Pyhien kunnioitus

Pyhien kunnioitus

 Pyhien kunnioituksen teologinen perusta

Pyhien kunnioittaminen kuuluu ortodoksisessa teologiassa elimellisesti Kirkon oppiin, pelastusoppiin ja pyhityksen ymmärtämiseen. Se ei ole irrallinen hartausmuoto eikä myöhempi tunneperäinen lisä kristinuskoon, vaan seuraus siitä, että Kirkko on yksi Kristuksen ruumis, jossa kuolema ei katkaise yhteyttä Jumalaan eikä yhteyttä Jumalan pyhiin. Pyhät ovat niitä vanhurskaita, jotka maan päällä miellyttivät Jumalaa, vastasivat Hänen armoonsa uskolla ja rakkaudella ja jotka Jumala itse on kirkastanut taivaassa. Siksi maan päällä vaeltavan Kirkon ei tule ainoastaan pyytää heidän esirukouksiaan, vaan myös kunnioittaa ja kirkastaa heitä.

Pyhien kunnioituksen perusajatus on selvä: pyhiä ei kunnioiteta jumalina, vaan Jumalan palvelijoina, ystävinä ja elävinä kuvina. Heissä ei palvota ihmisluontoa itsessään, vaan Jumalan armon vaikutusta ihmisessä. Pyhyys ei ole pyhän omaa itsenäistä jumalallisuutta, vaan Jumalan lahjaa, joka on tullut näkyväksi ihmisen elämässä. Kun Kirkko kunnioittaa pyhiä, se ylistää samalla Jumalaa, joka on “ihmeellinen pyhissään”. Pyhän kunnioittaminen on siis Jumalan työn tunnustamista, ei Jumalan kunnian jakamista luodulle.

Tämä on ratkaiseva erottelu. Ortodoksinen kirkko ei aseta pyhiä Jumalan rinnalle eikä tee heistä pelastuksen itsenäisiä lähteitä. Pyhät ovat kokonaan Jumalasta riippuvaisia. He ovat tulleet pyhiksi Jumalan armon avulla, eläneet Jumalan voimassa ja saaneet kirkkauden Jumalalta. Siksi heidän kunnioittamisensa on samalla Jumalan armon, pyhityksen ja pelastavan voiman tunnustamista. Pyhät osoittavat, mihin Kristuksen lunastus ihmisessä tähtää: Jumalan kuvan kirkastumiseen ja ihmisen muuttumiseen Jumalan kaltaiseksi.

Pyhien kunnioitus ilmenee Kirkossa monin tavoin. Pyhien tekoja ja kilvoituksia muistellaan kunnioittavasti, jotta uskovat jäljittelisivät heidän uskoaan. Heidän pyhyyttään ylistetään jumalanpalveluksissa. Heidän muistopäiviään vietetään juhlapäivinä. Heidän nimiinsä rakennetaan kirkkoja. Heidän ikoninsa edessä sytytetään lampukoita ja poltetaan suitsutusta. Nämä muodot eivät ole pelkkää symboliikkaa, vaan ilmaisevat Kirkon vakaumusta siitä, että pyhät ovat eläviä Jumalassa ja että Kirkon maallinen ja taivaallinen osa kuuluvat samaan Kristuksen ruumiiseen.

Erityinen asema kuuluu kaikkeinpyhimmälle Jumalansynnyttäjälle, Ikuiselle Neitsyt Marialle. Häntä kunnioitetaan yli kaikkien enkelien ja pyhien, koska hän ei ole vain yksi Jumalan palvelijoista, vaan Jumalan Sanan äiti, se, joka synnytti lihassa iankaikkisen Pojan. Itäiset patriarkat ilmaisevat tämän siten, että Jumalansynnyttäjää kunnioitetaan enemmän kuin tavallista Jumalan palvelijaa, vaikka hän onkin luotu olento ja Jumalan palvelija. Hänen kunnioituksensa on ainutlaatuista hänen ainutlaatuisen äitiytensä tähden.

