Kirkkoisien selitys ja opetus vertauksesta publikaanista ja fariseuksesta (Luuk.18:9-14)
Kirkkoisien selitys ja opetus vertauksesta publikaanista ja fariseuksesta
(Luuk.18:9-14).
I Johdanto
Vertaus publikaanista ja fariseuksesta on yksi Jeesuksen tunnetuimmista ja vaikuttavimmista opetuksista, joka löytyy ainoastaan Luukkaan evankeliumista (Luuk.18:9-14). Tässä lyhyessä mutta syvällisessä vertauksessa Jeesus kertoo kahdesta miehestä, jotka menevät temppeliin rukoilemaan: fariseuksesta, joka ylpeilee omalla hurskaalla elämällään ja publikaanista, joka nöyrästi tunnustaa syntisyytensä ja pyytää Jumalalta armoa.
Vertauksen lopussa Jeesus antaa yllättävän tuomion: publikaani, ei fariseus, lähti kotiinsa vanhurskautettuna. Tämä vertaus on muovannut merkittävästi kristillistä käsitystä nöyryydestä, katumuksesta, rukouksesta ja vanhurskauttamisesta. Se on myös vaikuttanut syvästi kristilliseen spiritualiteettiin ja liturgiseen elämään.
Tässä tarkastellaan, miten varhaiset kirkkoisät tulkitsivat ja opettivat tätä vertausta, ja miten heidän ymmärryksensä on muovannut kristillistä ajattelua. Kirkkoisien tulkinnat valottavat vertauksen moniulotteista luonnetta ja sen syvällistä merkitystä kristilliselle uskolle ja elämälle.
II Historiallinen konteksti ja tausta
Publikaanit ja fariseukset Jeesuksen ajan yhteiskunnassa
Kirkkoisät olivat tietoisia vertauksen historiallisesta kontekstista ja selittivät usein publikaanien ja fariseusten asemaa Jeesuksen ajan yhteiskunnassa. Johannes Krysostomos (n. 347-407) kirjoitti:
”Publikaanit olivat veronkerääjiä, jotka keräsivät veroja roomalaisille valloittajille. Heitä pidettiin yleisesti petturina ja ryöstäjinä, sillä he usein keräsivät enemmän veroja kuin oli määrätty ja pitivät ylimääräisen osan itsellään. He olivat halveksittuja sekä yhteistyönsä roomalaisten kanssa että ahneuden ja epärehellisyyden vuoksi. Fariseukset puolestaan olivat juutalaisen yhteiskunnan uskonnollinen eliitti, jotka noudattivat tarkasti lakia ja perinteitä. Heitä kunnioitettiin yleisesti heidän hurskautensa ja lainkuuliaisuutensa vuoksi.” (Homiliae in Matthaeum, 73.3, PG 58, 677)
Hieronymus (n. 347-420) selitti fariseusten asemaa:
”Fariseukset olivat juutalaisen yhteiskunnan uskonnollisia johtajia, jotka erottautuivat muista tarkan lain noudattamisen kautta. Heidän nimensä tulee heprean sanasta ’perushim’, joka tarkoittaa ’erottautuneita’. He noudattivat tarkasti sekä kirjoitettua lakia että suullista perinnettä, ja monet heistä olivat vilpittömiä uskossaan. Mutta kuten Jeesus usein osoitti, monet heistä olivat langenneet ulkokultaisuuteen ja ylpeyteen, pitäen itseään muita parempina hurskautensa vuoksi.” (Commentarii in Matthaeum, 23.5, PL 26, 170)
Vertauksen yhteys juutalaiseen rukouskäytäntöön
Kirkkoisät olivat myös tietoisia vertauksen yhteydestä juutalaiseen rukouskäytäntöön. Origenes (n. 185-254) kirjoitti:
”Juutalaisessa perinteessä rukous oli keskeinen osa uskonnollista elämää, ja temppeli oli tärkein rukouspaikka. Oli tapana mennä temppeliin rukoilemaan tiettyinä aikoina, erityisesti aamulla ja iltapäivällä uhrien aikaan. Rukous sisälsi usein kiitoksen Jumalalle hänen siunauksistaan ja armostaan, sekä pyynnön syntien anteeksiantamisesta. Fariseus vertauksessa noudattaa tätä perinnettä, mutta hän vääristää sen ylpeyden ja itsevanhurskauden kautta.” (Commentarii in Lucam, 41, PG 13, 1901)
