Kristuksen toisen tulemuksen ajankohta ja sitä edeltävät merkit

Johdanto

Kristuksen toinen tulemus kuuluu kristillisen uskon keskeisiin ja samalla vaikeimmin käsiteltäviin aiheisiin. Se on kirkon toivon päämäärä, historian lopullinen ratkaisu ja Jumalan valtakunnan täysi ilmestyminen. Kristinusko ei näe maailmaa päättymättömänä kiertokulkuna eikä historian tarkoituksettomana virtana, vaan liikkeenä kohti hetkeä, jolloin ylösnoussut Kristus tulee kunniassa tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Siksi kirkko tunnustaa uskontunnustuksessa: “Hän on kirkkaudessa tuleva takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, ja hänen valtakunnallaan ei ole loppua.”

Toisen tulemuksen ajankohta on kuitenkin ilmoitettu ihmiselle vain rajoitetusti. Uusi testamentti puhuu siitä varmasti, mutta ei anna laskettavaa päivämäärää. Kristus itse torjuu yritykset määrittää tarkka aika: “Siitä päivästä ja hetkestä ei tiedä kukaan, eivät taivasten enkelit eikä Poika, vaan Isä yksin” (Matt. 24:36). Tämä lause asettaa kristilliselle eskatologialle ratkaisevan rajan. Kirkko saa tunnistaa ajan merkkejä, valvoa, rukoilla ja odottaa, mutta se ei saa muuttaa odotusta laskelmoivaksi ennustamiseksi.

Kristuksen toisen tulemuksen merkit ovat Raamatussa moninaisia: evankeliumin julistaminen kaikille kansoille, uskon kylmeneminen, väärät kristukset ja väärät profeetat, sodat ja levottomuudet, luonnonmullistukset, vainot, luopumus, Antikristuksen ilmestyminen, Israelin salaisuuteen liittyvät tapahtumat sekä kosmiset merkit ennen Ihmisen Pojan ilmestymistä. Näitä merkkejä ei pidä lukea yksinkertaisena aikatauluna, jossa jokainen tapahtuma voidaan merkitä kalenteriin. Ne ovat pikemminkin hengellisiä ja historiallisia tunnusmerkkejä, jotka osoittavat maailman kulkevan kohti lopullista paljastumista.

Kristillinen opetus lopun ajoista sisältää jännitteen. Toisaalta Kristuksen tulemus on varma, ja sitä edeltävät tietyt merkit. Toisaalta sen hetki on salattu ja se tulee odottamatta, “niin kuin varas yöllä”. Tämä jännite ei ole ristiriita, vaan hengellisen valvomisen perusta. Jos hetki olisi tarkasti tiedossa, ihminen voisi lykätä parannusta. Jos taas mitään merkkejä ei olisi annettu, kirkko voisi menettää historiallisen herkkyyden ja unohtaa elävän odotuksen. Merkit pitävät kirkon hereillä, mutta salattu ajankohta estää uteliaisuuden ja laskelmoinnin.

Toisen tulemuksen teologiassa on siksi vältettävä kahta virhettä. Ensimmäinen virhe on apokalyptinen uteliaisuus, joka yrittää tunnistaa jokaisesta poliittisesta kriisistä, sodasta, luonnonkatastrofista tai teknologisesta ilmiöstä lopullisen merkin ja rakentaa niistä varmoja aikatauluja. Tällainen asenne on toistuvasti johtanut harhaan, pettymyksiin ja hengelliseen sekavuuteen. Toinen virhe on välinpitämättömyys, jossa Kristuksen paluusta tulee käytännössä merkityksetön oppilause. Silloin kirkko menettää eskatologisen luonteensa: se lakkaa odottamasta Herraansa.

Oikea kristillinen asenne on valvova toivo. Se ei ole paniikkia eikä laskelmointia, vaan rukouksellista hereillä oloa. Kristuksen toinen tulemus ei ole ensisijaisesti katastrofin odottamista, vaan Kuninkaan odottamista. Lopun ajan merkit eivät ole tarkoitettu kristittyjen pelotteluksi, vaan kutsuksi katumukseen, uskollisuuteen, kärsivällisyyteen ja toivoon. Maailman kriisit eivät kumoa evankeliumia, vaan osoittavat, ettei mikään ajallinen järjestys ole lopullinen. Lopullinen sana kuuluu Kristukselle.

Ajankohdan salaisuus

Kristuksen toisen tulemuksen ajankohdasta Uusi testamentti puhuu selvästi kahdella tavalla. Ensinnäkin tulemus on varma. Toiseksi sen tarkka aika on ihmisiltä salattu. Näitä molempia on pidettävä yhtä aikaa voimassa. Jos korostetaan vain varmuutta ilman salaisuutta, päädytään helposti laskelmiin. Jos korostetaan vain salaisuutta ilman varmuutta, tulemus muuttuu epämääräiseksi uskonnolliseksi vertauskuvaksi.