Samalla Kirkko pitää ehdottomasti kiinni siitä, että Neitsyt Maria ei ole Jumala eikä häntä palvota Jumalana. Jumalalle yksin kuuluva palvonta eroaa pyhille osoitettavasta kunnioituksesta. Kreikan kielessä tämä ero ilmaistaan käsitteillä latreia ja douleia. Latreia tarkoittaa Jumalalle yksin kuuluvaa jumalanpalvelusta ja palvontaa. Douleia tarkoittaa kunnioittavaa palvelua ja arvonantoa, jota voidaan osoittaa Jumalan palvelijoille. Jumalansynnyttäjän kohdalla kunnioitus on korkeinta luodulle osoitettavaa kunnioitusta, mutta se ei koskaan muutu Jumalalle kuuluvaksi palvonnaksi.

Tästä erottelusta riippuu koko pyhien kunnioituksen oikea ymmärtäminen. Jos pyhiä palvottaisiin jumalina, kyse olisi epäjumalanpalveluksesta. Jos taas pyhiä ei kunnioitettaisi lainkaan, kiellettäisiin käytännössä Jumalan armon näkyvä hedelmä Kirkossa. Ortodoksinen opetus kulkee näiden ääripäiden välillä: pyhiä ei jumaloida, mutta heitä ei myöskään kohdella vain menneisyyden merkittävinä henkilöinä. He ovat elävästi Kristuksessa, Jumalan kirkastamia, rukoilevia ja Kirkon yhteydessä olevia jäseniä.

Raamatullisesti pyhien kunnioitus perustuu ilmoituksen yleiseen henkeen ja moniin konkreettisiin esimerkkeihin. Vaikka Raamatussa ei ole yhtä yksittäistä käskyä, joka muodollisesti sanoisi “kunnioittakaa pyhiä”, koko ilmoituksen rakenne tukee tätä. Pyhät ovat Jumalan ystäviä, Kristuksen ystäviä, Kristuksen kanssaperillisiä ja Jumalalle erityisen rakkaita. He ovat rukouksen ja esirukouksen ihmisiä. Vanhurskaiden tähden Jumala säästi kokonaisia kaupunkeja, kuten Abrahamin esirukouksen yhteydessä Sodoman puolesta, ja Nooan tähden ihmiskunta säilyi vedenpaisumuksessa.

Jos ihminen luonnostaan kunnioittaa hyvyyttä, viisautta, rohkeutta ja pyhyyttä, on vielä johdonmukaisempaa kunnioittaa niitä, joissa nämä ominaisuudet ovat tulleet ilmi Jumalan armon kautta korkeimmalla tavalla. Pyhät ovat Jumalan kuvan kirkastuneita kantajia. Heissä ihminen näkee, mitä tarkoittaa elää Jumalalle, kantaa ristiä, rakastaa vihollisia, tunnustaa Kristusta kuolemaan asti ja tulla Pyhän Hengen temppeliksi.

Vanhan testamentin aikana Jumalan palvelijoita kunnioitettiin jo heidän eläessään. Naatan osoitti kunnioitusta Daavidille, Obadja kumarsi profeetta Eliaa ja profeettojen pojat kumartuivat Elisan edessä nähtyään, että Elian henki lepäsi hänen päällään. Näissä teoissa ei ollut kysymys jumalallisesta palvonnasta, vaan Jumalan vaikutuksen tunnustamisesta Hänen palvelijoissaan. Vanhurskaita kunnioitettiin myös kuoleman jälkeen. Psalmien ja Sananlaskujen mukaan vanhurskaan muisto on ikuinen ja siunattu. Juutalaiset rakensivat profeettojen hautoja ja koristivat vanhurskaiden muistomerkkejä.

Uudessa testamentissa pyhien kunnioituksen perusta syvenee Kristuksessa. Kristus sanoi apostoleilleen: “Te olette minun ystäviäni.” Hän myös sanoi, että joka ottaa vastaan apostolit, ottaa vastaan Hänet, ja joka hylkää heidät, hylkää Hänet ja Hänen lähettäjänsä. Tässä apostolien kunnioitus liittyy suoraan Kristuksen kunnioittamiseen. Heitä ei kunnioiteta heidän omana itsenään irrallaan Kristuksesta, vaan Kristuksen lähettäminä ystävinä, todistajina ja palvelijoina.

