Joh 9:39-10:9: Hengellinen näkeminen alkaa nöyryydestä

Hengellinen näkeminen alkaa nöyryydestä

Joh 9:39-10:9

✝️ Isän ja Pojan ja pyhän Hengen nimeen!

Tämä evankeliumin kohta jatkaa sokeana syntyneen miehen parantamisen hengellisen vaikutuksen pohdintaa. Kristus sanoo: ”Tuomioksi minä olen tullut tähän maailmaan, että ne, jotka eivät näe, näkisivät, ja ne, jotka näkevät, tulisivat sokeiksi.” Fariseukset kysyvät loukkaantuneina: ”Olemmeko mekin sokeita?” Herra vastaa, että heidän syntinsä pysyy, koska he väittävät näkevänsä. Tästä Kristus siirtyy paimenen ja lammastarhan vertaukseen: vain se, joka menee sisälle ovesta, on lampaiden paimen. Lopulta Hän sanoo: ”Minä olen ovi.”

Jeesus halusi opettaa, että suurin sokeus ei ole silmien puute, vaan sydämen varmuus omasta näkemisestään. Sokeana syntynyt mies tunnustaa vähitellen Kristuksen: ensin parantajaksi, sitten profeetaksi, lopulta Herraksi, jota hän kumartaa. Fariseukset taas näkevät ulkoisesti, mutta torjuvat valon, koska se uhkaa heidän asemaansa ja itsevarmuuttaan.

Kristuksen ”tuomio” ei ole mielivaltaista rangaistusta, vaan totuuden ilmestymistä. Kun valo tulee huoneeseen, se paljastaa sekä puhtauden että lian. Kristus ei tee nöyrää ihmistä näkeväksi väkisin eikä ylpeää sokeaksi mielivaltaisesti. Hän paljastaa, mitä sydämessä on. Se, joka tunnustaa: ”Herra, en näe ilman Sinua”, saa näön. Se, joka sanoo: ”Minä näen jo”, sulkee itsensä parantumisen ulkopuolelle.

Paimenvertauksessa Kristus opettaa, että Jumalan kansan luo ei voi tulla omavaltaisesti. Varas ja ryöväri tulevat muualta kuin ovesta. He eivät etsi lampaita rakkaudesta, vaan hyötyäkseen niistä. Todellinen paimen tulee Jumalan tahdon, nöyryyden ja uhrirakkauden kautta. Kun Kristus sanoo: ”Minä olen ovi”, Hän ilmoittaa, että kaikki todellinen paimenuus, opetus, hengellinen elämä ja pelastus kulkevat Hänen kauttaan.

Pyhä Johannes Krysostomos näkee tässä nuhteen väärille opettajille, jotka käyttävät uskontoa vallan välineenä. He eivät johda ihmisiä Jumalan luo, vaan sitovat heidät itseensä. Kristus taas ei murra lampaita, vaan kutsuu nimeltä ja johdattaa elämään.

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen opettaa, että Kristus on ovi, koska Hänen ihmiseksi tulemisensa, ristinsä ja ylösnousemuksensa kautta ihmiselle avataan pääsy Isän luo. Ihminen ei voi kiivetä taivaaseen omalla viisaudellaan tai hyveellisyydellään. Me astumme sisälle Kristuksen kautta, kasteessa Häneen puettuina ja Ehtoollisessa Hänen elämäänsä osallistuen.

Isät korostavat myös hengellistä erottelukykyä. Lampaiden tulee tuntea paimenen ääni. Kirkossa tämä ääni kuuluu evankeliumissa, apostolisessa uskossa, pyhien isien opetuksessa ja liturgian rukouksessa. Vieras ääni imartelee ylpeyttä tai ruokkii pelkoa; Kristuksen ääni kutsuu parannukseen ja antaa rauhan.

Tämä evankeliumi kysyy, kenen ääntä kuuntelemme ja mistä etsimme sisäänpääsyä elämään. On helppoa kiivetä muualta: luottaa omaan järkeen, asemaan, hurskaaseen maineeseen, tunteisiin tai maailmalliseen turvallisuuteen. Mutta mikään näistä ei ole ovi valtakuntaan.

Pelastuksen alku on nöyrä tunnustus: Herra, minä olen sokea ilman Sinua. Tällainen rukous ei alenna ihmistä, vaan avaa hänet valolle. Silloin Kristus antaa hengellisen näön: kyvyn nähdä oma synti ilman epätoivoa, lähimmäinen ilman halveksuntaa ja Jumala ilman vääristynyttä pelkoa.

Liturgiassa me seisomme lammastarhan ovella. Kristus kutsuu meitä sanassaan ja ruokkii meitä pyhässä Ehtoollisessa. Älkäämme seuratko vieraita ääniä. Astukaamme sisään Hänen kauttaan, sillä Hän sanoo: ”Joka minun kauttani menee sisälle, se pelastuu.” Aamen.