Maallikko Jumalan työtoverina

Ensimmäinen kristillinen asiakirja, jossa käytetään maallikko- nimitystä, on Klemens Aleksandrialaisen kirje korinttolaisille n.v:lta 95 jKr. Tekstissä puhutaan uskovien johtamisesta “maallikkosääntöjen” mukaan. Myös Tertullianus ja Kyprianos 3. vuosisadalta käyttävät maallikko-nimitystä papiston vastakohtana.

Raamatussa maallikko-sana on harvinainen. Sillä tarkoitetaan aina ihmistä Jumalan kansaan kuuluvana. Paitsi perinteistä pappeutta Raamattu puhuu myös Jumalan kansan yleisestä pappeudesta. Mooseksesta alkaen Herra on julistanut: “Te olette minulle kuninkaallinen papisto ja pyhä kansa.” Uudessa Testamentissa Pietari käyttää ilmaisua: “Te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto.” Jerusalemin temppeli vertauskuvallisesti esitti Jumalan kansan ykseyttä. Kristillinen kirkko rakentui profeetalliselle ilmoitukselle, jossa uskovat yhdistyvät Kristuksessa ja jakavat ainutlaatuisen pappeuden ja Kristuksen kuninkuuden. Kristus teki kaikista kristityistä “kuningaskunnan ja papiston”, joka hallitsee maailmaa. Raamatun tekstit korostavat voimakkaasti hengellisen pappeuden pyhyyttä jokaisen kirkon jäsenen kohdalla.

300-luvulla alkoi tässä käsitystavassa ilmetä muutosta. Yleisen pappeuden arvo alkoi heikentyä ja sen seurauksena papillinen pyhyys keskittyy yhä selvemmin piispuuteen. Maallikoiden hengellinen pappeuden tehtävä alkoi hämärtyä, ja se oli Kirkolle suuri menetys. Kastetut kristityt alkoivat samaistaa itseään maalliseen todellisuuteen kuuluviksi. Pyhyys yhä enemmän katsottiin liittyvän hierarkiseen papistoon ja munkkeihin, jotka olivat keskittyneet jumalallisiin asioihin. Tämä katsantokanta johti siihen, että maallikot ymmärrettiin enää vain passiivisiksi, vastaanottaviksi osapuoliksi. Heille ei juuri enää jäänyt muuta tekemistä Kirkossa kuin taloudellisen vastuun kantaminen. Heillä ei enää ollut kirkollista tehtävää, virkaa eikä armolahjaa.

Yleinen pappeus, joka kuuluu maallikoille, ei kuitenkaan ole sakramentaalisen pappeuden vastakohta. Kirkon hierarkinen eli papillinen rakenne on saanut perustansa kahdentoista apostolin yhteisöstä. Piispa valitaan kansan keskuudesta. Hän ei ole kansan yläpuolella, sillä hän kuuluu kirkkoruumiiseen, kuten maallikotkin. Piispuuden alkuperä on kuitenkin jumalallinen. Jokainen piispa on Jumalan valitsema. Kristus sanoo: “Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät”. Piispalla on pastoraalinen, paimenen, armolahja, sakramentaalisen pappeuden täyteys. Ortodoksinen perinne korostaa, että Kristuksen jumalallisen pappeuden tulee ilmetä sekä sakramentaalisen että yleisen pappeuden välityksellä. Jumala on perustanut molemmat eikä maailmallisuus kuulu kumpaaankaan. Kristus on ainoa todellinen pappi, jonka rakkaus heijastuu koko kirkkoruumiiseen. Kirkon perinne korostaa kaikkien tasavertaisuutta Jumalan kansan jäseninä.

Kasteessa, “toisessa syntymässä”, kaikista on tullut pappeja. Raamatun lukeminen, rukous, paasto ja askeettinen kurinalaisuus kuuluvat kaikille. Kristityillä tulisi olla elämänasenne, jossa keskeisenä on ilo ja hellittämätön Kristuksen toisen tulemisen odotus ja sen julistaminen. Isien ajattelun mukaan ihminen ei saa olla passiivinen kirkkoruumiin jäsen.

Kun kirkon uskontunnustus aikoinaan laadittiin, sisällytettiin kirkkoa koskevaan määritelmään sana “katolinen”, joka tarkoittaa “yleinen”. Se tarkoittaa mm. sitä, että Kirkko on Jumalaan uskovien yhteys, jossa kukaan ei yksinään määrää eivätkä sen totuutta ketkään valioyksilöt yksinään säilytä, vaan kirkon kaikki jäsenet yhdessä. Tästä johtuu, että kaikki, mitä kirkon piirissä toimitetaan, on yhteistä ja yhteisesti tehtävää. Elävä seurakunta on sellainen, jonka jäsenet osallistuvat lahjojensa ja mahdollisuuksiensa mukaan Kirkon elämään.