Kristus sanoi myös, että joka ottaa vastaan profeetan profeetan nimessä, saa profeetan palkan, ja joka ottaa vastaan vanhurskaan vanhurskaan nimessä, saa vanhurskaan palkan. Tämä osoittaa, että Jumalan palvelijan kunnioittaminen hänen Jumala-suhteensa tähden on Jumalalle mieluista. Paavali puolestaan opettaa, että kunnia ja rauha kuuluvat jokaiselle, joka tekee hyvää. Hän käskee muistamaan opettajia, jotka ovat julistaneet Jumalan sanaa, tarkkaamaan heidän elämänsä loppua ja jäljittelemään heidän uskoaan.

Heprealaiskirjeen yhdestoista luku on esimerkki pyhien muistamisen hengellisestä merkityksestä. Siinä Paavali, tai kirjeen kirjoittaja, luettelee Vanhan testamentin vanhurskaiden uskon tekoja ja kuvaa heitä ihmisiksi, “joiden arvoinen maailma ei ollut”. Tämä ei ole pelkkää historiankirjoitusta, vaan pyhien muiston kirkollista säilyttämistä. Heidän uskonsa asetetaan kristityille esikuvaksi.

Erityisen selvästi pyhien kunnioituksen profeetallinen perusta näkyy Neitsyt Marian sanoissa: “Tästä lähtien kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi.” Kirkko näkee tässä ennustuksen Jumalansynnyttäjän jatkuvasta kunnioittamisesta. Samoin Kristus sanoi Betanian Marian teosta, että kaikkialla, missä evankeliumia julistetaan, myös hänen tekonsa kerrotaan hänen muistokseen. Näissä kohdissa näkyy, että Jumalalle mieluisten tekojen ja ihmisten muistaminen kuuluu evankeliumin elämään.

Seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous tiivisti tämän raamatullisen ja kirkollisen tietoisuuden. Sen isät opettivat, että Kirkko ottaa rakkaudella vastaan Herran, apostolien ja profeettojen sanat, joiden nojalla se kunnioittaa ennen kaikkea Jumalan Äitiä, sitten enkelivoimia, apostoleja, profeettoja, marttyyreja, opettajia ja kaikkia pyhiä. Heiltä pyydetään esirukouksia, koska he voivat auttaa uskovia lähestymään Jumalaa, kaikkien Kuningasta.

Pyhien kunnioitus Kirkon elämässä

Pyhien kunnioitus ei syntynyt Kirkossa myöhäisenä ilmiönä, vaan kuului kristilliseen elämään varhaisista ajoista lähtien. Uuden testamentin seurakunta ymmärsi jo alusta alkaen olevansa yhteydessä taivaalliseen todellisuuteen: enkeleihin, Vanhan testamentin vanhurskaisiin ja täydellisiksi tulleiden henkien yhteisöön. Heprealaiskirjeen mukaan kristityt eivät tule vain näkyvään kokoukseen, vaan Siionin vuorelle, taivaalliseen Jerusalemiin, enkelien joukkoon ja esikoisten seurakuntaan. Kirkon liturginen elämä syntyi tässä tietoisuudessa: maanpäällinen jumalanpalvelus on osallisuutta taivaalliseen ylistykseen.

Tämän taivaallisen Kirkon kärjessä loistaa kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä. Hänen kunnioituksensa liittyi alusta lähtien erottamattomasti Kristuksen kunnioittamiseen. Marian kirkastaminen ei ole Kristukselta pois ottamista, vaan Kristuksen inkarnaation tunnustamista. Jos Kristus on todella Jumala, joka tuli ihmiseksi, Hänen äitinsä asema pelastushistoriassa on ainutlaatuinen. Siksi Jumalansynnyttäjän muisto kuuluu vanhimpiin liturgisiin kerrostumiin yhdessä Edelläkävijän, patriarkkojen, profeettojen, apostolien ja marttyyrien muiston kanssa.