Kyrillos Aleksandrialainen (376-444) korosti temppelin merkitystä:
”Temppeli oli juutalaisille Jumalan läsnäolon paikka, ja sinne meneminen rukoilemaan oli tapa lähestyä Jumalaa. Vertauksessa molemmat miehet menevät temppeliin, mikä osoittaa, että molemmat haluavat lähestyä Jumalaa. Mutta heidän asenteensa ja lähestymistapansa ovat hyvin erilaiset. Fariseus lähestyy Jumalaa ylpeydellä ja itsevanhurskaudella, kun taas publikaani lähestyä nöyryydellä ja katumuksella. Tämä ero on vertauksen ytimessä.” (Commentarii in Lucam, PG 72, 857)
III Teologinen tulkinta: nöyryys ja ylpeys
Ylpeyden synti fariseusten asenteessa
Kirkkoisät näkivät fariseuksen asenteessa klassisen esimerkin ylpeyden synnistä. Augustinus (354-430) kirjoitti:
”Fariseus ei tullut temppeliin rukoilemaan Jumalaa, vaan ylistämään itseään. Hän ei pyytänyt mitään, koska hän kuvitteli, ettei hän tarvinnut mitään. Hän oli täynnä itseään, ja siksi Jumalan armo ei voinut täyttää häntä. Ylpeys on kaikkien syntien äiti, ja se oli fariseuksen perussynti. Hän ei verrannut itseään Jumalan täydellisyyteen, vaan muiden ihmisten syntisyyteen, ja siksi hän näki itsensä vanhurskaana.” (Sermones, 115.2, PL 38, 655)
Johannes Krysostomos korosti ylpeyden vaarallisuutta:
”Ylpeys on vaarallisin kaikista synneistä, koska se estää meitä näkemästä omia syntejämme ja tarvettamme Jumalan armoon. Fariseus oli niin täynnä ylpeyttä, että hän ei nähnyt omia puutteitaan, vaan ainoastaan muiden syntejä. Hän ei tullut temppeliin rukoilemaan Jumalaa, vaan mainostamaan omaa hurskauttaan. Ja mikä pahinta, hän käytti rukousta tilaisuutena tuomita ja halveksia muita, erityisesti publikaania. Tämä osoittaa, kuinka syvälle ylpeys oli korruptoinut hänen sielunsa.” (Homiliae in Lucam, 7, PG 63, 615)
Nöyryyden hyve publikaanin asenteessa
Kirkkoisät ylistivät publikaanin nöyryyttä ja katumusta. Gregorios Suuri (n. 540-604) kirjoitti:
”Publikaani osoittaa meille todellisen nöyryyden ja katumuksen mallin. Hän ei uskaltanut edes nostaa katsettaan taivasta kohti, vaan löi rintaansa ja tunnusti syntisyytensä. Hän ei verrannut itseään muihin, vaan ainoastaan Jumalan pyhyyteen, ja siksi hän näki oman syntisyytensä. Ja koska hän tunnusti syntinsä ja pyysi armoa, hän sai anteeksiannon. Tämä on todellisen rukouksen malli: nöyrä sydän, joka tunnustaa syntinsä ja pyytää Jumalan armoa.” (Homiliae in Evangelia, 7.4, PL 76, 1103)
Ambrosius Milanolainen (n. 340-397) korosti nöyryyden voimaa:
”Nöyryys on voimakkain hyve, koska se avaa sydämen Jumalan armolle. Publikaani ei tuonut Jumalalle mitään muuta kuin nöyrän ja katuvan sydämen, mutta se oli kaikki, mitä hän tarvitsi. Hän ei vedonnut omiin ansioihinsa tai hyviin tekoihinsa, vaan ainoastaan Jumalan armoon. Ja koska hän nöyrtyi Jumalan edessä, Jumala korotti hänet ja vanhurskautti hänet. Tämä on evankeliumin paradoksi: ’Jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se ylennetään.'” (Expositio Evangelii secundum Lucam, 18.14, PL 15, 1842)
Vanhurskauttaminen uskon kautta, ei tekojen kautta
Kirkkoisät näkivät vertauksessa myös syvällisen opetuksen vanhurskauttamisesta uskon kautta, ei tekojen kautta. Augustinus kirjoitti:
”Fariseus luotti omiin tekoihinsa ja ansioihinsa, mutta publikaani luotti ainoastaan Jumalan armoon. Ja juuri tämä usko Jumalan armoon, ei omat teot, johti publikaanin vanhurskauttamiseen. Tämä ei tarkoita, että hyvät teot olisivat merkityksettömiä, mutta ne eivät voi koskaan olla vanhurskauttamisen perusta. Vanhurskauttaminen tulee aina Jumalan armosta, joka vastaanotetaan uskon kautta, kuten publikaani osoittaa.” (De natura et gratia, 26.29, PL 44, 261)
Johannes Krysostomos korosti uskon merkitystä:
”Publikaani ei tuonut Jumalalle mitään muuta kuin uskon ja katumuksen, mutta se oli kaikki, mitä hän tarvitsi. Hän ei vedonnut omiin ansioihinsa, koska hän tiesi, ettei hänellä ollut mitään ansiota. Hän ei yrittänyt oikeuttaa itseään, koska hän tiesi, ettei hän voinut tehdä sitä. Sen sijaan hän luotti täysin Jumalan armoon ja laupeuteen. Ja juuri tämä usko johti hänen vanhurskauttamiseensa. Tämä osoittaa, että vanhurskauttaminen ei tule lain teoista, vaan uskosta Jeesukseen Kristukseen, kuten apostoli Paavali opettaa.” (Homiliae in epistulam ad Romanos, 7.2, PG 60, 444)
IV Moraalinen tulkinta: itsevanhurskaus ja katumus
Itsevanhurskaus ja muiden tuomitseminen
Kirkkoisät näkivät fariseuksen asenteessa varoittavan esimerkin itsevanhurskaudesta ja muiden tuomitsemisesta. Basileios Suuri (n. 330-379) kirjoitti:
”Fariseus ei tyytynyt vain ylistämään omaa hurskauttaan, vaan hän myös tuomitsi muita, erityisesti publikaania. Hän sanoi: ’En ole niin kuin muut ihmiset: riistäjät, väärämieliset, huorintekijät, enkä myöskään niin kuin tuo publikaani.’ Tässä näemme itsevanhurskauden todellisen luonteen: se ei vain ylennä itseään, vaan se myös alentaa muita. Se ei vain sokaise meitä omille synneille, vaan se myös tekee meistä ankaria tuomareita muille. Tämä on vastoin Kristuksen opetusta: ’Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.'” (Homilia in humilitatem, 4, PG 31, 532)
Augustinus korosti itsevanhurskauden vaaroja:
”Itsevanhurskaus on vaarallinen ansa, koska se saa meidät luottamaan itseemme Jumalan sijaan. Fariseus luotti omaan hurskaaseen elämäänsä ja hyviin tekoihinsa, ja siksi hän ei nähnyt tarvetta Jumalan armolle. Hän oli sokea omalle syntisyydelleen ja tarpeilleen, ja siksi hän ei voinut vastaanottaa Jumalan armoa. Itsevanhurskaus on myös ylpeyden muoto, ja ylpeys on kaikkien syntien äiti. Se estää meitä näkemästä totuutta itsestämme ja Jumalasta.” (Sermones, 115.3, PL 38, 656)
Aito katumus ja syntien tunnustaminen
Kirkkoisät korostivat aidon katumuksen ja syntien tunnustamisen merkitystä. Johannes Krysostomos kirjoitti:
”Publikaani osoittaa meille aidon katumuksen mallin. Hän ei yrittänyt puolustella tai selitellä syntejään, vaan hän tunnusti ne avoimesti ja rehellisesti. Hän ei sanonut: ’Olen tehnyt joitakin syntejä, mutta myös paljon hyvää.’ Hän ei sanonut: ’Monet muut ovat tehneet pahempia syntejä kuin minä.’ Hän ei syyttänyt olosuhteita tai muita ihmisiä synneistään. Sen sijaan hän otti täyden vastuun teoistaan ja pyysi armoa. Tämä on aito katumus, joka johtaa anteeksiantoon.” (Homiliae in Lucam, 7, PG 63, 616)
Kyrillos Jerusalemilainen (n. 313-386) korosti syntien tunnustamisen merkitystä:
”Syntien tunnustaminen on ensimmäinen askel parannukseen ja anteeksiantoon. Publikaani tunnusti syntinsä avoimesti ja rehellisesti, ja siksi hän sai anteeksiannon. Hän ei yrittänyt piilottaa tai kieltää syntejään, vaan hän tunnusti ne Jumalan edessä. Tämä on malli meille kaikille: meidän tulee tunnustaa syntimme rehellisesti ja pyytää Jumalan armoa. Kuten Johannes sanoo: ’Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä’ (1. Joh.1:9).” (Catecheses, 2.5, PG 33, 389)
