Gal 1:1-3; 20-24; 2:1-5: Ei ihmisiltä, vaan Jeesuksen Kristuksen kautta

Ei ihmisiltä, vaan Jeesuksen Kristuksen kautta

Gal 1:1-3; 20-24; 2:1-5

✝️ Isän ja Pojan ja pyhän Hengen nimeen!

Apostoli Paavali puolustaa apostolista kutsumustaan, kertoo evankeliuminsa olevan peräisin Kristukselta eikä ihmisiltä, ja kuvaa, kuinka hän meni Jerusalemiin, mutta ei alistanut julistamaansa totuutta väärien veljien painostukselle. Jakson ydin on tämä: evankeliumi ei ole ihmisten rakentama uskonnollinen järjestelmä, vaan Jumalan ilmoitus Kristuksessa, ja juuri siksi sitä on varjeltava puhtaana ihmisten pelastuksen tähden.

Paavali aloittaa kirjeensä galatalaisille hyvin painavilla sanoilla: hän ei ole apostoli “ihmisistä eikä ihmisen kautta”, vaan Jeesuksen Kristuksen ja Isän Jumalan kautta. Näin hän asettaa heti kaiken oikeaan järjestykseen. Kirkon usko ei perustu ihmisten mielipiteisiin, ajan henkeen eikä uskonnolliseen miellyttämiseen, vaan Jumalan toimintaan historiassa. Paavali ei puolusta tässä omaa arvovaltaansa henkilökohtaisena kunnianaan, vaan evankeliumin alkuperää. Jos evankeliumi olisi ihmisen rakentama, ihminen voisi myös muuttaa sen. Mutta koska se on Kristuksen lahja, sitä ei saa vääristää.

Jeesus tahtoo opettaa tämän kohdan kautta, että pelastus tulee häneltä itseltään, ei lain ulkonaisista teoista eikä ihmisperäisestä uskonnollisesta varmistelusta. Siksi Paavali kertoo myös Jerusalemiin menostaan ja siitä, ettei edes Tiitusta, joka oli kreikkalainen, pakotettu ympärileikattavaksi. Tämä ei ollut pieni käytännöllinen yksityiskohta, vaan kysymys itse evankeliumin ytimestä. Jos pakanoiden olisi täytynyt ensin tulla juutalaisen lain alle tullakseen Kristuksen omiksi, silloin Kristuksen armo ei enää olisi riittävä. Jeesus tahtoi opettaa, että hän itse on pelastuksen täyteys. Hänessä ihminen saa sen, mitä laki ei voinut antaa: uuden elämän, armon ja lapseuden Jumalan edessä.

Pyhät isät ovat nähneet tässä kohdassa erityisesti kirkon totuuden varjelemisen tärkeyden.

Pyhä Johannes Krysostomos korostaa, että Paavali ei etsinyt itselleen riippumattomuutta ylpeyden vuoksi, vaan puolusti evankeliumin vapautta. Hän ei suostunut antamaan periksi “hetkeksikään”, koska pienikin myönnytys väärälle opetukselle olisi voinut sitoa uskovat uudelleen orjuuteen.

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen puolestaan näkee tässä Kristuksen työn universaalisuuden: pelastus ei ole sidottu yhteen kansaan tai ulkonaiseen merkkiin, vaan se avautuu kaikille, jotka tulevat uskoon.

Paavali sanoo myös, että Juudean seurakunnat eivät tunteneet häntä kasvoiltaan, mutta he kuulivat vain tämän: “Se, joka ennen vainosi meitä, julistaa nyt sitä uskoa, jota hän ennen hävitti.” Ja he ylistivät Jumalaa hänen tähtensä. Tässä on yksi kirkkaimmista armon todistuksista. Kristus ei ainoastaan opeta totuutta, vaan muuttaa ihmisen. Vainoajasta tulee apostoli, hajottajasta rakentaja. Isät näkevät tässä todisteen siitä, ettei kukaan ole pelastuksen ulkopuolella, jos hän todella kohtaa ylösnousseen Herran.

Pelastuksen kannalta tämä kohta on hyvin merkittävä. Ihmisen toivo ei perustu siihen, että hän täydellisesti täyttäisi ulkoisia vaatimuksia, vaan siihen, että Kristus kutsuu hänet armonsa yhteyteen. Mutta samalla tämä armo ei ole epämääräistä sallivuutta. Sitä täytyy varjella vääriltä lisäyksiltä, jotta pelastuksen tie pysyisi avoimena eikä muuttuisi ihmisten kuormaksi. Kun evankeliumi säilyy puhtaana, ihminen saa kuulla, ettei hänen tarvitse ensin tehdä itsestään kelvollista tullakseen Kristuksen luo. Hän tulee, jotta Kristus tekisi hänet uudeksi.

Tämä apostolinen sana kutsuu meitä pysymään uskollisina sille evankeliumille, joka on tullut meille Herralta. Älkäämme lisätkö siihen omia ehtojamme emmekä heikentäkö sen totuutta. Kristus on itse meidän pelastuksemme, ja hänen armonsa on kylliksi. Kun tämä totuus pysyy kirkkaana, myös meidän sydämemme voi yhtyä Juudean seurakuntien ylistykseen: Jumalaa kunnioitetaan sen tähden, mitä hän tekee ihmisessä armollaan. Aamen.