Marttyyrien kunnioitus oli erityisen varhain vakiintunut. Marttyyrit olivat niitä, jotka todistivat Kristuksesta verellään ja osoittivat suurimman mahdollisen rakkauden: he antoivat henkensä Herran tähden. Siksi Kirkko näki heidän kuolemansa syntymänä ikuiseen elämään. Marttyyrien kuolinpäiviä kutsuttiin heidän taivaallisiksi syntymäpäivikseen, ja niitä vietettiin vuosittain rukouksessa, vigiliassa ja eukaristisissa kokoontumisissa.

Varhaiset todistukset ovat tässä erittäin tärkeitä. Ignatios Jumalankantajan marttyyrikuoleman kuvauksessa kerrotaan, että hänen kuolinpäivänsä merkittiin muistiin, jotta uskovat voisivat kokoontua hänen muistokseen ja olla hengellisessä yhteydessä Kristuksen urheaan marttyyriin. Polykarpos Smyrnalaisen marttyyrikuoleman jälkeen kristityt pyrkivät säilyttämään hänen jäännöksensä ja kokoontumaan niiden äärelle ilolla, jotta hänen marttyyrikuolemansa päivää voitaisiin viettää sekä aiempien kilvoittelijoiden muistoksi että uusien vahvistukseksi.

Tässä näkyy pyhien kunnioituksen kolme keskeistä tarkoitusta. Ensinnäkin se on kiitosta Jumalalle, joka vahvisti marttyyrin. Toiseksi se on yhteyttä pyhään, joka elää Kristuksessa. Kolmanneksi se on kasvatusta eläville: marttyyrin esimerkki rohkaisee uusia kristittyjä pysymään uskossa. Pyhien kunnioitus ei siis ole nostalgista menneisyyden ihailua, vaan Kirkon hengellistä kasvatusta.

Pyhä Kyprianus todistaa, että marttyyrien muistopäiviä vietettiin vuosittain eukaristisin kokoontumisin. Gregorios Neokesarealainen järjesti juhlallisia jumalanpalveluksia marttyyrien muistoksi. Apostolisissa säädöksissä kehotetaan kokoontumaan haudoille lukemaan pyhiä kirjoituksia, laulamaan psalmeja ja viettämään eukaristiaa marttyyrien sekä kaikkien Herrassa nukkuneiden muistoksi. Tämä osoittaa, että marttyyrien kunnioitus oli liturgista, yhteisöllistä ja sakramentaalista.

Kun vainot päättyivät ja kristinusko sai vapauden, marttyyrien kunnioitus sai näkyvämmät muodot. Heidän nimiinsä rakennettiin kirkkoja, heidän juhlapäiviään vietettiin juhlallisesti ja suuret kirkkoisät pitivät heidän muistokseen ylistyspuheita. Gregorios Teologi, Efraim Syyrialainen, Basileios Suuri ja Johannes Krysostomos kuuluvat niihin, jotka kehittivät pyhien kunnioituksen teologista ja liturgista kieltä. Kirkolliskokoukset vahvistivat marttyyrien muistokokousten arvon ja tuomitsivat niiden halveksimisen.

Apostolien kunnioitus alkoi yhtä luonnollisesti varhain. He olivat Kristuksen silminnäkijöitä, Hänen lähettämiään ja Kirkon perustuksen kantajia. Useimmat heistä kärsivät marttyyrikuoleman, joten heidän kunnioituksensa liittyi myös marttyyrien kunnioitukseen. Apostoli Johannes Teologi kuoli perimätiedon mukaan rauhallisesti, mutta hänen asemansa Herran rakastettuna opetuslapsena, evankelistana ja ilmestyksen näkijänä teki hänen muistostaan erityisen arvokkaan. Apostolien kunnioitus ei ollut myöhempää sankaripalvontaa, vaan Kirkon kiitollisuutta niille, joiden kautta Kristuksen evankeliumi tuli maailmaan.

Vanhan testamentin patriarkkojen ja profeettojen kunnioitus säilyi myös kristillisessä Kirkossa. Heidän muistonsa esiintyy vanhimmissa liturgioissa, ja erityisesti idässä heidän kunnioittamisensa oli jo varhain yleisesti hyväksyttyä. Tämä on johdonmukaista, koska Kirkko näkee Vanhan ja Uuden testamentin yhtenä pelastushistoriana. Abraham, Mooses, Elia, Jesaja ja muut eivät ole kristinuskon ulkopuolisia hahmoja, vaan Kristukseen johtaneen ilmoituksen todistajia.