Kristus torjuu opetuslasten yrityksen saada tietää aikatauluja. Apostolien teoissa opetuslapset kysyvät ylösnousseelta Herralta: “Herra, tälläkö ajalla sinä jälleen rakennat Israelille valtakunnan?” Kristus vastaa: “Ei ole teidän asianne tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa voimalla on asettanut” (Apt. 1:6–7). Sen sijaan hän ohjaa heidät tehtävään: “Te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te tulette olemaan minun todistajani…” Tämä on erittäin tärkeä siirtymä. Kristus ei anna aikataulua, vaan lähetyskäskyn. Kirkon tehtävä ei ole laskea maailmanlopun hetkeä, vaan todistaa Kristuksesta kaikkialla maailmassa.

Sama periaate näkyy evankeliumeissa. Kristus puhuu lopun merkeistä, mutta päättää opetuksensa valvomisen kehotukseen: “Valvokaa siis, sillä ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee” (Matt. 24:42). Tieto merkeistä ei poista tietämättömyyttä hetkestä. Päinvastoin se syventää valvomisen tarvetta. Kristitty ei elä siksi oikein, että hän tietäisi tarkasti lopun päivän, vaan siksi, että hän ei tiedä sitä.

Tämä salaisuus on hengellisesti suojeleva. Ihminen on altis lykkäämään katumusta. Jos hän tietäisi kuoleman tai Kristuksen tulemuksen hetken, hän voisi ajatella elävänsä välinpitämättömästi siihen asti ja kääntyvänsä vasta viime hetkellä. Salattu aika pakottaa valvomaan nyt. Jokainen päivä voi olla kohtaamisen päivä. Tässä mielessä toisen tulemuksen salaisuus liittyy myös yksityiseen kuolemaan. Vaikka maailman loppu ei tulisi tänään, oma kuolemamme voi tulla milloin tahansa. Siksi kristillinen valvominen ei ole vain maailmankaikkeuden lopun odottamista, vaan oman sydämen valmiutta kohdata Kristus.

Uuden testamentin kieli “lähellä olevasta” tulemuksesta on herättänyt paljon keskustelua. Apostolit puhuvat usein viimeisistä ajoista ikään kuin ne olisivat jo alkaneet. Tämä ei merkitse, että he olisivat yksinkertaisesti erehtyneet päivämäärästä. Kristillisen käsityksen mukaan viimeiset ajat alkoivat Kristuksen inkarnaatiossa, kuolemassa, ylösnousemuksessa ja Pyhän Hengen vuodattamisessa. Historia on jo astunut viimeiseen vaiheeseensa, koska ratkaiseva pelastusteko on tapahtunut. Siksi kirkko elää aina lopun ajassa, vaikka viimeinen päivä ei ole vielä tullut.

Tässä on kristillisen ajan paradoksi: Kristuksen valtakunta on jo murtautunut maailmaan, mutta se ei ole vielä tullut täyteydessään. Kristus on jo voittanut kuoleman, mutta kuolema toimii vielä. Saatana on jo kukistettu, mutta hänen vaikutuksensa jatkuu. Kirkko on jo uuden luomakunnan alku, mutta se vaeltaa vielä vainojen, kiusausten ja historian pimeyden keskellä. Toisen tulemuksen ajankohtaa ei voi ymmärtää ilman tätä “jo nyt — ei vielä” -rakennetta.

Siksi jokainen sukupolvi saa pitää Kristuksen tulemusta läheisenä, mutta mikään sukupolvi ei saa väittää omistavansa tarkkaa tietoa sen hetkestä. Läheisyys ei ole kalenterillinen laskelma vaan hengellinen asento. Herran päivä on aina lähellä, koska Kristus on jo noussut, koska historia on jo saanut lopullisen suuntansa ja koska ihmisen elämä on lyhyt. Samalla se voi viipyä Jumalan pitkämielisyyden tähden. Apostoli Pietari muistuttaa, ettei Herran viipyminen ole välinpitämättömyyttä, vaan laupeutta: Jumala ei tahdo kenenkään hukkuvan, vaan että kaikki tulisivat parannukseen (2. Piet. 3:9).

Tämä antaa toisen tulemuksen odotukselle syvän moraalisen merkityksen. Kristuksen viipyminen ei ole lupa nukkua hengellisesti, vaan armon aika. Jokainen päivä ennen Herran tulemusta on annettu katumusta, evankeliumin julistusta ja rakkauden tekoja varten. Siksi kristillinen eskatologia ei ole passiivista odottamista, vaan aktiivista uskollisuutta.