Kasteen yhteydessä toimitettava mirhavoitelu on eräänlainen vihkiminen aktiiviseksi seurakuntalaiseksi. Sen katsotaan asettavan kirkon jäsenen yleiseen pappeuteen. Siksi hän ei mirhavoitelun jälkeen saisi enää olla sivusta katsova seurakuntalainen, sillä hänelle on annettu Pyhän Hengen lahjat ja valtuus osallistua aktiivisesti seurakunnan elämään sen monissa eri muodoissa.

Kaiken seurakunnallisen toiminnan ydinajatus ja tarkoitus on pyhittyminen Kristuksessa, niin kuin apostoli Paavali sanoo: “Hänessä te yhdessä muiden kanssa rakennutte Jumalan asumukseksi Hengessä. Niin ette siis enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä”. Kristuksen seurakunnassa kaikki sen jäsenet ovat tarkoitetut pyhittymään, liittymään yhteen ja kasvamaan pyhiksi temppeleiksi Herrassa. Jäsenyys seurakunnassa ei määräydy kirkonkirjojen mukaan, vaan siitä, missä määrin seurakuntalainen on mukana tämän elävän temppelin rakentamisessa, ts.missä määrin seurakuntalainen pitää yhteyttä Kristukseen. Tässä mielessä kaikki olemme Jumalan työtovereita, niin kuin apostoli Paavali sanoo: “Sillä me olemme Jumalan työtovereita: te olette Jumalan viljelysmaa, olette Jumalan rakennus”.

Joku seurakuntalainen saattaa olla hyvinkin toimelias seurakunnan eri toimissa ja jopa kuluttaa omaisuuttaan asian hyväksi, mutta jää kuitenkin vaille tuloksia. Kaikki yrityksemme, jopa hyvätkin, jäävät tuloksettomiksi, ellei niitä ole siunaamassa itse Herra ja ellei niiden perusta ole rakkaus, kuten apostoli Paavali sanoo: “Vaikka minä puhuisin enkelien kielellä, vaikka minulla olisi kaikki tieto ja usko, niin että voisin vuoria siirtää ja vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni köyhille, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi”. Rakentuaksemme elävinä kivinä Kristuksen seurakunnassa, tarvitsemme perustuksen ja rakennustarpeita. Perustus ja kulmakivi on Kristus, rakennustarpeet Hänen sanansa ja sakramentit. Meidän oma osuutemme on heikko uskomme ja vähäinen osuutemme – rakentaminen – tapahtuu Pyhässä Hengessä, joka elävöittää seurakuntaa. Jumalan sana on ehdoton. Sitä emme voi tulkita mielemme mukaan, vaan ainoastaan Pyhässä Hengessä seurakunnan tulkitsemana se antaa meille varmuuden Jumalan tahdosta. Jumalan tahto on, että kaikki pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden. Siispä kaikkien on omaksuttava tämä evankeliumi.

Toinen tähän rakennukseen liittyvä ja kaikille välttämätön perustarve on sakramentit. Ilman niitä rakennus tai pikemminkin siihen liittyvät kivet eivät voi pysyä yhdessä. Rakentuaksemme ja rakentaaksemme tavitsemme Jumalan voimaa. Tätä pelastavaa ja parantavaa voimaa meille tarjotaan jatkuvasti seurakunnassa. Tätä voimaa meille antaa toistuva osallistuminen Herran Pyhään Ehtoolliseen. Herra sanoi: “Ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo Hänen vertansa, ei teillä ole elämää itsessänne”. Tämä ei merkitse sitä, että vain ulkonaisen tavan vuoksi menemme Ehtoolliselle. Sen sijaan, joka uskolla, pelvolla ja rakkaudella lähestyy Herran kalkkia, syö ja juo itselleen elämän.

Seurakunnan elämä on muodoiltaan rikasta ja moninaista, jotta erilaisilla armolahjoilla varustetut kristityt voisivat löytää itselleen sopivan osallistumisen muodon, tavan toimia Jumalan työtoverina uudistamassa ihmisyyttä ja maailmaa.

Näkyvä on jumalanpalvelus, jossa siinäkin on mitä erilaisimpia mahdollisuuksia. Osallistuminen jumalanpalveluksiin ei ole vain kaikkien seurakunnan jäsenten oikeus, vaan myös tehtävä, josta kaikki kannamme vastuuta. Tärkeää olisi keskustella siitä, miten jumalanpalvelustehtäviä voitaisiin lisätä ja jakaa niin, että mahdollisimman monella halukkaalla olisi mahdollisuus osallistua niihin. Lukijoina voisivat olla muutkin kuin kanttorit, kynttilänkantajina vuorotellen seurakunnan nuoret. Kolehdin voisi kantaa joskus joku muukin kuin kirkon isäntä tai hänen apulaisensa. Ristisaatoissa on monenlaisia tehtäviä. Tärkeää olisi saada myös lapset osallistumaan suuremmassa määrin jumalanpalveluksiin. Tässä suhteessa suhtautumisemme lapsiin jumalanpalveluksissa tulisi olla ymmärtävää ja kannustavaa. Lapset ovat lapsia ja sellaisia heidän tulee ollakin. Ei ole oikein, että häiriön pelosta lapset jätetään kotiin.

