Hepr 6:13-20: Toivon ankkuri ja Kristus esiripun tuolla puolen

Toivon ankkuri ja Kristus esiripun tuolla puolen

Hepr 6:13-20

✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Tässä epistolassa avautuu yksi kristillisen toivon kauneimmista kuvista: Jumalan lupaus, Hänen horjumaton uskollisuutensa ja Kristus sielun ankkurina, joka vie meidät kaikkein pyhimpään.

Heprealaiskirje muistuttaa meitä Aabrahamista, jolle Jumala antoi lupauksen ja vahvisti sen valalla. Koska Hänellä ei ollut ketään itseään suurempaa, jonka kautta vannoa, Hän vannoi oman itsensä kautta. Tässä meille ilmoitetaan jotakin hyvin olennaista Jumalasta: Hänen sanansa ei horju, Hänen lupauksensa ei petä, eikä Hänen uskollisuutensa riipu ihmisen ailahtelevuudesta.

Vaikka tämä teksti ei ole suoraan Jeesuksen omia sanoja, se ilmaisee sen, mitä Kristus koko elämällään, opetuksellaan, kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan tahtoi opettaa: Jumalaan voi luottaa ehdottomasti. Jeesus tuli maailmaan näyttämään, ettei Jumalan pelastustahto ole epävarma mahdollisuus, vaan varma todellisuus. Hän ei tullut antamaan ihmiselle vain neuvoja parempaan elämään, vaan avaamaan pääsyn siihen lupaukseen, jonka Jumala oli alusta asti valmistanut.

Tässä kohdassa kirjoittaja puhuu “kahdesta järkähtämättömästä asiasta”, joissa Jumalan on mahdotonta valehdella: Hänen lupauksestaan ja Hänen valastaan. Pyhät isät näkevät tässä suuren lohdutuksen heikoille ihmisille.

Pyhä Johannes Krysostomos huomauttaa, että Jumala alentuu ikään kuin ihmisen ymmärryksen tasolle, ei siksi että Hänen sanansa tarvitsisi vahvistusta, vaan siksi, että meidän uskomme on heikko. Jumala siis vahvistaa lupauksensa meille kaksinkertaisesti, jotta emme epäilisi Hänen hyvyyttään emmekä pelastuksen todellisuutta.

Tekstin voimakkain kuva on kuitenkin lopussa: “Se on meille sielun ankkuri, varma ja luja, ja se ulottuu esiripun sisäpuolelle.” Tässä puhutaan Kristuksesta ja siitä toivosta, jonka Hän on meille avannut. Isät ymmärtävät tämän niin, ettei kristillinen toivo ole epämääräinen toive paremmasta tulevaisuudesta, vaan kiinnittyminen jo toteutuneeseen todellisuuteen. Kristus on mennyt meidän edellämme kaikkein pyhimpään, taivaalliseen pyhäkköön, ja avannut tien Isän yhteyteen. Hän ei ole vain opettaja matkalla, vaan edelläkävijä, joka on jo vienyt ihmisluonnon Jumalan eteen.

Pelastuksen kannalta tämä kohta on äärettömän tärkeä. Se opettaa, ettei ihmisen pelastus perustu hänen omiin tunteisiinsa, onnistumisiinsa tai hengellisiin kokemuksiinsa, vaan Jumalan muuttumattomaan lupaukseen, joka on täyttynyt Kristuksessa. Me olemme usein sisimmässämme epävakaita: usko horjuu, rukous kylmenee, sydän pelkää. Mutta toivon ankkuri ei ole meissä, vaan Kristuksessa. Hän pitää meidät, vaikka me itse horjuisimme.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että pelastus ei ole vain vapautumista menneestä synnistä, vaan pääsyä kaikkein pyhimpään, Jumalan läheisyyteen. Kristus on ylimmäinen pappi iankaikkisesti, ja Hänessä ihminen ei jää ulkopuolelle, vaan hänet kutsutaan sisään pyhyyden yhteyteen. Siksi Kirkko elää toivosta: ei maailmallisesta optimismista, vaan siitä varmuudesta, että Kristus on avannut tien sinne, minne emme itse voisi koskaan päästä.

Ja niin tämä apostolinen opetus kehottaa meitä tänään tarttumaan toivoon lujemmin. Ei siksi, että olisimme vahvoja, vaan siksi, että Kristus on uskollinen. Hän on sielumme ankkuri, pelastuksemme varmuus ja tie Isän luo. Aamen.