Merkkien luonne ja oikea tulkinta

Kristuksen tulemusta edeltävät merkit eivät ole pelkkiä ulkoisia tapahtumia. Ne ovat hengellisiä, moraalisia, historiallisia ja kosmisia ilmiöitä, jotka paljastavat maailman tilan ja Jumalan suunnitelman etenemisen. Niitä tulee lukea kirkon uskossa, ei sensaatiohakuisesti.

Ensimmäinen tulkintaperiaate on, että monet merkit ovat olleet läsnä koko kirkon historian ajan. Sodat, vainot, harhaopit, väärät profeetat, luonnonkatastrofit ja moraalinen rappio eivät kuulu vain yhteen viimeiseen vuosikymmeneen. Ne ovat koko langenneen historian piirteitä. Kristus itse sanoo, että sotia ja sanomia sodista tulee, mutta “se ei ole vielä loppu” (Matt. 24:6). Merkit eivät siis aina tarkoita, että viimeinen hetki on välittömästi käsillä. Ne osoittavat, millainen maailma on Kristuksen ylösnousemuksen ja hänen paluunsa välisenä aikana.

Toinen periaate on, että merkit voimistuvat ja tiivistyvät historian loppua kohti. Vaikka monet lopun ajan ilmiöt ovat toistuvia, Uusi testamentti puhuu myös erityisestä lopun ajan kriisistä: suuresta luopumuksesta, Antikristuksen ilmestymisestä ja ainutlaatuisesta ahdistuksesta. Siksi merkit eivät ole vain ajattomia vertauskuvia. Kristillinen historia etenee kohti todellista päätepistettä, jossa pahan salaisuus tulee erityisellä tavalla näkyviin.

Kolmas periaate on, että merkit eivät ole annettu pelon vaan valvomisen tähden. Kristus sanoo: “Kun nämä alkavat tapahtua, rohkaiskaa itsenne ja nostakaa päänne, sillä teidän vapautuksenne on lähellä” (Luuk. 21:28). Lopun ajan merkkien tarkoitus ei ole ajaa kristittyjä paniikkiin, vaan muistuttaa, että Jumala hallitsee myös kaaosta. Maailman järkkyminen ei tarkoita Kristuksen vallan heikkoutta, vaan ajallisen järjestyksen rajallisuuden paljastumista.

Neljäs periaate on, että merkkien tulkinnassa tarvitaan nöyryyttä. Kirkon historiassa on lukemattomia esimerkkejä ihmisistä ja ryhmistä, jotka ovat varmuudella ennustaneet Kristuksen tulemuksen ajankohdan. Jokainen tällainen ennustus on osoittautunut vääräksi. Tämä ei ole sattumaa, vaan seurausta siitä, että Kristus on kieltänyt tällaisen tiedon omimisen. Merkkejä saa tarkkailla, mutta niitä ei saa muuttaa päivämääriksi.

Viides periaate on, että lopun ajan merkit koskevat sekä maailmaa että kirkkoa. Ei riitä, että kristityt tarkkailevat ulkoisia sotia, valtioita, teknologiaa tai luonnonilmiöitä. Kristus varoittaa ennen kaikkea eksytyksestä, rakkauden kylmenemisestä ja uskollisuuden menettämisestä. Lopun ajan suurin vaara ei ole vain ulkoinen katastrofi, vaan sisäinen luopumus. Kirkon valvominen tarkoittaa siksi sydämen varjelemista.

Tämä on erityisen tärkeää nykyajassa, jossa apokalyptinen mielikuvitus voi helposti kiinnittyä poliittisiin kriiseihin, digitaaliseen valvontaan, maailmanlaajuisiin järjestelmiin, sotiin tai ekologisiin uhkiin. Nämä voivat olla vakavia historiallisia ilmiöitä, ja niitä voidaan tarkastella hengellisesti. Mutta kristillinen valvominen ei saa kaventua uutisten tulkitsemiseksi lopun ajan koodina. Jos ihminen tunnistaa kaikki maailman kriisit mutta ei näe omaa ylpeyttään, vihaansa, kylmyyttään ja katumattomuuttaan, hän ei ole vielä valvova kristitty.

Lopun ajan merkit on siis ymmärrettävä kaksisuuntaisesti. Ne katsovat ulospäin: historia kulkee kohti Kristuksen paluuta. Ne katsovat sisäänpäin: sydämen on oltava valmis. Tämä tekee niistä hengellisesti hedelmällisiä.

Evankeliumin julistus kaikille kansoille

Yksi keskeisimmistä Kristuksen tulemusta edeltävistä merkeistä on evankeliumin julistaminen kaikille kansoille. Kristus sanoo: “Tämä valtakunnan evankeliumi pitää saarnattaman kaikessa maailmassa, todistukseksi kaikille kansoille; ja sitten tulee loppu” (Matt. 24:14). Tämä kohta yhdistää eskatologian ja mission erottamattomasti.

