Lk 12:42-48: Uskollisuus Herran poissaolon aikana

Uskollisuus Herran poissaolon aikana

Lk 12:42-48

✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Evankeliumissa Herra kysyy: kuka on uskollinen ja viisas taloudenhoitaja, jonka isäntä asettaa palvelusväkensä johtoon antamaan heille ruoka-annoksen ajallaan? Tämä kysymys ei koske vain apostoleja, piispoja, pappeja tai muita kirkon palvelijoita, vaan jokaista kastettua kristittyä. Jokaiselle meistä on uskottu jotakin: usko, aika, lahjat, lähimmäiset, rukous, mahdollisuus tehdä hyvää. Kristus opettaa, että elämä ei ole omaisuutta, jota hallitsemme itsekkäästi, vaan taloudenhoitoa Jumalan edessä.

Jeesus halusi opettaa, että Herran odottaminen näkyy arjen uskollisuutena. Palvelija ei ole viisas siksi, että hän osaa puhua kauniisti isännästä, vaan siksi, että hän toimii oikein myös silloin, kun isäntä ei näytä olevan paikalla. Tässä paljastuu sydämen todellinen tila. Kun kukaan ei valvo, ihminen näyttää, ketä hän todella palvelee: Jumalaa vai itseään.

Hyvä taloudenhoitaja antaa ”ruoka-annoksen ajallaan”. Tämä merkitsee vastuullista rakkautta. Kirkon paimenille se tarkoittaa oikeaa opetusta, sakramenttien hoitamista ja lauman varjelemista. Vanhemmille se tarkoittaa lasten kasvattamista uskossa ja rakkaudessa. Jokaiselle kristitylle se tarkoittaa lähimmäisen ruokkimista sanalla, lohdutuksella, kärsivällisyydellä ja konkreettisella avulla.

Mutta Herra varoittaa myös palvelijasta, joka sanoo sydämessään: ”Isäntäni viipyy.” Viivytyksen tunne voi synnyttää hengellistä välinpitämättömyyttä. Kun ihminen unohtaa tilivelvollisuutensa Jumalan edessä, hän alkaa käyttää valtaa väärin, satuttaa toisia ja hemmotella itseään. Siksi Kristus muistuttaa, että isäntä tulee hetkellä, jota palvelija ei odota.

Pyhät isät ymmärtävät vastuun rakkauden muotona.

He näkivät tässä vertauksessa ennen kaikkea hengellisen vastuun vakavuuden. Pyhä Johannes Krysostomos opetti, että mitä enemmän ihmiselle on annettu, sitä suurempi on hänen vastuunsa. Tieto Jumalasta, opetus, hengellinen asema tai kirkollinen palvelutehtävä ei ole kunnian aihe, vaan kutsu suurempaan nöyryyteen. Paimen, joka käyttää asemaansa omaksi hyödykseen, haavoittaa Kristuksen omaa laumaa

Pyhä Gregorios Suuri kirjoitti paimenviran vaarasta: se, joka on asetettu johtamaan muita, joutuu vastaamaan myös siitä, miten hänen elämänsä on vaikuttanut heidän pelastukseensa. Siksi isät pitivät hengellistä johtamista pelolla ja rakkaudella kannettavana palveluna, eivät hallitsemisena.

Samalla isät eivät rajanneet tätä opetusta vain papistoon. Jokainen kristitty on saanut talentteja. Joku on saanut viisautta, toinen varallisuutta, kolmas kärsivällisyyttä, neljäs kyvyn lohduttaa. Lahja muuttuu tuomioksi, jos se kätketään tai käytetään itsekkäästi. Mutta se muuttuu pelastuksen välineeksi, kun se annetaan Jumalan ja lähimmäisen palvelukseen.

Meidän pelastuksemme kannalta tämä evankeliumi opettaa, että viimeinen tuomio alkaa jo siitä, miten käytämme meille uskottua elämää. Pelastus ei ole vain oikeiden sanojen lausumista, vaan sydämen muuttumista sellaiseksi, että se oppii palvelemaan. Valvominen muuttuu rakkaudeksi,

”Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan” ei ole uhka, joka murskaa ihmisen, vaan totuus, joka herättää hänet. Jumala ei vaadi meiltä sitä, mitä emme ole saaneet. Mutta sen, minkä olemme saaneet, Hän kutsuu meitä muuttamaan rakkaudeksi.

Kristus tulee. Hän tulee liturgiassa, köyhän kasvoissa, rukouksen hiljaisuudessa ja kerran kirkkaudessaan. Autuas on se palvelija, jonka Herra tullessaan löytää valvomasta: ei pelosta jäykistyneenä, vaan rakkaudessa toimivana. Käyttäkäämme siis aikamme, lahjamme ja asemamme Kristuksen palvelukseen. Silloin tilinteon päivä ei ole meille kauhu, vaan ilo: hetki, jolloin uskollinen palvelija saa astua Herransa iloon. Aamen.