Lk 12:2-12: Pelätkää Jumalaa, älkää ihmisiä

Pelätkää Jumalaa, älkää ihmisiä

Lk 12:2-12

✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Evankeliumissa Kristus johdattaa meidät pelon ja rohkeuden, salaisuuden ja totuuden, ihmiskunnian ja Jumalan edessä elämisen äärelle. Hän sanoo, ettei mikään peitetty jää paljastumatta eikä mikään salainen tulematta ilmi. Nämä sanat eivät ole vain uhkaus syntiselle ihmiselle, vaan kutsu elämään totuudessa jo nyt, ennen viimeistä päivää. Kristus tahtoo vapauttaa meidät valheesta, teeskentelystä ja ihmispelon kahleista.

Jeesus opettaa, että ihmisen suurin vaara ei ole se, että toiset halveksivat, vainoavat tai jopa surmaavat ruumiin. Suurin vaara on sielun menettäminen, ero Jumalasta. Siksi Hän sanoo: älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tehdä enempää. Pelätkää Häntä, jolla on valta heittää kadotukseen. Tämä jumalanpelko ei ole kauhua mielivaltaisen hallitsijan edessä, vaan pyhää tietoisuutta siitä, että elämämme on Jumalan käsissä ja että vain Hänessä on todellinen elämä.

Samalla Herra lohduttaa: eikö viittä varpusta myydä kahdella roposella, eikä yksikään niistä ole Jumalalta unohdettu? Teidän päänne hiuksetkin ovat kaikki luetut. Kristus yhdistää vakavuuden ja hellän kaitselmuksen. Jumala, joka näkee kaiken, ei ole kylmä tarkkailija, vaan Isä, joka tuntee pienimmänkin luotunsa.

Jeesus opettaa myös tunnustamisen välttämättömyyden. Se, joka tunnustaa Hänet ihmisten edessä, tunnustetaan Jumalan enkelien edessä. Kristittyä ei kutsuta salaiseen uskonnollisuuteen, vaan rohkeaan, nöyrään todistukseen. Usko, joka ei koskaan tule näkyväksi rakkaudessa, totuudessa ja tunnustuksessa, jää helposti ihmispelon vangiksi.

Pyhien isien ymmärryksen mukaan totuus paljastaa ja Henki vahvistaa

Pyhät isät näkivät tässä evankeliumissa kutsun marttyyriuden henkeen. Pyhä Johannes Krysostomos opettaa, että Kristus valmistaa opetuslapsia vainoihin, mutta ei jätä heitä pelon valtaan. Hän näyttää, että vainoojan valta päättyy ruumiiseen, mutta Jumalan valta ulottuu koko ihmisen olemukseen ja iankaikkisuuteen.

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen korostaa, että Kristuksen tunnustaminen ei ole vain sanoja, vaan koko elämän suunta. Ihminen tunnustaa Kristuksen myös silloin, kun hän elää evankeliumin mukaan: armahtaa, antaa anteeksi, kantaa ristiä ja pysyy totuudessa silloinkin, kun se maksaa hänelle jotakin.

Isät pitivät erityisen vakavana Herran sanaa Pyhän Hengen pilkkaamisesta. Sitä ei ymmärretty yksittäisenä heikkouden hetkenä, vaan paatuneena tilana, jossa ihminen tietoisesti vastustaa Jumalan armon toimintaa ja kutsuu valoa pimeydeksi. Se on sielun sulkeutumista parannukselta. Niin kauan kuin ihminen katuu, toivoo ja kääntyy Jumalan puoleen, hän ei ole armon ulkopuolella.

Pelastuksen kannalta elämä on vaeltamista Jumalan katseen alla

Tämä evankeliumi kutsuu meitä elämään läpinäkyvästi Jumalan edessä. Kaikki paljastuu kerran, mutta se, minkä tuomme nyt katumuksessa Kristuksen valoon, ei koidu meille tuomioksi vaan parantumiseksi. Salattu synti sairastuttaa sielun; tunnustettu synti avaa oven armolle.

Kristus lupaa, että kun meidät viedään esivaltojen ja vallanpitäjien eteen, Pyhä Henki opettaa, mitä meidän tulee sanoa. Tämä lupaus ei koske vain marttyyreja, vaan jokaista kristittyä, joka joutuu todistamaan uskosta vaikeassa hetkessä. Pelastus ei ole meidän rohkeutemme varassa, vaan Hengen voimassa, joka annetaan nöyrälle sydämelle.

Älkäämme pelätkö ihmisten katseita enemmän kuin Jumalan totuutta. Jumala tuntee meidät kokonaan, ja juuri siksi Hän voi myös parantaa meidät kokonaan. Tunnustakaamme Kristus sanoilla, teoilla ja sydämen uskollisuudella. Silloin viimeisen päivän valo ei ole meille kauhu, vaan sen kirkkauden täyttymys, jossa olemme jo oppineet elämään. Aamen.