Rukous ja sydämen asenne
Kirkkoisät korostivat myös rukouksen ja sydämen asenteen merkitystä. Origenes kirjoitti:
”Rukous ei ole vain sanojen lausumista, vaan se on sydämen asenne Jumalan edessä. Fariseus lausui rukouksen sanoja, mutta hänen sydämensä oli täynnä ylpeyttä ja itsevanhurskautta. Publikaani lausui vain muutaman sanan, mutta hänen sydämensä oli täynnä nöyryyttä ja katumusta. Ja juuri sydämen asenne määrittää rukouksen arvon Jumalan silmissä. Kuten Daavid sanoo: ’Särjetty ja nöyrä sydän ei ole Jumalalle halveksittava’ (Ps. 51:17).” (De oratione, 8, PG 11, 441)
Gregorios Nyssalainen (n. 335-395) korosti rukouksen sisäistä luonnetta:
”Todellinen rukous ei ole ulkoista suoritusta, vaan sisäistä yhteyttä Jumalan kanssa. Se ei riipu sanojen määrästä tai kauneudesta, vaan sydämen asenteesta. Fariseus käytti paljon sanoja, mutta hänen rukouksensa ei ollut todellista rukousta, koska hänen sydämensä ei ollut oikeassa suhteessa Jumalaan. Publikaani lausui vain muutaman sanan, mutta hänen rukouksensa oli todellista rukousta, koska hänen sydämensä oli nöyrä ja katuvainen Jumalan edessä. Tämä osoittaa, että rukous on ennen kaikkea sydämen asia, ei huulten.” (De oratione dominica, 1, PG 44, 1124)
V Ekklesiologinen tulkinta: kirkko ja sen jäsenet
Kirkko syntisten yhteisönä
Kirkkoisät näkivät vertauksessa opetuksen kirkosta syntisten yhteisönä, joka elää Jumalan armosta. Augustinus kirjoitti:
”Kirkko ei ole täydellisten yhteisö, vaan syntisten yhteisö, joka elää Jumalan armosta. Kuten publikaani, me kaikki olemme syntisiä, jotka tarvitsevat Jumalan armoa ja anteeksiantoa. Kirkko ei ole paikka, jossa ihmiset esittelevät omaa hurskauttaan, vaan paikka, jossa he tunnustavat syntinsä ja vastaanottavat Jumalan armon. Ja juuri tämä yhteinen tunnustus ja armon vastaanottaminen yhdistää meidät yhdeksi ruumiiksi Kristuksessa.” (De civitate Dei, 18.49, PL 41, 612)
Kyprianus Karthagolainen (n. 200-258) korosti kirkon yhtenäisyyttä:
”Kirkko on yksi, koska me kaikki olemme syntisiä, jotka elävät Jumalan armosta. Ei ole kahta kirkkoa: yksi täydellisille ja toinen syntisille. On vain yksi kirkko, jossa me kaikki tunnustamme syntimme ja vastaanotamme Jumalan armon. Ja juuri tämä yhteinen tunnustus ja armon vastaanottaminen yhdistää meidät yhdeksi ruumiiksi Kristuksessa. Kuten publikaani, me kaikki seisomme Jumalan edessä nöyrinä ja katuvina, pyytäen: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.'” (De ecclesiae catholicae unitate, 4, PL 4, 513)
Liturginen ulottuvuus ja publikaanin rukous
Kirkkoisät näkivät vertauksessa myös liturgisen ulottuvuuden, erityisesti publikaanin rukouksessa. Johannes Krysostomos kirjoitti:
”Publikaanin rukous ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen’ on tullut osaksi kirkon liturgiaa. Se on lyhyt mutta voimakas rukous, joka ilmaisee kaiken, mitä meidän tarvitsee sanoa Jumalalle: tunnustuksen omasta syntisyydestä ja pyynnön Jumalan armosta. Tämä rukous on erityisen voimakas, koska se ilmaisee nöyrää ja katuvaa asennetta, joka on välttämätön Jumalan armon vastaanottamiselle.” (Homiliae in Lucam, 7, PG 63, 616)
