Joh 9:1-38: Kristus on maailman valo

Kristus on maailman valo

Joh 9:1-38

✝️ Isän ja Pojan ja pyhän Hengen nimeen!

Tässä evankeliumin tapahtumassa Kristus kohtaa miehen, joka oli ollut sokea syntymästään asti. Opetuslapset kysyvät heti: ”Kuka teki syntiä, tämäkö vai hänen vanhempansa?” Ihminen etsii usein kärsimykselle syyllistä. Kristus ei kuitenkaan hyväksy tätä kapeaa selitystä, vaan sanoo: ”Ei tämä tehnyt syntiä eivätkä hänen vanhempansa, vaan Jumalan tekojen piti tulla hänessä julki.” Näin Herra kääntää katseemme pois tuomitsevasta uteliaisuudesta kohti pelastavaa ilmestystä: ihmisen haavasta voi tulla paikka, jossa Jumalan valo näkyy.

Jeesus halusi opettaa, että syvin sokeus ei ole ruumiillista vaan hengellistä. Sokea mies ei näe silmillään, mutta hänen sydämensä avautuu vähitellen Kristukselle. Fariseukset näkevät ulkoisesti, mutta heidän sydämensä sulkeutuu, koska Kristus ei sovi heidän käsityksiinsä Jumalasta.

Herra sanoo: ”Niin kauan kuin olen maailmassa, olen maailman valo.” Sitten Hän sekoittaa savea sylkeensä, voitelee miehen silmät ja lähettää hänet peseytymään Siloan altaaseen. Tämä teko muistuttaa luomista. Kuten Jumala muovasi ihmisen maan tomusta, Kristus uudistaa sokean silmät maasta tehdyllä savella. Hän osoittaa olevansa sama Luoja, joka alussa antoi ihmiselle elämän ja nyt antaa hänelle näön.

Siloan nimi merkitsee ”lähetetty”. Isät ovat nähneet siinä Kristuksen kuvan: Poika on Isän lähettämä. Kun mies peseytyy Lähetetyn altaassa, hän saa näkönsä. Tämä viittaa myös pyhään kasteeseen, jossa ihminen pestään ja valaistaan. Siksi Kirkko kutsuu kastetta valaistumiseksi.

Parantuminen ei jää ruumiilliseksi ihmeeksi. Miehen usko kasvaa askel askeleelta. Ensin hän sanoo: ”Se mies, jota kutsutaan Jeesukseksi.” Sitten: ”Hän on profeetta.” Lopulta hän kohtaa Kristuksen ja tunnustaa: ”Herra, minä uskon”, ja kumartaa Häntä. Tämä on evankeliumin sisäinen liike: parantuminen johtaa tunnustukseen ja tunnustus palvontaan.

Pyhä Johannes Krysostomos korostaa sokean miehen rohkeutta. Mies ei tunne kaikkea teologiaa, mutta hän pysyy totuudessa: ”Yhden minä tiedän: minä olin sokea, ja nyt minä näen.” Isien mukaan tämä on todellisen todistajan ääni. Hän ei selitä kaikkea, mutta ei kiellä Jumalan tekoa.

Pyhä Irenaeus näkee savessa luomisen merkin. Kristus ei ainoastaan korjaa vaivaa, vaan täydentää luomistyön. Syntymästään sokean silmien avaaminen ilmoittaa, että Kristus on uuden luomisen alku.

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen opettaa, että fariseusten pahempi sokeus oli ylpeys. He kuvittelivat vartioivansa lakia, mutta torjuivat lain täyttymyksen. Kun ihminen rakastaa omaa oikeassa olemistaan enemmän kuin totuutta, hän voi seistä Valon edessä ja silti jäädä pimeään.

Tämä evankeliumi kutsuu meitä lopettamaan toisten kärsimyksen tuomitsevan tulkinnan. Kaikki kipu ei ole rangaistus. Kristuksessa kärsimyksestä voi tulla kohtaamisen, nöyryyden ja Jumalan tekojen ilmestymisen paikka.

Meidän on myös tunnustettava oma sokeutemme. Emme näe oikein Jumalaa, lähimmäistä emmekä itseämme ilman Kristuksen valoa. Siksi tarvitsemme parannusta, kastetta elävänä todellisuutena, katumuksen kyyneleitä ja Ehtoollisen valoa.

Liturgiassa Kristus, maailman valo, kulkee meidänkin ohitsemme. Hän koskettaa savea, meidän haurasta ihmisyyttämme, ja lähettää meidät peseytymään Kirkon elävissä vesissä. Älkäämme vastustako Hänen parantavaa kättään. Sanokaamme sokean miehen kanssa: ”Herra, minä uskon.” Silloin pimeydestä tulee tie valoon, ja näkemisestä palvontaa. Aamen.