Marttyyrien rinnalla Kirkko kunnioitti myös tunnustajia. Tunnustajat kärsivät Kristuksen tähden kidutusta, vankeutta ja vainoa, vaikka eivät aina kuolleet marttyyreina. Heidän asemansa oli suuri, mutta Kirkko erotti heidät marttyyreista. Marttyyrikuolemaa pidettiin korkeimpana uskon ja rakkauden todistuksena. Tunnustajia kunnioitettiin erityisesti, ja heidän esirukouksiaan arvostettiin, mutta kaikkia tunnustajia ei automaattisesti luettu pyhien joukkoon. Pyhiksi tunnustettiin ne, jotka säilyttivät uskonsa, rakkautensa ja elämänsä puhtauden loppuun asti tai jotka kuolivat kärsimystensä seurauksena.

Vähitellen pyhien kunnioitus laajeni marttyyreista, apostoleista ja profeetoista myös muihin pyhyyden muotoihin: piispoihin, opettajiin, askeetteihin, munkkeihin, hurskaisiin hallitsijoihin, pyhiin naisiin ja miehiin, joiden elämä osoitti erityistä Jumalan armon vaikutusta. Tämä ei merkinnyt pyhyyden kriteerien löystymistä, vaan pyhyyden monimuotoisuuden tunnustamista. Kristuksen elämä voi tulla näkyväksi marttyyrin veressä, piispan paimenuudessa, munkin katumuksessa, opettajan totuudessa, hallitsijan oikeudenmukaisuudessa tai hiljaisen kristityn rakkaudessa.

Kanonisointi ja pyhyyden tunnistaminen

Pyhien kanonisointi ei ole Kirkossa mielivaltaista. Pyhäksi tunnustaminen ei perustu yksittäisen henkilön mieltymykseen, kansan sentimentaaliseen ihailuun eikä hallinnolliseen päätökseen ilman hengellistä perustaa. Kirkko tunnistaa pyhyyden silloin, kun Jumala itse on antanut siitä todistuksen. Tällainen todistus voi ilmetä ihmisen ortodoksisessa uskossa, hyveellisessä elämässä, uskollisuudessa kuolemaan asti ja erityisesti ihmeiden lahjassa joko elämän aikana tai kuoleman jälkeen.

Ihmeet eivät ole pyhyyden mekaaninen todistus irrallaan uskosta ja elämästä. Teksti edellyttää nimenomaan ortodoksisuutta ja hyveellistä elämää. Ihmeiden lahja ilman oikeaa uskoa ja pyhää elämää ei olisi kanonisoinnin peruste. Pyhyyden tunnistamisessa Jumalan kirkastava todistus ja ihmisen uskollinen kilvoitus kuuluvat yhteen.

Ortodoksisessa idässä ei ole ollut samanlaista juridisesti muotoiltua kanonisointiprosessia kuin roomalaiskatolisessa kirkossa. Latinalaisessa käytännössä pyhimykseksi julistamista edelsi tarkka tutkintamenettely, joka muistutti oikeudenkäyntiä, ja lopullinen julistus kuului paaville. Ortodoksisessa perinteessä pyhän tunnustaminen on ollut liturgisempi ja kirkollisempi tapahtuma. Se on tapahtunut siten, että pyhän muisto asetetaan vuosittain vietettäväksi, hänen nimensä merkitään kalenteriin tai diptyykkeihin, hänelle toimitetaan jumalanpalvelus ja hänen muistonsa vakiintuu Kirkon rukouselämään.

Tämä ero on teologisesti merkittävä. Ortodoksisessa ymmärryksessä kanonisointi ei “tee” kenestäkään pyhää, vaan Kirkko tunnustaa sen pyhyyden, jonka Jumala on jo ilmoittanut. Pyhä ei saa pyhyyttään kirkollisesta asetuksesta, vaan Jumalan armosta. Kirkon päätös on todistus ja vastaanotto: se ottaa liturgiseen muistiinsa sen, minkä Jumala on kirkastanut.

