Opetuspuheita

Apt 21:8-14:Rakkaus on kuuliaisuutta ristiin asti

Rakkaus on kuuliaisuutta ristiin asti

Apt 21:8-14

✝️ Isän ja Pojan ja pyhän Hengen nimeen!

Tässä apostolien tekojen lukukappaleessa kohtaamme apostoli Paavalin matkalla kohti Jerusalemia. Hän viipyy Kesareassa evankelista Filippoksen kodissa, jossa Kirkon elämä näkyy monessa muodossa: vieraanvaraisuutena, profeetallisena lahjana, apostolisena kuuliaisuutena ja kärsimyksen vastaanottamisena. Profeetta Agabos ottaa Paavalin vyön, sitoo sillä omat kätensä ja jalkansa ja ilmoittaa: näin juutalaiset sitovat tämän vyön omistajan Jerusalemissa ja luovuttavat hänet pakanoiden käsiin. Kaikki pyytävät Paavalia olemaan menemättä. Mutta hän vastaa: ”Minä olen valmis, en ainoastaan sidottavaksi, vaan myös kuolemaan Jerusalemissa Herran Jeesuksen nimen tähden.”

Jeesus opettaa, että opetuslapsen tie ei ole kärsimyksen välttämistä hinnalla millä hyvänsä, vaan Jumalan tahdon täyttämistä rakkaudessa. Herra itse kulki vapaaehtoisesti Jerusalemiin, vaikka tiesi, mitä siellä tapahtuisi. Kun Pietari yritti estää Häntä kärsimästä, Kristus torjui tämän, koska ristin tie oli pelastuksen tie.

Paavali elää tässä saman Kristuksen mielen mukaan. Hän ei etsi kärsimystä sairaalloisesti eikä halveksi ystävien rakkautta. Hän kuulee heidän itkunsa ja kokee sen sydämessään. Mutta hän tietää, että kuuliaisuus Kristukselle on rakkauden korkein muoto. Siksi hän kysyy: ”Miksi te itkette ja murratte sydäntäni?” Hänen sydämensä ei ole kova, vaan vapaa. Hän ei ole sidottu turvallisuuteen, maineeseen eikä edes omaan elämäänsä.

Tässä kohdassa näkyy myös todellinen profetia. Agabos ei puhu estääkseen Jumalan tahdon, vaan paljastaakseen tien hinnan. Profetia ei aina tarkoita vaaran välttämistä; joskus se valmistaa kantamaan ristin valveutuneesti. Lopulta kaikki sanovat: ”Tapahtukoon Herran tahto.” Tämä on kristillisen rukouksen ydin.

Pyhä Johannes Krysostomos ihailee Paavalin rohkeutta, mutta näkee sen oikean lähteen: Paavali ei ole luonnostaan tunteeton sankari, vaan Kristuksen rakkauden haavoittama ihminen. Hän on jo kuollut itselleen, ja siksi kuolema ei voi hallita häntä.

Pyhä Ignatios Antiokialainen, matkalla omaan marttyyrikuolemaansa Roomaan, kirjoitti samassa hengessä: hän ei tahtonut menettää mahdollisuutta tulla Kristuksen omaksi loppuun asti. Isät ymmärsivät marttyyriuden ennen kaikkea todistukseksi siitä, että Kristus on elämää suurempi, koska Hän on Elämä itse.

Pyhä Maksimos Tunnustaja opettaa, että ihmisen tahto paranee, kun se yhtyy Jumalan tahtoon. ”Tapahtukoon Herran tahto” ei ole kohtalon alistunutta hyväksymistä, vaan vapaan rakkauden sana. Siinä ihminen ei katoa, vaan löytää todellisen itsensä Jumalassa.

Tämä opetus kysyy, mikä meitä sitoo. Agabos sitoo vyöllä kädet ja jalat, mutta Paavali on sisäisesti vapaa. Me taas voimme olla ulkoisesti vapaita ja silti sisäisesti sidottuja: pelkoon, mukavuuteen, ihmisten mielipiteisiin, kontrollin tarpeeseen ja kuoleman kauhuun.

Kristus ei kutsu meitä etsimään kärsimystä, vaan seuraamaan Häntä niin uskollisesti, ettei kärsimys saa meitä luopumaan totuudesta. Pienet marttyyriudet alkavat arjessa: anteeksiantamisessa, uskollisuudessa, rukouksessa, totuuden tunnustamisessa ja lähimmäisen kantamisessa silloinkin, kun se maksaa.

Liturgiassa opimme sanomaan Paavalin ja Kirkon kanssa: ”Tapahtukoon Herran tahto.” Me tuomme alttarille oman tahtomme, pelkomme ja elämämme. Kristus, joka vapaaehtoisesti kulki Jerusalemiin ja nousi kuolleista, tekee meistä vapaita rakastamaan loppuun asti. Aamen.