Lopun odotus ei siis johda kirkkoa vetäytymään maailmasta, vaan lähetykseen. Kirkko odottaa Herraansa julistamalla häntä. Tämä on merkittävä vastalääke väärälle apokalyptiikalle. Jos ihminen käyttää lopun ajan odotusta tekosyynä toimettomuudelle, pelon lietsomiselle tai yhteiskunnalliselle välinpitämättömyydelle, hän on ymmärtänyt Kristuksen opetuksen väärin. Kristus ei sanonut opetuslapsille: “Laskekaa ajat”, vaan: “Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.”

Evankeliumin julistaminen kaikille kansoille ei välttämättä tarkoita, että jokainen yksilö olisi kuullut evankeliumin samalla tavalla ja samalla syvyydellä ennen loppua. Raamatullinen ilmaus viittaa siihen, että Kristuksen todistus ulottuu kaikkiin kansoihin, kieliin ja maailmankulttuureihin. Ilmestyskirjan näky suuresta joukosta kaikista kansoista, heimoista, kansanheimoista ja kielistä osoittaa, että Jumalan pelastussuunnitelma on universaali. Kristuksen valtakunta ei ole etninen eikä paikallinen, vaan kattaa koko ihmiskunnan.

Tämä merkki on historian aikana saanut yhä konkreettisemman ulottuvuuden. Apostolien aikana evankeliumi levisi Rooman valtakunnan alueelle. Myöhemmin se ulottui Eurooppaan, Afrikkaan, Aasiaan, Amerikkaan ja kaikkialle maailmaan. Nykyajan teknologia, käännöstyö, diaspora ja maailmanlaajuinen viestintä ovat tehneet evankeliumin leviämisestä ennennäkemättömän laajaa. Tämä ei kuitenkaan anna lupaa julistaa, että kaikki on nyt varmasti täytetty ja loppu tulee tiettynä hetkenä. Se antaa pikemminkin syyn vakavaan tietoisuuteen: kirkon lähetysvastuu on maailmanlaajuinen, ja jokainen sukupolvi osallistuu lopun ajan todistukseen.

Evankeliumin julistus on myös tuomion merkki. Kristus sanoo, että evankeliumi julistetaan “todistukseksi” kaikille kansoille. Todistus voi pelastaa, mutta se voi myös paljastaa torjunnan. Kun Kristus tehdään tunnetuksi, ihmiskunta ei voi enää vedota täydelliseen tietämättömyyteen samalla tavalla. Evankeliumi paljastaa sydämet: toiset ottavat sen vastaan, toiset vastustavat sitä.

Tämä liittyy lopun ajan polarisaatioon. Mitä selvemmin Kristus todistetaan maailmalle, sitä selvemmin myös vastustus häntä kohtaan voi ilmetä. Evankeliumin leviäminen ei tarkoita automaattisesti maailman asteittaista muuttumista paratiisiksi ennen Kristuksen paluuta. Uusi testamentti yhdistää lähetyksen myös vainoihin, eksytyksiin ja luopumukseen. Kirkon todistus kulkee usein kärsimyksen kautta.

Siksi evankeliumin julistaminen kaikille kansoille on sekä toivon että vastuun merkki. Se muistuttaa, että Jumala ei hylkää maailmaa, vaan kutsuu kaikkia kansoja. Se muistuttaa myös, että kirkon aika ennen Kristuksen tulemusta on lähetystehtävän aikaa. Jokainen liturgia, jokainen kaste, jokainen evankeliumin sana, jokainen marttyyrin todistus ja jokainen lähimmäisenrakkauden teko kuuluu tähän suureen todistukseen.

Luopumus, eksytys ja rakkauden kylmeneminen

Kristus ja apostolit puhuvat vakavasti lopun aikaa edeltävästä hengellisestä kriisistä. Yksi sen pääpiirteistä on luopumus. Apostoli Paavali sanoo, ettei Herran päivä tule ennen kuin “luopumus ensin tapahtuu” ja “laittomuuden ihminen” ilmestyy (2.Tess.2:3). Tämä luopumus ei tarkoita vain yleistä moraalista heikkenemistä maailmassa, vaan erityisesti uskosta pois kääntymistä niiden keskuudessa, joilla on ollut suhde totuuteen.

Luopumus on vaarallinen juuri siksi, että se voi tapahtua uskonnollisen kielen sisällä. Ihminen voi säilyttää kristillisiä sanoja, symboleja ja rakenteita, mutta menettää niiden sisällön. Hän voi puhua rakkaudesta ilman totuutta, hengellisyydestä ilman ristiä, Jumalasta ilman katumusta ja Kristuksesta ilman kuuliaisuutta. Lopun ajan eksytys ei välttämättä esiinny avoimena jumalattomuutena, vaan usein vääristyneenä uskonnollisuutena.