Käytännössä kanonisointi tapahtui paikallisesti tai laajemmin. Paikallinen piispa saattoi metropoliitan ja piispainkokouksen suostumuksella asettaa pyhän paikallisesti kunnioitettavaksi. Laajempaa kunnioitusta varten päätös tehtiin metropoliitan tai patriarkan ja piispainkokouksen tasolla. Koko kirkkoa koskeva kunnioitus edellytti laajempaa kirkollista hyväksyntää. Tässä näkyy ortodoksinen konsiilinen rakenne: pyhyys tunnistetaan Kirkon yhteisessä elämässä, ei yksityisesti eikä yksinvaltiaan päätöksellä.

Venäjän kirkossa noudatettiin samaa periaatetta. Kuolleiden hurskaiden askeettien kanonisoinnin yhteinen perusta oli heidän kirkastamisensa ihmeiden lahjalla joko elämän aikana tai useammin kuoleman jälkeen. Ihmeitä tapahtui erityisesti heidän haudoillaan ja pyhäinjäännöstensä äärellä. Kuitenkin ihmeet tutkittiin luotettavasti ennen kuin ne hyväksyttiin kanonisoinnin perusteeksi. Tämä osoittaa, ettei Kirkko suhtautunut ihmeisiin kritiikittömästi, vaan erotti aidon Jumalan todistuksen väärästä innostuksesta tai epävarmasta huhusta.

Pyhän kanonisointiin liittyi usein jumalanpalveluksen laatiminen ja elämäkerran kirjoittaminen. Jumalanpalvelus tarvittiin pyhän liturgista muistelemista varten. Elämäkerta taas palveli kahta tehtävää: se osoitti, että kanonisoitu oli todella elänyt pyhän elämän, ja se tarjosi uskoville opetusta, lohdutusta ja esikuvan. Pyhien elämäkertojen tarkoitus ei ollut vain historiallinen informaatio, vaan hengellinen kasvatus. Niissä pyhä esitetään Jumalan armon todistajana.

Kanonisoinnin liturginen luonne on erityisen tärkeä. Pyhä tunnustetaan pyhäksi, kun Kirkko alkaa rukoilla hänen kanssaan ja muistella häntä yhteisessä jumalanpalveluksessa. Hänen muistopäivänsä asetetaan yleensä kuolinpäivälle, koska se on hänen syntymänsä ikuiseen elämään. Joskus muistopäivä voi liittyä myös syntymään, nimipäivään, pyhäinjäännösten löytämiseen tai muuhun merkittävään tapahtumaan. Näin pyhän elämä liitetään Kirkon vuotuiseen rukousrytmiin.

Pyhäinjäännösten merkitys kuuluu samaan kokonaisuuteen. Ortodoksinen kunnioitus ei ole puhtaasti “henkistä” siinä mielessä, että ruumis olisi merkityksetön. Koska ihminen pyhittyy kokonaisuutena — sielu ja ruumis — myös pyhän ruumis voi tulla armon kantajaksi. Marttyyrien ja pyhien reliikkien kunnioitus perustuu inkarnaation ja ylösnousemuksen uskoon: Jumalan armo ei halveksi materiaa, vaan pyhittää sen. Siksi haudat, reliikit ja ikonit eivät ole epäjumalia, vaan armon todistuksia ja muistamisen paikkoja.

Ortodoksinen vastaus vastalauseisiin

Pyhien kunnioituksen vastustajat, erityisesti protestanttisessa perinteessä, ovat usein hyväksyneet vain pyhien “siviilikunnioituksen”. Heidän mukaansa pyhistä voidaan puhua kunnioittavasti, heidän tekojaan voidaan muistella ja heidän uskoaan jäljitellä, mutta heille ei tule osoittaa uskonnollista kunnioitusta, viettää juhlia, rakentaa kirkkoja heidän nimiinsä tai pyytää heidän esirukouksiaan. Ortodoksinen traditio vastaa, että tällainen näkemys kaventaa Kirkon todellisuutta ja katkaisee maallisen Kirkon elävän yhteyden taivaalliseen Kirkkoon.

