Apt 25:13-19: Ylösnousemus on apostolisen opetuksen sydän

Ylösnousemus on apostolisen opetuksen sydän

Apt 25:13-19

✝️ Isän ja Pojan ja pyhän Hengen nimeen!

Tässä apostolien tekojen tapahtumassa apostoli Paavali on maallisen vallan tutkittavana. Maaherra Festus selittää kuningas Agrippalle, ettei Paavalia vastaan esitetty syyte koske tavallisia rikoksia, vaan ”eräitä heidän oman uskontonsa kysymyksiä ja jotakuta Jeesusta, joka on kuollut, mutta jonka Paavali väitti elävän.” Näennäisesti tämä on hallinnollinen selostus. Hengellisesti se on koko kristillisen uskon ydin: kysymys ei ole vain opista, vaan siitä, elääkö Jeesus.

Jeesus halusi opettaa, että Hänen seuraamisensa ei perustu menneisyyden muiston vaalimiseen, vaan elävän Herran kohtaamiseen. Paavali ei seiso oikeuden edessä puolustamassa vain uskonnollista perinnettä, tapoja tai kansallista identiteettiä. Hän todistaa, että ristiinnaulittu Jeesus on noussut kuolleista ja elää.

Tässä näkyy ero kristinuskon ja pelkän uskonnollisuuden välillä. Uskonnollisuus voi puhua Jumalasta, moraalista ja perinteistä, mutta kristillinen usko seisoo tai kaatuu ylösnousemuksen varassa. Jos Kristus ei elä, Paavalin todistus olisi turhaa. Mutta jos Kristus elää, koko maailma on muuttunut: kuolema ei ole viimeinen valta, synti ei ole ihmisen lopullinen kohtalo, eikä Jumala ole kaukainen ajatus.

Festus ei ymmärrä asian syvyyttä. Hän pitää sitä kiistana sanoista ja tavoista. Näin maailma usein näkee Kirkon uskon: erikoisena mielipiteenä, vanhana kiistana tai sisäisenä uskonnollisena asiana. Mutta Paavali tietää, että kyse on pelastuksesta. Elävä Kristus kutsuu kaikkia kansoja katumukseen, anteeksiantoon ja uuteen elämään.

Myös tässä toteutuu Herran opetus: ”Te joudutte maaherrojen ja kuninkaiden eteen minun tähteni, todistukseksi heille.” Paavalin kahleista tulee saarnatuoli. Oikeudenkäynnistä tulee evankeliumin tie. Jumalan kaitselmus käyttää jopa epäoikeudenmukaisia tilanteita Kristuksen nimen julistamiseen.

Pyhä Johannes Krysostomos korostaa, että Paavali ei puolusta itseään pelastaakseen oman mukavuutensa, vaan käyttää jokaisen tilaisuuden todistaakseen Kristuksesta. Hän ei häpeä kahleitaan, koska ne ovat tulleet evankeliumin tähden.

Pyhä Athanasios Suuri opetti, että ylösnousemus on todiste siitä, että kuoleman valta on murrettu. Kristus ei vain palannut elämään, vaan kukisti kuoleman sisältäpäin ja avasi ihmiselle katoamattomuuden tien.

Pyhä Ignatios Antiokialainen varoitti pitämästä Kristuksen kärsimystä ja ylösnousemusta näennäisinä. Jos Kristus vain näyttäytyi kärsivän tai vain vertauskuvallisesti nousi, silloin myös pelastuksemme olisi varjo. Mutta koska Hän todella kuoli ja todella nousi, meillä on todellinen toivo.

Isät näkivät Paavalin todistuksessa Kirkon pysyvän tehtävän: julistaa ei ideologiaa, vaan Persoonaa — ristiinnaulittua ja ylösnoussutta Kristusta.

Tämä epistola kysyy meiltä yksinkertaisesti ja syvästi: onko Jeesus meille vain historiallinen henkilö, kaunis opettaja ja ikonien hahmo — vai elävä Herra?

Jos Kristus elää, emme voi elää kuin Hän olisi poissa. Silloin rukous ei ole yksinpuhelua, katumus ei ole itsensä syyttämistä, Ehtoollinen ei ole symboli, vaan kohtaaminen Elämän kanssa. Silloin kärsimyskin voi muuttua todistukseksi.

Liturgiassa me emme muistele kuollutta sankaria, vaan tulemme ylösnousseen Kristuksen pöytään. Hän antaa meille Ruumiinsa ja Verensä, jotta Hänen elämänsä tulisi meidän elämäksemme. Pitäkäämme siis Paavalin tavoin kiinni tästä todistuksesta: Jeesus, joka kuoli, elää. Ja koska Hän elää, myös me saamme elää Hänessä. Aamen.