Kristus varoittaa vääristä kristuksista ja vääristä profeetoista. He tekevät tunnustekoja ja eksyttävät, jos mahdollista, valitutkin. Tämä osoittaa, että lopun ajan eksytys ei ole pelkästään älyllinen harhaoppi, vaan myös hengellisen voiman ja ihmeiden väärinkäyttöä. Kaikki yliluonnolliselta näyttävät eivät ole Jumalasta. Siksi kirkko tarvitsee henkien erottamista, traditiota, raittiutta ja nöyryyttä.

Rakkauden kylmeneminen on toinen keskeinen merkki. Kristus sanoo: “Laittomuuden päästessä valtaan kylmenee useimpien rakkaus” (Matt. 24:12). Tämä on ehkä yksi pelottavimmista lopun ajan merkeistä, koska se voi tapahtua huomaamatta. Ihminen ei välttämättä kiellä uskoa äkisti; hän vain lakkaa rakastamasta. Hänen sydämensä kovettuu, rukous kuivuu, lähimmäisestä tulee uhka tai väline, totuudesta tulee mielipide, ja kirkollisesta elämästä tulee ulkoinen tapa.

Laittomuus ei tarkoita vain rikollisuutta, vaan Jumalan tahdon hylkäämistä. Kun ihminen ei enää tunnusta Jumalan käskyjä elämän perustaksi, rakkaus muuttuu helposti tunteeksi, mieltymykseksi tai ideologiaksi. Todellinen rakkaus vaatii totuutta, uhrautumista ja kuuliaisuutta. Ilman näitä se kylmenee.

Luopumus liittyy myös mukavuuteen ja vainon pelkoon. Kristus sanoo, että monet joutuvat ahdistuksiin, vihaavat toisiaan ja kavaltavat toisensa. Kun uskosta tulee yhteiskunnallisesti kallista, osa luopuu. Tämä ei tarkoita, että jokainen vaikea aika olisi viimeinen aika, mutta se osoittaa, että vaino paljastaa sydämet. Helppo kristillisyys voi säilyä ulkoisesti pitkään, mutta koetuksessa näkyy, onko usko juurtunut Kristukseen.

Tämän vuoksi lopun ajan merkit eivät ole vain ulkoisen maailman analyysiä. Suuri kysymys ei ole pelkästään: “Missä Antikristus on?” vaan myös: “Onko minun rakkauteni kylmenemässä?” Ei vain: “Mikä maailmanjärjestys valmistaa loppua?” vaan: “Elänkö minä katumuksessa?” Kirkko valvoo oikein silloin, kun se ei vain osoita ulkoisia eksytyksiä, vaan varjelee omaa sydäntään ylpeydeltä, vihalta, valheelta ja hengelliseltä unelta.

Sodat, katastrofit, vainot ja kosmiset merkit

Kristus mainitsee lopun ajan opetuksissaan sodat, nälänhädät, maanjäristykset ja ahdistukset. Hän sanoo, että kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan. Samankaltaista kieltä löytyy profeetoilta ja Ilmestyskirjasta. Nämä merkit osoittavat, että koko langennut luomakunta ja ihmiskunnan historia ovat järkkymisen tilassa.

Sodat eivät sinänsä ole lopun varma päivämäärämerkki, sillä sotia on ollut koko historian ajan. Kristus nimenomaan varoittaa hätääntymästä: “Näin täytyy tapahtua, mutta tämä ei ole vielä loppu.” Silti sodat ovat eskatologisia merkkejä siinä mielessä, että ne paljastavat ihmiskunnan sisäisen rikkinäisyyden. Ne osoittavat, ettei syntiin langennut maailma voi tuottaa pysyvää rauhaa omin voimin. Jokainen sota on pieni kuva siitä suuresta ristiriidasta, joka vallitsee Jumalan valtakunnan ja langenneen maailman välillä.

Luonnonkatastrofit ja kosmiset merkit ovat samoin sekä konkreettisia että symbolisia. Raamattu puhuu auringon pimenemisestä, kuun valon muuttumisesta, tähtien putoamisesta ja taivasten voimien järkkymisestä. Tällainen kieli ilmaisee, että Kristuksen tulemus ei ole vain yksityinen hengellinen tapahtuma, vaan kosminen mullistus. Koko luomakunta osallistuu historian loppuun. Se, mikä näytti vakaalta ja pysyvältä, järkkyy Jumalan ilmestyessä.