Yleisin vastalause perustuu ensimmäiseen käskyyn: Jumalaa yksin tulee palvella eikä muita jumalia saa olla. Tämä vastalause olisi pätevä, jos pyhiä kunnioitettaisiin jumalina. Mutta ortodoksinen kirkko nimenomaan kieltää tämän. Ensimmäinen käsky torjuu luodun jumalallistamisen ja Jumalalle kuuluvan kunnian antamisen epäjumalille. Pyhiä ei tunnusteta jumaliksi, eikä heille anneta Jumalalle kuuluvaa palvontaa. Heitä kunnioitetaan Jumalan palvelijoina ja ystävinä.

Toinen vastalause viittaa siihen, että Pietari torjui Korneliuksen kumarruksen ja enkeli torjui Johanneksen kumarruksen Ilmestyskirjassa. Nämä tapaukset eivät kumoa pyhien kunnioitusta, vaan osoittavat, että jumalallista palvontaa ei saa antaa luodulle. Kornelius oli pakana ja saattoi osoittaa Pietarille liian korkeaa, jumalallista kunnioitusta. Siksi Pietari sanoi olevansa vain ihminen. Samoin Paavali ja Barnabas torjuivat Lystrassa pakanallisen jumaloinnin, kun heitä luultiin jumaliksi.

Toisaalta Raamatussa on tapauksia, joissa kunnioittava kumarrus Jumalan palvelijan edessä hyväksytään. Profeettojen pojat kumartuivat Elisan edessä, eikä Elisa kieltänyt sitä. Joosua kumartui Herran sotajoukon päällikön edessä, eikä häntä torjuttu, vaan paikka julistettiin pyhäksi. Näiden tapausten perusteella ongelma ei ole ulkoinen kunnioituksen ele sinänsä, vaan sen merkitys. Jos ele ilmaisee Jumalalle kuuluvaa palvontaa luodulle, se on väärin. Jos se ilmaisee Jumalan palvelijan kunnioittamista Jumalan tähden, se on hyväksyttävää.

Pyhien kunnioituksen ja epäjumalanpalveluksen erottelu näkyy erityisen varhaisessa Polykarpoksen marttyyrikertomuksessa. Kun Smyrnan kristityt halusivat säilyttää marttyyrin ruumiin, heidän vastustajansa väittivät, että kristityt alkaisivat palvoa Polykarposta ja hylkäisivät Kristuksen. Kristityt vastasivat, etteivät he voi koskaan jättää Kristusta eivätkä palvoa ketään muuta. Kristusta he palvovat Jumalan Poikana; marttyyreja he rakastavat Herran opetuslapsina ja jäljittelijöinä. Tämä varhainen todistus tiivistää ortodoksisen kannan: palvonta kuuluu Kristukselle, rakkaudellinen kunnioitus Hänen pyhilleen.

Hieronymus puolusti samaa eroa Vigilantiusta vastaan. Hän kysyi, kuka muka olisi koskaan palvonut marttyyreja Jumalana. Marttyyreille osoitetaan kunniaa, jotta kunnia nousisi heidän Herralleen. Kristuksen oma sana tukee tätä: “Joka ottaa vastaan teidät, ottaa vastaan minut.” Jumalan palvelijan kunnioitus ei pysähdy palvelijaan, vaan suuntautuu Jumalaan, joka hänet pyhitti.

Augustinus teki vielä tarkemman erottelun. Hän sanoi, ettei Kirkko rakenna temppeleitä marttyyreille niin kuin pakanoiden jumalille, eikä perusta heille pappeutta tai uhreja. Alttarit rakennetaan Jumalalle, vaikka ne voivat sijaita marttyyrien haudoilla. Eukaristiaa ei uhrata marttyyrille, vaan yhdelle Jumalalle. Marttyyriä muistetaan Jumalan kansan voittajana, mutta pappi ei sano: “Sinulle, Paavali” tai “Sinulle, Pietari, minä uhraan.” Tämä on erittäin tärkeä liturginen raja.

