2 Kor 2:3c-15: Kirkon sisäisen elämän salaisuus

Kirkon sisäisen elämän salaisuus

2 Kor 2:3c-15

✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Tässä epistolassa Paavali avaa meille hyvin syvästi kirkon sisäisen elämän salaisuutta: kurin, anteeksiannon, lohdutuksen, apostolisen huolen ja Kristuksen voiton. Teksti liikkuu henkilökohtaisen paimenuuden ja kosmisen hengellisen todellisuuden välillä. Paavali puhuu ensin siitä, ettei langennutta tule musertaa liiallisella murheella, vaan hänet tulee antaa anteeksi ja lohduttaa, ettei saatana pääsisi hyötymään. Sitten hän siirtyy kuvaamaan omaa levottomuuttaan Trooaassa ja lopulta puhkeaa kiitokseen Jumalalle, joka “aina kuljettaa meitä voittosaatossa Kristuksessa”. Näin koko jakso opettaa, että kirkon elämä ei ole vain oikean opin säilyttämistä, vaan myös syntisen nostamista, yhteyden varjelemista ja Kristuksen voiton ilmentämistä maailmassa.

Vaikka sanat ovat Paavalin, niiden henki on täysin Kristuksen. Jeesus opetti, ettei langennutta veljeä pidä hylätä, vaan etsiä ja voittaa takaisin. Hän puhui kadonneesta lampaasta, tuhlaajapojasta ja siitä, että taivaassa iloitaan yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen. Tässä Paavali soveltaa juuri tätä Herran opetusta kirkolliseen elämään: kurin tarkoitus ei ole tuhota ihmistä, vaan johtaa hänet katumukseen ja palauttaa yhteyteen.

Kun Paavali sanoo, että anteeksianto on tarpeen, “ettei hän aivan menehtyisi liian suureen murheeseen”, siinä kuuluu Kristuksen paimenen sydän. Jeesus tahtoo opettaa, että totuus ilman rakkautta voi haavoittaa, mutta rakkaus ilman totuutta ei paranna. Kirkon on osattava sekä sitoa että päästää, sekä nuhdella että lohduttaa. Vain näin se todella toimii Kristuksen ruumiina.

Paavalin sanat saatanan juonista paljastavat myös toisen tärkeän opetuksen: hengellinen elämä ei ole psykologinen prosessi yksin, vaan todellinen taistelu. Saatana voi käyttää sekä syntiä että epätoivoa. Ensin hän houkuttelee lankeemukseen, sitten koettaa ajaa ihmisen epätoivoon. Kristus tahtoo opettaa, että kirkon tehtävä on katkaista tämä pimeyden ketju anteeksiannolla ja rakkaudella.

Pyhä Johannes Krysostomos korostaa, että Paavali osoittaa tässä suurta sielunhoidollista viisautta. Ensin hän nuhtelee, sitten hän parantaa. Krysostomoksen mukaan juuri tämä järjestys kuuluu oikealle paimenelle: haavaa ei peitetä valheella, mutta sitä ei myöskään jätetä hoitamatta.

Autuas Teofylaktos huomauttaa, että “vahvistakaa hänelle rakkautenne” merkitsee näkyvää, konkreettista vastaanottamista takaisin yhteyteen. Isät ymmärtävät, ettei anteeksianto saa jäädä sisäiseksi ajatukseksi, vaan sen tulee tulla näkyväksi kirkon elämässä.

Kristuksen voittosaatosta puhuessaan Paavali käyttää kuvaa, jonka isät näkevät hengellisenä paradoksina. Näennäisesti apostolit ovat heikkoja, vainottuja ja murheellisia, mutta todellisuudessa Kristus johdattaa heitä voitossa. Pyhä Ambrosiaster painottaa, että tämä voitto ei ole maallista menestystä, vaan sitä, että Kristuksen tunteminen leviää heidän kauttaan kaikkialle kuin hyvä tuoksu.

Ihmisen pelastuksen kannalta tämä apostolinen kohta on hyvin lohdullinen ja samalla vakava. Se opettaa, että synti on todellinen haava, jota ei saa vähätellä. Kirkko ei voi kutsua valoa pimeydeksi eikä pimeyttä valoksi. Mutta samalla se opettaa, ettei yksikään katuva ihminen ole toivoton tapaus. Jos katumus on tosi, tie takaisin on auki.

Samoin tämä kohta opettaa, että pelastus tapahtuu kirkon yhteydessä. Yksin jäänyt ihminen voi hukkua joko kovuuteen tai epätoivoon. Mutta kirkossa hän saa sekä totuuden että laupeuden: nuhteen, joka herättää, ja lohdutuksen, joka nostaa.

Lopulta Paavalin kiitos Kristuksen voittosaatosta osoittaa, että koko pelastuksen tie on osallisuutta Kristuksen voittoon. Me emme pelastu siksi, että olisimme virheettömiä, vaan siksi, että Kristus voittaa synnin, häpeän ja epätoivon meissä. Ja kun katuva syntinen otetaan takaisin rakkauteen, silloin kirkossa leviää juuri se “Kristuksen tuoksu”, josta apostoli puhuu: armon, anteeksiannon ja uuden elämän tuoksu.