Basileios Suuri korosti liturgisen rukouksen merkitystä:
”Publikaanin rukous ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen’ on tullut tunnetuksi Jeesuksen rukouksena, jota monet kristityt toistavat jatkuvasti. Tämä rukous on erityisen voimakas, koska se ilmaisee kaiken, mitä meidän tarvitsee sanoa Jumalalle: tunnustuksen omasta syntisyydestä ja pyynnön Jumalan armosta. Se on myös helppo muistaa ja toistaa, mikä tekee siitä ihanteellisen jatkuvaan rukoukseen, kuten apostoli Paavali kehottaa: ’Rukoilkaa lakkaamatta’ (1. Tess. 5:17).” (Regulae fusius tractatae, 5, PG 31, 921)
Kirkon sakramentaalinen elämä
Kirkkoisät näkivät vertauksessa myös yhteyden kirkon sakramentaaliseen elämään, erityisesti katumuksen sakramenttiin. Ambrosius Milanolainen kirjoitti:
”Publikaanin katumus ja anteeksianto ovat malli kirkon katumuksen sakramentille. Kuten publikaani tunnusti syntinsä ja sai anteeksiannon, niin mekin tunnustamme syntimme ja saamme anteeksiannon kirkon sakramenttien kautta. Ja kuten publikaani lähti temppelistä vanhurskautettuna, niin mekin lähdemme kirkosta vanhurskautettuina, kun olemme tunnustaneet syntimme ja vastaanottaneet anteeksiannon.” (De paenitentia, 2.5.36, PL 16, 507)
Kyrillos Aleksandrialainen korosti eukaristian merkitystä:
”Publikaanin nöyryys ja katumus ovat välttämättömiä myös eukaristian vastaanottamiselle. Kuten publikaani lähestyi Jumalaa nöyryydellä ja katumuksella, niin meidänkin tulee lähestyä eukaristian sakramenttia nöyryydellä ja katumuksella. Ja kuten publikaani lähti temppelistä vanhurskautettuna, niin mekin lähdemme eukaristian sakramentista vanhurskautettuina, kun olemme vastaanottaneet Kristuksen ruumiin ja veren nöyryydellä ja uskolla.” (Commentarii in Lucam, PG 72, 858)
VI Askeettinen tulkinta: hengellinen kilvoitus ja itsensä tunteminen
Itsensä tunteminen ja itsetutkistelu
Kirkkoisät korostivat itsensä tuntemisen ja itsetutkistelun merkitystä hengellisessä elämässä. Evagrios Pontoslainen (345-399) kirjoitti:
”Itsensä tunteminen on hengellisen elämän perusta. Meidän tulee tutkia itseämme rehellisesti ja tunnistaa omat syntimme ja puutteemme, kuten publikaani teki. Tämä itsetutkistelu ei ole masentavaa itsesääliä, vaan rehellistä totuuden kohtaamista itsestämme Jumalan edessä. Se johtaa aitoon katumukseen ja avaa sydämen Jumalan armolle. Fariseus ei tuntenut itseään, koska hän oli sokea omille synneilleen. Mutta publikaani tunsi itsensä, ja siksi hän saattoi vastaanottaa Jumalan armon.” (Praktikos, 29, PG 40, 1244)
Johannes Cassianus (n. 360-435) korosti jatkuvan itsetutkistelun merkitystä:
”Meidän tulee jatkuvasti tutkia itseämme ja tunnistaa omat syntimme ja puutteemme. Tämä ei ole kertaluontoinen tapahtuma, vaan jatkuva prosessi, joka kestää koko elämän. Kuten publikaani jatkuvasti tunnisti oman syntisyytensä ja pyysi armoa, niin meidänkin tulee jatkuvasti tunnistaa omat syntimme ja pyytää armoa. Tämä jatkuva itsetutkistelu ja katumus pitää meidät nöyrinä ja avoimina Jumalan armolle.” (Collationes, 9.11, PL 49, 780)
Hengellinen kilvoitus ja nöyryys
Kirkkoisät näkivät vertauksessa myös opetuksen hengellisestä kilvoituksesta ja nöyryydestä. Johannes Klimakos (n. 579-649) kirjoitti:
”Nöyryys on hengellisen kilvoituksen perusta ja huippu. Se on perusta, koska ilman nöyryyttä emme voi edes aloittaa hengellistä matkaa, ja se on huippu, koska täydellinen nöyryys on hengellisen täydellisyyden merkki. Publikaani osoittaa meille nöyryyden mallin: hän ei vertaile itseään muihin, vaan tunnistaa oman syntisyytensä Jumalan edessä. Hän ei ylpeile saavutuksillaan, vaan tunnustaa tarvitsevansa Jumalan armoa. Tämä nöyryys avaa sydämen Jumalan armolle ja johtaa hengelliseen kasvuun.” (Scala Paradisi, 25, PG 88, 989)
Basileios Suuri korosti nöyryyden merkitystä hengellisessä kilvoituksessa:
”Nöyryys on hengellisen kilvoituksen sydän. Se ei ole vain yksi hyve muiden joukossa, vaan se on asenne, joka läpäisee koko hengellisen elämän. Kuten publikaani osoittaa, nöyryys ei ole itsensä halveksimista, vaan totuuden tunnustamista itsestään Jumalan edessä. Se on sen tunnustamista, että kaikki hyvä meissä on Jumalan lahjaa, ja että me tarvitsemme jatkuvasti hänen armoaan. Tämä nöyryys vapauttaa meidät ylpeydestä ja itsevanhurskaudesta, jotka ovat hengellisen kasvun suurimmat esteet.” (Homilia in humilitatem, 5, PG 31, 533)
Jatkuva rukous ja sydämen puhtaus
Kirkkoisät korostivat myös jatkuvan rukouksen ja sydämen puhtauden merkitystä. Johannes Cassianus kirjoitti:
”Publikaanin rukous ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen’ on malli jatkuvalle rukoukselle. Se on lyhyt mutta voimakas rukous, joka ilmaisee kaiken, mitä meidän tarvitsee sanoa Jumalalle. Ja koska se on lyhyt, sitä voi toistaa jatkuvasti, kuten apostoli Paavali kehottaa: ’Rukoilkaa lakkaamatta’ (1. Tess. 5:17). Tämä jatkuva rukous puhdistaa sydämen ja mielen, ja pitää meidät jatkuvassa yhteydessä Jumalaan.” (Collationes, 9.36, PL 49, 802)
Evagrios Pontoslainen korosti sydämen puhtauden merkitystä:
”Sydämen puhtaus on hengellisen elämän päämäärä. Se tarkoittaa vapautumista kaikista intohimoista ja kiintymyksistä, jotka estävät meitä näkemästä Jumalaa. Publikaani osoittaa meille tien sydämen puhtauteen: nöyryys, katumus ja jatkuva rukous. Kun sydän on puhdas, se voi nähdä Jumalan, kuten Jeesus sanoo: ’Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan’ (Matt. 5:8).” (Praktikos, 64, PG 40, 1244)
VII Patristinen tulkinta: kirkkoisien erityisiä näkökulmia
Allegorinen tulkinta
Monet kirkkoisät, erityisesti aleksandrialaisessa perinteessä, tulkitsivat vertausta allegorisesti, nähden jokaisessa yksityiskohdassa syvemmän hengellisen merkityksen. Origenes kirjoitti:
”Temppeli kuvaa sielua, jossa rukous tapahtuu. Fariseus kuvaa mieltä, joka on ylpeä ja itsevanhurskas. Publikaani kuvaa sydäntä, joka on nöyrä ja katuvainen. Fariseuksen seisominen edessä kuvaa ylpeyttä ja itsensä korottamista. Publikaanin seisominen takana kuvaa nöyryyttä ja itsensä alentamista. Ja vanhurskauttaminen kuvaa sielun puhdistumista ja yhdistymistä Jumalaan.” (Commentarii in Lucam, 41, PG 13, 1901)
Ambrosius Milanolainen kehitti allegorista tulkintaa:
”Fariseus ja publikaani kuvaavat kahta osaa sielussamme: järkeä ja tunteita. Fariseus edustaa järkeä, joka voi tulla ylpeäksi omasta tiedostaan ja ymmärryksestään. Publikaani edustaa tunteita, jotka voivat olla vilpittömiä ja nöyriä. Vertaus opettaa, että aito rukous ja yhteys Jumalaan eivät tule ylpeästä järjestä, vaan nöyrästä sydämestä. Ei riitä, että tiedämme paljon Jumalasta; meidän täytyy myös rakastaa häntä nöyrästi ja vilpittömästi.” (Expositio Evangelii secundum Lucam, 18.13, PL 15, 1841)