On kuitenkin varottava lukemasta jokaista luonnonilmiötä välittömäksi lopun merkiksi. Maanjäristykset, kulkutaudit ja nälänhädät ovat olleet osa ihmiskunnan historiaa. Niiden hengellinen merkitys on herättävä: ne muistuttavat ihmisen hauraudesta, luomakunnan huokauksesta ja tarpeesta kääntyä Jumalan puoleen. Ne eivät anna lupaa sensaatiohakuiselle ennustamiselle.

Vainot ovat erityisen keskeinen merkki. Kristus sanoo, että hänen seuraajiaan vihataan hänen nimensä tähden. Kirkon historia vahvistaa tämän. Marttyyrien veri on ollut osa kirkon elämää alusta asti. Lopun ajan näkökulmasta vainot eivät ole poikkeamia kristillisestä historiasta, vaan yksi sen tunnusmerkeistä. Kirkko seuraa ristiinnaulittua Herraa, ja siksi se kohtaa maailman vastustusta.

Vainojen tarkoitus ei ole tuhota kirkkoa, vaan todistaa Kristuksesta. Kreikan sana “marttyyri” tarkoittaa todistajaa. Kun kristitty kärsii uskonsa tähden, hän ei ole historian häviäjä, vaan todistaja tulevasta valtakunnasta. Vaino paljastaa, mihin ihminen todella luottaa. Se myös erottaa aidon uskon pelkästä kulttuurisesta uskonnollisuudesta.

Kosmiset merkit ennen Kristuksen tulemusta huipentuvat Ihmisen Pojan ilmestymiseen. Kristus sanoo, että hänen tulemuksensa on kuin salama, joka leimahtaa idästä länteen. Tämä tarkoittaa, ettei todellinen toinen tulemus ole salainen, paikallinen tai harvojen sisäpiiritieto. Se on julkinen, kirkas ja maailmanlaajuinen. Siksi jokainen väite salaa ilmestyneestä Kristuksesta tai erillisestä “uudesta messiaasta” on kristillisen opetuksen vastainen. Kun Kristus tulee, kaikki tietävät.

Antikristus ja laittomuuden salaisuus

Yksi vaikeimmista mutta keskeisimmistä toisen tulemuksen merkeistä on Antikristuksen ilmestyminen. Uusi testamentti puhuu Antikristuksesta sekä yksiköllisesti että laajemmin antikristillisestä hengestä. Johannes sanoo, että “antikristuksia on monta” ja että antikristuksen henki on jo maailmassa. Paavali taas puhuu “laittomuuden ihmisestä” ja “kadotuksen lapsesta”, joka korottaa itsensä kaikkea Jumalaksi kutsuttua vastaan.

Tämä kaksitasoinen opetus on tärkeä. Antikristus ei ole vain yksi tuleva henkilö historian lopussa, vaan myös henki, joka vaikuttaa jo nyt. Kaikki, mikä kieltää Kristuksen, vääristää hänen persoonansa, asettaa ihmisen Jumalan paikalle tai rakentaa maailmanjärjestystä ilman Jumalaa ja Jumalaa vastaan, on antikristillistä. Samalla kristillinen traditio on yleensä odottanut myös lopullista henkilöitymää: lopun ajan Antikristusta, jossa tämä vastustus tiivistyy erityisellä tavalla.

Antikristuksen vaarallisuus ei perustu vain avoimeen pahuuteen, vaan väärään messiaanisuuteen. Hän ei välttämättä näyttäydy aluksi pelkkänä hirviönä, vaan pelastajana, järjestyksen tuojana, rauhan rakentajana tai ihmiskunnan yhdistäjänä. Hän tarjoaa väärän valtakunnan ilman ristiä, väärän rauhan ilman katumusta, väärän ykseyden ilman totuutta. Tämä tekee hänestä eksyttävän.

Paavali sanoo, että laittomuuden ihminen asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala. Tätä on tulkittu monin tavoin: kirjaimellisesti, kirkollisesti, hengellisesti ja historiallisesti. Ydin on kuitenkin selvä: Antikristuksen olemus on Jumalan paikan anastaminen. Ihminen tai ihmisjärjestelmä asettaa itsensä lopulliseksi auktoriteetiksi. Se ei välttämättä kiellä uskontoa, vaan voi käyttää uskontoa omiin tarkoituksiinsa.

Laittomuuden salaisuus toimii jo ennen lopullista ilmestymistään. Tämä tarkoittaa, että historiassa on jatkuvasti voimia, jotka valmistavat ihmiskuntaa vastaanottamaan väärän messiaan: totuuden suhteellistaminen, ihmisen jumalallistaminen, teknisen vallan absolutisointi, moraalisen lain hylkääminen, hengellisen erottelukyvyn katoaminen ja halu saada turvallisuus vapauden ja totuuden hinnalla.

