Lk 3:19-22: Sinä olet minun rakas Poikani

Sinä olet minun rakas Poikani

Lk 3:19-22

✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Tässä evankeliumin kohdassa evankelista Luukas asettaa rinnakkain kaksi todellisuutta: Johannes Kastajan vangitsemisen ja Kristuksen kasteen. Toinen kuvaa maailman pimeyttä, joka torjuu totuuden, toinen taivaan avautumista Pojan yllä. Juuri tästä jännitteestä avautuu tekstin syvin sanoma. Jeesus tahtoo opettaa, että siellä missä maailma sulkee profeetan vankilaan, Jumala samalla avaa ihmiselle taivaan Pojassaan; ja että hänen kasteessaan alkaa uusi luominen, jossa ihminen kutsutaan takaisin Isän yhteyteen Pyhässä Hengessä.

Tämä evankeliumi on lyhyt, mutta siihen kätkeytyy koko pelastuksen draama. Ensiksi kuulemme Herodes Antipaksesta, joka sulkee Johannes Kastajan vankilaan. Johannes oli nuhdellut hallitsijaa synnistä, eikä maailma kestänyt totuuden ääntä. Näin evankeliumi näyttää heti, millainen tämä langennut maailma on: se ei ainoastaan tee pahaa, vaan se myös tahtoo vaientaa sen, joka sanoo pahaa pahaksi. Jeesus tahtoi opettaa koko toiminnallaan, että totuuden tie kulkee usein torjutuksi tulemisen kautta. Johannes on tässä Kristuksen edelläkävijä myös kärsimyksessä: hän valmistaa Herralle tien sanallaan, mutta myös kohtalollaan.

Heti tämän jälkeen Luukas kertoo, että Jeesus kastetaan kansan joukossa. Tämä on syvästi hämmästyttävää. Hän, joka on synnitön, astuu samaan veteen syntisten kanssa. Hän ei tule Jordanille siksi, että tarvitsisi puhdistusta, vaan siksi, että me tarvitsemme. Jeesus tahtoi opettaa, ettei pelastus tapahdu etäältä. Jumalan Poika ei pelasta ihmistä ulkopuolelta käskyillä ja neuvoilla, vaan astumalla itse meidän paikkaamme, meidän veteemme, meidän ihmisyyteemme. Hänen kasteessaan alkaa se tie, joka johtaa ristille ja ylösnousemukseen. Jordanissa hän jo ottaa päälleen sen tehtävän, jonka hän täydellisesti toteuttaa Golgatalla: kantaa maailman synnin.

Pyhät isät ovat nähneet tässä kohdassa erityisesti pyhän Kolminaisuuden ilmoituksen ja luomakunnan uudistumisen.

Pyhä Gregorios Teologi opettaa, että Kristus menee veteen, ei puhdistuakseen itse, vaan puhdistaakseen vedet. Toisin sanoen hän pyhittää koko luodun todellisuuden, jotta siitä voisi tulla armon väline.

Pyhä Johannes Krysostomos puolestaan korostaa, että taivaan avautuminen ei tapahdu Kristuksen tähden, sillä hän on aina Isän yhteydessä, vaan meidän tähtemme. Hänessä suljettu taivas avautuu jälleen ihmiselle. Ja kun Pyhä Henki laskeutuu kyyhkysen muodossa ja Isän ääni kuuluu: “Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mielistynyt”, isät näkevät tässä ilmoituksen siitä, että Kristuksessa koko ihmiskunta kutsutaan takaisin lapseuteen. Se, mikä Aadamissa menetettiin, alkaa Kristuksessa palautua.

Pelastuksen kannalta tämä kohta on suunnattoman lohdullinen. Se osoittaa, että Jumala ei jättänyt ihmistä synnin ja kuoleman vangiksi, vaikka maailma vangitsi profeetan ja torjui totuuden. Päinvastoin: juuri siinä pimeydessä Jumala aloittaa uuden aikakauden. Kristuksen kasteessa taivas avautuu, Henki laskeutuu ja Isän ääni ilmoittaa Pojan. Tässä on pelastuksen perikuva. Ihminen, joka on sulkenut itsensä Jumalalta, saa Kristuksessa uudelleen avoimen taivaan.

Meidän pelastuksemme ei siis perustu siihen, että me omin voimin nousisimme Jumalan luo, vaan siihen, että Kristus on astunut meidän syvyyteemme. Hän menee Jordanille syntisten joukkoon, jotta syntiset voisivat hänessä tulla Jumalan lapsiksi. Siksi kirkko katsoo tähän hetkeen suurella ilolla: siinä missä maailma sulkee, Jumala avaa; siinä missä ihminen sitoo, Kristus vapauttaa. Ja hänen kasteessaan alkaa meille tie siihen elämään, jossa taivas ei enää ole suljettu, vaan Isän kotiin johtava ovi. Aamen.