Vanhukset ovat huomattava joukko osallistuvaa seurakuntaa. Emme saa unohtaa heidän erityistarpeitaan. Nykyisin kirkoissamme on istuimia ja vanhuksille tulee kertoa, että he saavat hyvällä omallatunnolla istua.

Ortodoksisen kirkon hallinto perinteiltään on piispallista, paimenvaltaista. Perusnäkemyksenä on kuva paimenesta ja lampaista. Paimen tietää, mikä lampaalle on parasta. Lampaiden tehtävänä on kuulla oikean paimenen ääntä, toimia sen mukaan, eikä ottaa kohtaloaan omiin käsiinsä, koska siten voi joutua harhaan. Piispallinen ja papillinen vallankäyttö kohdistuu nykyisin pääasiassa vain kirkon julistukseen, jumalanpalveluksiin ja sakramentteihin.

Maallikoilla on mahdollisuus osallistua seurakunnan taloutta ja ulkonaisia puitteita koskevaan hallintoon. Valitettavan vähän seurakuntalaiset käyttävät tätä valtaansa. Vaaleissa vain n.1 – 2 % käyttää äänioikeuttaan. Nuorisotoimikunnat opettavat nuoria osallistumaan seurakunnan hallintaan.

Kirkkokunnassamme on runsaasti järjestöjä. Niiden johdossa maallikoilla on parempi asema ja usein enemmän valtaa kuin seurakunnassa. Järjestötoiminnan ansiota on myös se, että se tuo ihmistä seurakuntaelämän lähelle muodostamalla pikkuryhmiä. Järjestöt ovat lisänneet osallistumisen mahdollisuuksia, kehittäneet kansanomaisia muotoja, kuten esim. kerhot, partio, pyhäkoulut, askartelupiirit, leirit, juhlien ohjelman järjestäminen, kahvi – ja teetarjoilut jne. Seurakuntaelämän muodot ovat moninaiset. Kirkkoon kiintyneelle ihmiselle osallistuminen ja toimiminen seurakunnan elämässä ei ole vaikeaa. Kirkollinen elämä on monimuotoista ja jokaiselle on mahdollista helposti löytää oma paikkansa ja tapansa osallistua. Osallistuminen on samaa kuin kirkon yhteydessä eläminen. Se on myös Jumalan työtoveruutta. Tämä eläminen ja työ johtavat siihen, josta apostoli Paavali sanoo: “En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa”.

Kun Kristus perusti Kirkkonsa, Hän lähetti apostolit julistamaan totuudesta, tekemään kaikki kansat Hänen opetuslapsiksensa. Toimiminen lähetystyön hyväksi on erityisesti Jumalan työtoveruutta, ja monet ovat löytäneetkin tämän toiminnan muodon. Samoin totuudesta julistaminen kuuluu velvollisuutena kaikille. Se on jokaisen kirkon jäsenen pyhä velvollisuus.

Kristittyinä meiltä edellytetään rukousta. Meidän tulee olla rukouksen ihmisiä, pyhityksen ihmisiä, joiden elämää voidaan luonnehtia sanoilla: “Minä kiitän Herraa joka aika, Hänen ylistyksensä on aina minun suussani”. Jumalan työtoverina maallikon on myös taisteltava tässä maailmassa vaikuttavia pahoja henkiä vastaan.

Maallikko on Kristuksen ylösnousemuksen silminnäkijä. Hänen vaativana tehtävänään on nykyistää Kristuksen pelastustyö. Siksi hänen on mentävä apostolina ihmisten keskelle, oltava Jumalan valtakunnan äänenä. Maallikon tehtävänä Jumalan työtoverina on löytää sisäinen elämä ja julistaa Kristusta omalla elämällään. Kuninkaallisen papiston jäsenenä hänen on toimittava ihmisen ja luomakunnan uudistamiseksi. Se toteutuu Eukaristian kautta, osallistumalla Kristuksen jumalallisesta luonnosta. Vain siten on mahdollista tuoda rauhaa ihmisten välisiin suhteisiin ja maailmaan, toivoa toivottomille, iloa sinne, missä on surua, voimaa sinne, missä on heikkoutta, valoa sinne, missä on pimeyttä. Meitä kehotetaan liturgian jälkeen “lähtemään pois rauhassa”. “Herran nimessä”, vastaamme tuohon kehotukseen. Vain Kristuksen nimessä toimiessamme olemme Hänen todellisia opetuslapsiaan ja työtovereitaan. Jeesus sanoi: “Siitä teidät tunnetaan minun opetuslapsikseni, että teillä on keskinäinen rakkaus”. “Te olette Kristuksen kirje”, apostoli Paavali sanoi. Meitä luetaan. Meidän tulee julistaa totuudesta enemmän elämällämme kuin sanoillamme. “Te olette maailman valkeus ja maan suola”, Kristus sanoi.

Jumalan työtovereina meille on annettu tuo kunniakas ja jalo tehtävä: loistaa maailman pimeyden keskellä Kristuksen ylösnousemuksen valoa, viedä ilosanomaa kaikille ihmisille ja kansoille.