Mt 2:13-23: Egyptistä minä kutsuin poikani

Egyptistä minä kutsuin poikani

Mt 2:13-23

✝️ Isän ja Pojan ja pyhän Hengen nimeen!

Tässä evankeliumin kertomuksessa Joosef saa unessa käskyn paeta lapsen ja hänen äitinsä kanssa Egyptiin, sillä Herodes etsii lasta surmatakseen hänet. Pyhä perhe pakenee yöllä, ja näin täyttyy sana: “Egyptistä minä kutsuin poikani.” Herodes raivostuu tietäjien paljastettua hänen juonensa ja surmaa Beetlehemin pienet lapset, jolloin Matteus näkee täyttyvän Jeremian profetian Raakelista, joka itkee lapsiaan. Herodeksen kuoltua Joosef saa jälleen ilmoituksen palata, mutta Archelaoksen tähden hän vetäytyy Galileaan ja asettuu Nasaretiin.

Jeesus tahtoi opettaa jo varhaisimmassa elämässään, että Jumalan pelastustyö ei kulje maallisen turvallisuuden, kunnian eikä vallan tietä, vaan nöyryyden, vainon, maanpaon ja kuuliaisuuden tietä — ja että juuri näin Kristus astuu sisälle ihmiskunnan kärsimykseen pelastaakseen sen sisältäpäin.

Tämä evankeliumin kohta on samalla kertaa lohdullinen ja järkyttävä. Se puhuu lapsesta, joka on maailman Vapahtaja, mutta jonka elämä alkaa pakolaisuutena. Se puhuu Jumalan Pojasta, mutta hänen ympärillään nähdään väkivaltaa, pelkoa ja kuolemaa. Juuri tässä on tämän evankeliumin hengellinen syvyys: Jeesus tahtoi opettaa, ettei Jumala pelasta maailmaa etäältä käsin, turvallisen korkeuden suojasta, vaan astumalla itse alas tämän maailman haavoihin.

Herodes tahtoo tappaa lapsen, koska hän näkee Kristuksessa kilpailijan vallalleen.

Pyhä Johannes Krysostomos huomauttaa, että tämä paljastaa langenneen ihmisen sydämen: se pelkää Jumalaa silloin, kun ei tahdo luopua omasta herruudestaan. Herodes ei etsi totuutta, vaan oman asemansa säilyttämistä. Jeesus tahtoi opettaa, että hänen tulemisensa maailmaan jakaa sydämet: nöyrä kumartuu hänen eteensä, ylpeä nousee häntä vastaan.

Mutta kaikkein syvällisintä on se, että Kristus viedään Egyptiin.

Pyhä Athanasios Suuri ja muut isät ovat nähneet tässä suuren pelastushistoriallisen käänteen. Egypti, joka Vanhan testamentin aikana oli orjuuden ja vierauden maa, tulee nyt paikaksi, johon itse Vapahtaja astuu. Jeesus tahtoi opettaa, että ei ole sellaista pimeyttä, maanpakolaisuutta tai vierautta, johon Jumalan läsnäolo ei voisi tulla. Kristus pyhittää jopa pakomatkan. Hän ei vain vapauta ihmistä kärsimyksestä joskus myöhemmin, vaan astuu itse sen sisään.

Beetlehemin lastenmurha on yksi evankeliumin raskaimpia kohtia. Isät eivät selitä sitä pois, vaan katsovat sitä ristin valossa.

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen näkee, että maailma osoittaa jo Kristuksen lapsuudessa saman vastarinnan, joka huipentuu Golgatalla. Kuoleman valtakunta säikähtää sitä valoa, joka on tullut maailmaan. Mutta samalla viattomien lasten veri todistaa, ettei pahuus kykene estämään Jumalan suunnitelmaa. Jeesus tahtoi opettaa, että pelastuksen tie kulkee tämän langenneen maailman pimeyden läpi, ei sen ohi.

Joosefin kuuliaisuus on myös tärkeä. Hän ei väittele, viivyttele eikä rakenna omaa suunnitelmaansa, vaan nousee ja tekee sen, minkä Jumala ilmoittaa.

Pyhä Basileios Suuri korostaa, että kuuliaisuus on tie, jolla ihminen oppii luottamaan Jumalaan enemmän kuin näkyviin olosuhteisiin. Jeesus tahtoi opettaa jo pyhän perheensä kautta, että pelastushistoria etenee niiden ihmisten kautta, jotka suostuvat Jumalan tahtoon hiljaisuudessa.

Pelastuksen kannalta tämä evankeliumi sanoo meille jotakin hyvin suurta: Kristus ei tullut vain jakamaan neuvoja kärsivälle maailmalle, vaan ottamaan osaa sen hätään. Hän on pakolaisen, vainotun, surevan ja turvattoman Herra. Siksi yksikään ihmisen kyynel ei ole hänelle vieras.

Kun me kohtaamme elämässämme epävarmuutta, menetystä tai pimeyttä, tämä evankeliumi muistuttaa meitä siitä, ettei Jumala ole poissa. Hän on ollut itse siellä.

Sillä pelastus on juuri siinä, että Jumalan Poika astuu ihmisen vaaran, maanpaon ja kärsimyksen keskelle, pyhittää sen omalla läsnäolollaan ja johtaa meidät tämän maailman väkivallan alta takaisin Isän tahdon suojaan, kohti sitä valtakuntaa, jossa pakolaisuus ja itku lakkaavat. Aamen.