Augustinuksen mukaan pyhiä kunnioitetaan rakkauden ja yhteyden kunnioituksella. Tämä on samaa lajia kuin se kunnioitus, jota osoitetaan Jumalan palvelijoille tässä elämässä, mutta vielä hartaampaa, koska pyhät ovat jo voittaneet ja elävät autuudessa. Mutta latreia, varsinainen jumalanpalvelus, kuuluu yksin Jumalalle. Tämä vastaa täysin ortodoksista erottelua.

Historiassa on ollut myös väärinkäytöksiä. Jotkut ovat esimerkiksi yrittäneet osoittaa Jumalansynnyttäjälle jumalallista palvontaa. Kirkko on kuitenkin aina torjunut tällaiset äärimmäisyydet. Pyhä Epifanios vastusti niitä, jotka asettivat Marian Jumalan sijaan ja jopa uhrasivat hänen nimessään. Hänen mukaansa Mariaa tulee kunnioittaa, mutta Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä tulee palvoa. Tämä osoittaa, että ortodoksinen traditio ei sokeasti hyväksy kaikkea pyhiin liittyvää hartautta, vaan asettaa sille dogmaattiset rajat.

Pyhä Johannes Damaskolainen antaa lopuksi syvällisen kuvan pyhien kunnioituksen merkityksestä. Pyhiä kunnioitetaan, koska Jumala, ainoa pyhä, lepää heissä. He ovat tulleet Jumalan kaltaisiksi sekä oman tahtonsa suostumuksella että Jumalan asumisen ja avun kautta. Damaskolainen vertaa pyhiä hehkuvaan rautaan: rauta ei polta luonnostaan, vaan siksi, että se on tullut osalliseksi tulesta. Samoin pyhät eivät ole luonnostaan jumalallisia hyväntekijöitä, vaan Jumalan armon läpäisemiä palvelijoita.

Tämä vertaus on teologisesti erittäin täsmällinen. Se varjelee sekä Jumalan ainutlaatuisuuden että pyhien todellisen kirkkauden. Pyhät eivät omista pyhyyttä itsestään, mutta he todella osallistuvat Jumalan pyhyyteen. Heidän kunnioittamisensa ei kohdistu heihin Jumalan sijasta, vaan heihin Jumalan kantajina. Kuningasta kunnioitetaan, kun hänen rakastamaansa uskollista palvelijaa kunnioitetaan palvelijana ja ystävänä, ei kuninkaana. Samoin Jumalaa kunnioitetaan, kun Hänen pyhiään kunnioitetaan oikein.

Pyhien kunnioittamisen syvin merkitys on lopulta kirkollinen ja eskatologinen. Se todistaa, että Kristuksen pelastus on todellinen: ihmiset voivat tulla pyhiksi, Jumalan armo voi muuttaa heidät, kuolema ei katkaise heidän elämäänsä eikä heidän yhteyttään Kirkkoon. Pyhät ovat Kirkon täyttyneen päämäärän merkkejä. He osoittavat, ettei kristillinen elämä ole vain moraalista pyrkimystä, vaan osallistumista Jumalan elämään.

Siksi pyhien kunnioittaminen ei vähennä Kristuksen ainutlaatuista asemaa, vaan kirkastaa sitä. Ilman Kristusta ei olisi pyhiä. Ilman Pyhää Henkeä ei olisi pyhitystä. Ilman Isän armoa ei olisi kirkastusta. Pyhät ovat Kristuksen voiton hedelmiä. Heidän kunnioituksensa on kiitosta siitä, että Kristus todella pelastaa, pyhittää ja kirkastaa ihmisen.

Ortodoksisessa kokonaisnäkemyksessä pyhien kunnioitus on näin sekä oppi että hengellinen elämäntapa. Se opettaa Jumalan ja luodun eroa, mutta myös armon todellisen vaikutuksen luodussa. Se säilyttää Jumalan yksinpalvonnan, mutta tunnustaa Jumalan ystävien kunnian. Se varjelee Kirkon yhteyden maan ja taivaan välillä. Se antaa uskoville esikuvia, esirukoilijoita ja todisteita siitä, että pyhyys on mahdollinen. Pyhiä kunnioitetaan, koska Jumala on heidät kirkastanut; ja kun heitä kunnioitetaan oikein, kaikki kunnia palautuu Jumalalle, joka on ihmeellinen pyhissään.