä kuollutta sisarta, vaan rukoilemaan ja pitämään muistopalveluksia hänen puolestaan. Toisessa kohtaa sama kirjoittaja vakuuttaa, että ”kuolema on leposatama eikä saa tilaamme pahemmaksi. Mutta sellaisena kun se löytää jokaisen ihmisen, sen mukaisesti tätä kohtaa tuleva tuomio”.

Epifanius (k. 403) väitti ensiksikin, että rukoukset kuolleiden puolesta olivat hyödyllisiä, todistaen elävien uskosta ja toivosta ja samalla ilmaisivat uskoa siitä, että kuolleet olivat vielä olemassa ja elivät Herran kanssa. Toiseksi, jatkoväitteenä hän sanoi, että ”rukoukset heidän puolestaan ovat hyödyksi, vaikka ne eivät irrotakaan heitä kaikista synneistään. Kuitenkin, siinä määrin kuin maailmassa usein erehdymme sekä tahtomattamme että tahallisesti, se auttaa ilmaisemaan sen, mikä on täydellisempi. ”Sillä me muistelemme”, hän jatkaa, ”sekä vanhurskaita että syntisiä; syntisiä anoaksemme Jumalan armoa; vanhurskaita (sekä isiä että patriarkkoja, profeettoja, apostoleja, evankelistoja, marttyyreita ja tunnustajia; samoin piispoja, auktoriteetteja ja koko säätyä), jotta voisimme palvella Herraa Jeesusta Kristusta kaikissa ihmisissä, kunnioittaen häntä, ja jotta voisimme palvoa häntä”.

Krysostomos (k.407) puhuessaan syntisten kuolemasta sanoo: ”Heidän puolestaan ei tule niinkään valittaa kuin auttaa rukouksin ja anomisin, almuin ja uhrein. Sillä näitä seikkoja ei suunniteltu turhaan, emmekä ilman syytä muistele edesmenneitä pyhissä sakramenteissa, puhumalla heidän puolestaan Karitsalle, joka on teurastettu, että hän ottaisi pois maailman synnit, vaan että heille koituisi tästä jotain lohdutusta”.

Jerome (k. 420) sanoo: ”Ollessamme tässä maailmassa kykenemme auttamaan toisiamme, mutta kun astumme Kristuksen tuomioistuimen eteen, eivät Job eikä Daniel voi rukoilla toisten puolesta, vaan jokaisen on kannetta ma taakkansa”.

Siksi kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että ainakin Tertullianuksen ajoista, ja luultavasti jo aikaisemminkin, kirkolla oli tapana rukoilla kuolleiden puolesta. Monet kolmannen ja neljännen vuosisadan opettajista hyväksyivät tämän käytännön. Jotkut heistä vahvistivat uskoa, että elävien rukoukset olivat tarkoitetut hyödyttämään synneissä kuolleita samoin kuin uskossa kuolleita. Muutamat taas olivat sitä mieltä, että kuolleille ei ole mitään hyötyä elossa olevien rukouksista.

Kun Kirkko kantoi esirukouksia niiden puolesta, joiden uskottiin kuolleen uskossa, ja joiden ajateltiin saavan onnellisen osan, kristittyjen ymmärrettiin rukoilevan Jumalaa, että hän ottaisi henkilöt luokseen. He kiittivät näiden vapautumisesta syntisestä maailmasta ja rukoilivat taivaallista anteeksiantoa jäljellä olevista synneistä ja puutteellisuuksista. He halusivat kunnioittaa ja osoittaa kiintymystä edesmenneitä kohtaan, ja todistaa uskostaan sielun kuolemattomuuteen ja tulevaan elämään. Ja he yrittivät varmistaa ystävilleen osan Kristuksen tuhatvuotiseen valtakuntaan maan päällä, johon monet varhaiskristityt uskoivat, sekä laupeudellisen tuomion Kristuksen tuomioistuimen edessä. On siis varmaa, että synneissä kuolleiden puolesta rukoiltiin siinä toivossa, että se lievensi heidän kärsimyksiään ja lievensi heidän tuomiotaan.

Varhaiskristittyjen hautausmaista

Kaikkein eniten varhaiskristittyjä haudattiin maanalaisiin hautoihin. Kun kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana vainojen miekka häälyi alinomaa heidän päänsä päällä, ja kalliilla ostettu kokemus opetti heitä, että ainoa turvallinen tapa oli vetäytyä asumattomiin erämaihin, tai piiloutua luoksepääsemättömiin luoliin, suurin osa piti parhaimpana jälkimmäistä tapaa. Heidät haudattiin vetäytymispaikoilleen. Ne palvelivat samalla heidän kotinaan sekä hautapaikkanaan. Ja oli luonnollista, että he toivoivat myös kuolleiden veljiensä tulevan haudatuksi samaan rauhalliseen ja koskemattomaan piilopaikkaan. Siten aluksi ristityille oli välttämätöntä ja myöhemmin vaihtoehto asettaa kuolleensa syviin ja hämäriin onkaloihin. Tällaisia luoliin haudattuja, jotka olivat velkaa lukemattomille vainoissa samanaikaisesti menehtyneille, ja jotka muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, tulivat haudatuiksi kirkollisesti, ei ollut kovin paljon. Tästä johtuen, epävarmana ajankohtana, mutta kuitenkin jo varhain, jotkut vainajan varakkaat ystävät panivat heidän ruumiinsa hallussaan oleville hautausmaille, jotka sitten vähitellen siirtyivät uskovaisten omistukseen. Vainojen aikaan paljon kristittyjä haudattiin katakombeihin.

 

Lähteet:

Origenes Ecclesiasticae. The Antiquities of the Christian Church, by Joseph Bingham. I – II. Reprinted from the Original Edition MDCCVIII – MDCCXXII. With an Enlarged Analytical Index.