Tässä on oltava varovainen. Kristillinen teologia ei saa muuttua salaliittoteorioiden uskonnolliseksi muodoksi. Antikristuksen odotus ei oikeuta nimeämään kevyesti yksittäisiä poliitikkoja, instituutioita tai teknologisia järjestelmiä lopulliseksi Antikristukseksi. Samalla kristitty ei saa olla naiivi. Antikristillinen henki voi käyttää politiikkaa, taloutta, uskontoa, kulttuuria ja teknologiaa. Olennaista ei ole hysteria, vaan henkien erottaminen.

Antikristus voitetaan Kristuksen tulemuksessa. Paavali sanoo, että Herra Jeesus surmaa laittomuuden ihmisen suunsa henkäyksellä ja tekee hänet tyhjäksi tulemuksensa ilmestyksellä. Tämä on ratkaiseva lohdutus. Antikristus ei ole Kristuksen vastavoima tasavertaisessa kaksintaistelussa. Hän on luotu, langennut ja tuomittu voima, jonka valta päättyy Kristuksen kirkkauden edessä. Lopun ajan pimeys voi olla suuri, mutta se ei ole lopullinen.

Israelin salaisuus ja kansojen täyteys

Uudessa testamentissa Kristuksen tulemuksen odotukseen liittyy myös Israelin ja kansojen salaisuus. Apostoli Paavali käsittelee tätä erityisesti Roomalaiskirjeen luvuissa 9–11. Hän puhuu Israelin osittaisesta paatumuksesta, pakanoiden täyteydestä ja lopulta Israelin pelastumisesta. Tämä on yksi vaikeimmin tulkittavista eskatologisista teemoista, mutta sitä ei voi sivuuttaa.

Paavalin mukaan Israelin paatumus ei ole täydellinen eikä lopullinen. Jumala ei ole hylännyt kansaansa. Evankeliumi on levinnyt pakanoille osittain Israelin torjunnan kautta, mutta tämäkin kuuluu Jumalan salattuun suunnitelmaan. Kun pakanoiden täyteys tulee sisälle, “niin kaikki Israel on pelastuva” (Room. 11:25–26). Tämän tarkka merkitys on ollut teologisen keskustelun aihe.

Jotkut tulkitsevat tämän viittaavan juutalaisen kansan laajaan kääntymykseen ennen Kristuksen paluuta. Toiset näkevät “kaiken Israelin” tarkoittavan Jumalan koko kansaa, joka koostuu sekä juutalaisista että pakanoista Kristuksessa. Kolmannet yhdistävät nämä näkökulmat: Jumalan yksi kansa täyttyy, mutta siihen liittyy myös Israelin historiallinen salaisuus. Varovaisuus on tässä välttämätöntä, koska Paavalikin päättää pohdintansa ihmettelyyn: “Oi sitä Jumalan rikkauden ja viisauden ja tiedon syvyyttä!”

Kristillinen traditio on usein nähnyt juutalaisten kääntymisen yhtenä lopun ajan merkkinä. Samalla kirkko torjuu kaikenlaisen lihallisen nationalismin, jossa Jumalan valtakunta samaistetaan poliittiseen valtioon tai etniseen ohjelmaan. Kristuksessa ei ole pelastuksen kannalta eroa juutalaisen ja kreikkalaisen välillä. Israelin salaisuus ei kumoa kirkon universaalia luonnetta.

Kansojen täyteys liittyy myös evankeliumin maailmanlaajuiseen julistukseen. Jumala kokoaa kansansa kaikista kansoista. Historia ei pääty ennen kuin tämä kokoaminen on Jumalan suunnitelman mukaan täyttynyt. Tämä antaa kirkolle kärsivällisyyttä. Kristuksen viipyminen merkitsee, että vielä on niitä, jotka Jumala kutsuu sisälle.

Israelin salaisuuden käsittely vaatii hengellistä nöyryyttä. Se ei saa johtaa halveksuntaan juutalaisia kohtaan eikä spekulatiiviseen poliittiseen eskatologiaan. Paavali käyttää Israelin kohtaloa varoituksena pakanoille: älkää ylpeilkö. Jos luonnollisia oksia ei säästetty epäuskon tähden, ei säästetä ylpeitä pakanoitakaan. Lopun ajan odotus ei saa synnyttää hengellistä ylimielisyyttä, vaan pelkoa, kiitollisuutta ja rukousta.

Valvominen ja kirkon oikea asenne

Kristuksen toisen tulemuksen opetuksen käytännöllinen johtopäätös on valvominen. Kristus ei anna lopun ajan merkkejä uteliaisuuden tyydyttämiseksi, vaan elämän muuttamiseksi. “Valvokaa” on hänen toistuva käskynsä.

