Lk 20:27-44: Lähimmäinen on se, joka armahtaa

Lähimmäinen on se, joka armahtaa

Lk 20:27-44

✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Tässä evankeliumin jaksossa Kristus johdattaa meidät pelastuksen ytimeen: rakkauteen Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Lainopettaja vastaa oikein: ihmisen tulee rakastaa Herraa koko sydämestään, sielustaan, voimastaan ja mielestään sekä lähimmäistään niin kuin itseään. Mutta kun hän kysyy: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?”, Kristus ei anna määritelmää, vaan kertoo kertomuksen. Hän ei selitä rakkautta käsitteenä, vaan osoittaa sen haavoittuneen ihmisen äärellä.

Jerikoon tiellä makaa ryöstetty, puolikuollut ihminen. Pappi ja leeviläinen kulkevat ohi. He näkevät, mutta eivät pysähdy. Samarialainen taas pysähtyy, lähestyy, sitoo haavat, vuodattaa niihin öljyä ja viiniä, nostaa miehen juhtansa selkään ja vie hänet majataloon.

Kristus haluaa opettaa, ettei pelastava usko ole vain oikeaa tietoa Jumalasta. Lainopettaja tiesi käskyn, mutta Kristus osoittaa, että käsky täyttyy vasta armollisessa teossa. Lähimmäinen ei ole vain se, joka kuuluu omaan kansaani, perheeseeni tai hengelliseen yhteisööni. Lähimmäiseksi tullaan silloin, kun ihminen näkee toisen kärsimyksen ja antaa sydämensä liikahtaa säälistä.

Jeesus kääntää kysymyksen ympäri. Hän ei kysy: ”Kuka ansaitsee minun rakkauteni?”, vaan: ”Kenelle minä voin tulla lähimmäiseksi?” Tämä on evankeliumin vallankumous. Jumalan valtakunnassa rakkaus ei odota toisen kelvollisuutta, vaan kumartuu haavoitetun puoleen.

Pyhät isät näkivät tässä vertauksessa koko pelastushistorian kuvan. Haavoittunut mies on ihminen, joka on langennut synnin ryöväreiden käsiin. Jerusalemista Jerikoon laskeva tie kuvaa ihmisen laskeutumista Jumalan yhteydestä kuoleman ja katoavaisuuden maailmaan. Ryövärit ovat himot, synnit ja demoniset voimat, jotka riisuvat ihmiseltä hänen alkuperäisen kauneutensa.

Pappi ja leeviläinen kuvaavat lain ja ulkonaisten toimitusten riittämättömyyttä. Laki voi osoittaa haavan, mutta ei yksin paranna sitä. Samarialainen on Kristus itse: Hän, jota halveksittiin ja pidettiin vieraana, tulee ihmiseksi, lähestyy haavoittunutta ihmiskuntaa ja ottaa sen kärsimyksen omakseen.

Öljy ja viini ovat isien mukaan armon ja parannuksen kuvia. Ne muistuttavat Kirkon sakramenteista: kasteesta, voitelusta, katumuksesta ja pyhästä ehtoollisesta. Majatalo on Kirkko, jossa Kristus jättää haavoittuneen parannettavaksi. Majatalon isäntä kuvaa apostoleja, paimenia ja kaikkia niitä, joille Kristus uskoo haavoittuneiden hoitamisen.

Tämän jälkeen evankeliumi jatkuu Martan ja Marian kodissa. Martta palvelee, Maria kuuntelee Herran jalkojen juuressa. Kristus ei halveksi palvelua, mutta Hän asettaa sen oikeaan järjestykseen: ensin on kuuleminen, sitten tekeminen. Rakkauden teot syntyvät sydämestä, joka istuu Kristuksen edessä.

Tämä evankeliumi kutsuu meitä kahteen liikkeeseen. Ensin meidän on tunnustettava: minä olen tuo haavoittunut ihminen. Minussa on synnin lyöntejä, ylpeyden haavoja, pelon jälkiä ja rakkaudettomuuden aiheuttamaa kuolemaa. En voi pelastaa itseäni. Tarvitsen Kristuksen, laupiaan Samarialaisen, joka kumartuu puoleeni. Meidän on tultava hoidettaviksi sekä hoitajaksi

Kun Kristus parantaa meitä Kirkossaan, Hän lähettää meidät tekemään samoin: ”Mene ja tee sinä samoin.” Pelastus ei ole yksityinen mukavuus, vaan osallistumista Kristuksen laupeuteen. Meidät pelastetaan rakkauteen, ei itsekkyyteen.

Siksi älkäämme kulkeko ohi. Älkäämme ohittako yksinäistä, köyhää, katkeraa, sairasta, langennutta tai meille vierasta ihmistä. Ja älkäämme myöskään unohtako Marian osaa: ilman rukousta ja Kristuksen sanan kuulemista palvelumme väsyy ja muuttuu levottomuudeksi.

Todellinen kristillinen elämä on Marian sydän ja samarialaisen kädet: sydän, joka kuuntelee Kristusta, ja kädet, jotka sitovat lähimmäisen haavat. Tämä on tie pelastukseen. Aamen.