Hepr 1:10-2:3: Taivas ja maa ovat sinun kättesi tekoja

Taivas ja maa ovat sinun kättesi tekoja

Hepr 1:10-2:3

✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Tämä apostolinen teksti avaa eteemme suuren ja pyhän näyn Kristuksesta. Heprealaiskirje julistaa: “Sinä, Herra, olet alussa maan perustanut, ja taivaat ovat sinun kättesi tekoja.” Näissä sanoissa kirkko kuulee selvän tunnustuksen siitä, että Jeesus Kristus ei ole vain opettaja, ei vain profeetta, eikä ainoastaan vanhurskas ihminen, vaan iankaikkinen Jumalan Poika, sama Herra, jonka kautta kaikki on saanut alkunsa. Maailma muuttuu, taivaat vanhenevat, ihmisten sukupolvet kulkevat ohi, mutta Kristus pysyy samana: hänen vuotensa eivät lopu.

Tässä on ensimmäinen suuri opetus meille: pelastus ei perustu katoavaan, vaan Häneen, joka ei koskaan muutu. Ihminen itse on horjuva. Meidän ajatuksemme vaihtelevat, tahtomme heikkenee, uskomme jää helposti pinnalliseksi. Mutta Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Siksi kirkko ei rakenna toivoaan ihmisten voimaan, vaan Jumalan Pojan muuttumattomaan rakkauteen. Se, joka loi maailman, kykenee myös uudistamaan langenneen ihmisen.

Pyhät isät ovat nähneet tässä kohdassa erityisesti Kristuksen jumaluuden kirkkaan todistuksen. Pyhä Athanasios Suuri käytti juuri tällaisia raamatunkohtia osoittaakseen, ettei Poika ole luotu olento, vaan Isän kanssa samaa olemusta. Jos kerran Isälle kuuluvat sanat luomisesta osoitetaan myös Pojalle, silloin Poika on todella Jumala Jumalasta.

Myös pyhä Johannes Krysostomos korostaa, että apostoli tahtoo nostaa kuulijoidensa katseen pois enkeleistä, laista ja varjoista itse Herraan, joka on kaikkea korkeampi. Enkelit ovat palvelijoita, mutta Kristus on Herra. Hän ei tuo vain sanomaa pelastuksesta, vaan Hän itse on pelastuksemme.

Tämän jälkeen teksti siirtyy vakavaan kehotukseen: “Sen tähden tulee meidän entistä tarkemmin ottaa vaari siitä, mitä olemme kuulleet, ettemme vain kulkeutuisi sen ohitse.” Tässä apostoli puhuu suoraan sydämellemme. Suurin vaara ei aina ole avoin kapina Jumalaa vastaan, vaan hidas ajautuminen pois. Ihminen ei menetä uskoaan yleensä yhdellä hetkellä, vaan vähitellen: rukous harvenee, katumus kylmenee, jumalanpalvelus muuttuu ulkonaiseksi, ja sielu alkaa pitää pelastusta vähäpätöisenä. Siksi kysymys kuuluu: “Kuinka me voisimme päästä pakoon, jos emme välitä tuosta niin suuresta pelastuksesta?”

Mitä siis Jeesus tahtoo opettaa meille tämän sanan kautta? Hän tahtoo, että ymmärtäisimme, kuka Hän on, ja mitä ilman Häntä olemme. Hän on maailman Luoja, mutta myös meidän sielujemme Lunastaja. Hän tuli ihmiseksi, jotta ihminen ei hukkuisi katoavaisuuden valtaan. Hän otti osakseen meidän kuolevaisuutemme, jotta me saisimme osallisuuden hänen elämäänsä. Pelastus ei ortodoksisen uskon mukaan ole vain synnin anteeksiannon juridinen ilmoitus, vaan koko ihmisen parantuminen, pyhittyminen ja yhdistyminen Jumalaan.

Siksi tämä epistola ei kutsu meitä ihailemaan Kristusta vain etäältä, vaan tarttumaan Häneen uskossa, kuuliaisuudessa ja kirkon elämässä. Jos Hän on iankaikkinen Herra, silloin Hänen sanansa on elämän sana. Jos Hän on maailman Luoja, silloin Hän voi luoda uudeksi myös murtuneen sydämen. Ja jos Hän on tuonut meille niin suuren pelastuksen, mikään ei ole tärkeämpää kuin pysyä Hänessä.

Olkaamme siis valppaita, kiitollisia ja uskollisia, ettei armon lahja valuisi käsistämme, vaan että pelastuksen tie tulisi meissä eläväksi, Kristuksen kunniaksi ja meidän sielujemme iankaikkiseksi elämäksi. Aamen.