Valvominen tarkoittaa ennen kaikkea hengellistä hereillä oloa. Se ei ole neuroottista maailman tapahtumien seuraamista, vaan sydämen pitämistä Kristuksen puolella. Valvova ihminen rukoilee, katuu, antaa anteeksi, osallistuu kirkon sakramentaaliseen elämään, tekee hyvää ja varjelee uskoa. Hän ei elä ikään kuin Herra ei koskaan palaisi.

Kristus käyttää vertauksia palvelijoista, neitsyistä ja taloudenhoitajista. Viisaat neitsyet pitävät öljyä lampuissaan. Uskollinen palvelija tekee tehtävänsä, vaikka isäntä viipyy. Huono palvelija ajattelee: “Herrani viipyy”, ja alkaa elää välinpitämättömästi. Tämä on lopun ajan suuri kiusaus: viipymisestä tulee uneliaisuuden peruste. Kristus varoittaa, että juuri silloin, kun ihminen ei odota, Herra tulee.

Valvominen on myös raittiutta. Apostolit kehottavat olemaan selvämielisiä ja raittiita. Eskatologinen usko voi vääristyä hurmokseksi, peloksi tai fanaattisuudeksi. Raitis kristitty ei vähättele lopun vakavuutta, mutta ei myöskään anna mielikuvituksen hallita uskoaan. Hän arvioi kaiken kirkon opetuksen, Raamatun, rukouksen ja nöyryyden valossa.

Toisen tulemuksen odotus synnyttää myös lohdutusta. Kristityt eivät odota tuhoa tuhon vuoksi, vaan vapautusta. Kun maailma näyttää pimeältä, kirkko muistaa, että Kristus tulee. Tämä antaa voimaa marttyyreille, kärsiville, vainotuille ja kaikille niille, jotka eivät näe oikeuden toteutuvan tässä ajassa. Viimeinen tuomio merkitsee, ettei paha jää lopullisesti voimaan.

Valvominen ei tarkoita maailman halveksuntaa. Koska Kristus tulee uudistamaan luomakunnan, kristityn tulee elää vastuullisesti maailmassa. Hän tekee työtä, rakastaa lähimmäistä, hoitaa luomakuntaa, rakentaa rauhaa ja todistaa totuudesta. Toisen tulemuksen odotus ei poista arjen velvollisuuksia, vaan antaa niille iankaikkisen painon.

Lopulta valvominen on rakkauden odotusta. Kirkko ei odota vain tuomaria, vaan Ylkää. Ilmestyskirjan viimeinen rukous kuuluu: “Tule, Herra Jeesus.” Tämä on kristillisen eskatologian sydän. Kristuksen tulemus ei ole vain kauhun hetki, vaan rakastetun Herran paluu. Niille, jotka rakastavat häntä, se on täyttymys.

Päätelmät

Kristuksen toisen tulemuksen ajankohta on ihmiseltä salattu, mutta sen varmuus on kirkolle ilmoitettu. Tämä kaksinkertainen totuus suojelee kristillistä uskoa sekä laskelmoivalta uteliaisuudelta että välinpitämättömältä unohtamiselta. Kirkko ei tiedä päivää eikä hetkeä, mutta se tietää, että Herra tulee

Tulemusta edeltävät merkit ovat todellisia: evankeliumin julistus kaikille kansoille, luopumus, väärät profeetat, rakkauden kylmeneminen, sodat, vainot, katastrofit, Antikristuksen ilmestyminen, Israelin salaisuus ja kosmiset järkkymiset. Niitä ei kuitenkaan saa tulkita mekaaniseksi aikatauluksi. Ne ovat hengellisiä tunnusmerkkejä, jotka kutsuvat valvomaan.

Oikea kristillinen suhde lopun aikoihin on raitis, nöyrä ja toiveikas. Se torjuu päivämäärien laskemisen. Se torjuu hysteerisen merkkien metsästyksen. Se torjuu myös uneliaisuuden, jossa Kristuksen paluusta tulee käytännössä merkityksetön. Kirkko elää valmiudessa: se julistaa evankeliumia, rukoilee, katuu, kestää vainoja, erottaa henkiä ja odottaa Herraa.

Toisen tulemuksen merkit eivät ole annettu siksi, että ihminen hallitsisi tulevaisuutta, vaan siksi, että hän antaisi tulevaisuutensa Kristuksen käsiin. Lopun aika ei ole ensisijaisesti kalenterin arvoitus, vaan sydämen koetus. Kysymys ei ole vain siitä, milloin Kristus tulee, vaan siitä, millaisena hän meidät löytää.

Kristillinen toivo päättyy rukoukseen, ei laskelmaan: Tule, Herra Jeesus.