Kristologinen korostus
Erityisesti nikealaiset isät, jotka puolustivat Kristuksen jumaluutta areiolaisia vastaan, korostivat vertauksen kristologista ulottuvuutta. Athanasios Aleksandrialainen (n. 296-373) kirjoitti:
”Kristus itse on täydellinen esimerkki nöyryydestä, jota publikaani osoittaa. Vaikka hän oli Jumalan Poika, hän nöyryytti itsensä ja tuli ihmiseksi, ottaen orjan muodon. Ja vaikka hän oli synnitön, hän kantoi meidän syntimme ristillä. Tämä on täydellinen nöyryys, joka johtaa korotukseen: ’Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman’ (Fil. 2:9). Kuten publikaani nöyryytti itsensä ja tuli korotetuksi, niin Kristus nöyryytti itsensä ja tuli korotetuksi.” (Orationes contra Arianos, 1.40, PG 26, 93)
Hilarius Poitierslainen (n. 310-367) korosti Kristuksen roolia vanhurskauttajana:
”Kristus on se, joka vanhurskauttaa publikaanin, ei laki tai omat teot. Fariseus luotti lakiin ja omiin tekoihinsa, mutta publikaani luotti Jumalan armoon, joka tulee Kristuksen kautta. Ja juuri tämä usko Jumalan armoon Kristuksessa johti publikaanin vanhurskauttamiseen. Tämä osoittaa, että vanhurskauttaminen ei tule lain teoista, vaan uskosta Jeesukseen Kristukseen, kuten apostoli Paavali opettaa.” (De Trinitate, 9.18, PL 10, 301)
Ekklesiologinen korostus
Kyprianus Karthagolainen ja muut, jotka korostivat kirkon ykseyttä ja auktoriteettia, näkivät vertauksessa vahvan ekklesiologisen ulottuvuuden. Kyprianus kirjoitti:
”Kirkko on yksi, kuten temppeli vertauksessa on yksi. Ja kuten temppelissä oli sekä fariseus että publikaani, niin kirkossakin on sekä ylpeitä että nöyriä, sekä itsevanhurskaita että katuvaisia. Mutta kirkko ei ole vain puhtaiden ja täydellisten yhteisö, vaan se on myös syntisten ja katuvien yhteisö. Ja juuri tämä katumus ja nöyryys, jota publikaani osoittaa, on tie vanhurskauttamiseen ja pelastukseen kirkossa.” (De ecclesiae catholicae unitate, 6, PL 4, 519)
Augustinus korosti kirkon katolisuutta:
”Kirkko on katolinen, mikä tarkoittaa universaalia, kaikkialle ulottuvaa. Se ei ole vain yhden kansan tai kulttuurin kirkko, vaan se on avoin kaikille, jotka tulevat Jumalan eteen nöyryydellä ja katumuksella, kuten publikaani. Fariseus edustaa eksklusiivista asennetta, joka sulkee muut ulkopuolelle: ’En ole niin kuin muut ihmiset.’ Publikaani edustaa inklusiivista asennetta, joka tunnustaa kaikkien ihmisten yhteisen syntisyyden ja tarpeen Jumalan armoon. Ja juuri tämä inklusiivinen asenne on kirkon katolisuuden perusta.” (Epistolae, 93.9.34, PL 33, 346)
Askeettinen korostus
Erämaaisiä ja luostarilaitoksen perustajia kiinnosti erityisesti vertauksen askeettinen ulottuvuus. Johannes Cassianus kirjoitti:
”Vertaus publikaanista ja fariseuksesta opettaa meille, että hengellinen kilvoitus ei ole omien saavutusten esittelyä, vaan jatkuvaa nöyrtymistä Jumalan edessä. Monet munkit lankeavat hengelliseen ylpeyteen, kun he alkavat verrata itseään muihin ja ylpeillä omalla hurskaudellaan. Tämä on fariseuksen synti, ja se on erityisen vaarallinen niille, jotka ovat edistyneet hengellisessä elämässä. Todellinen hengellinen edistys johtaa aina syvempään nöyryyteen ja oman syntisyyden tunnustamiseen, kuten publikaani osoittaa.” (Collationes, 18.11, PL 49, 1108)
Basileios Suuri korosti yhteisöllisen elämän merkitystä:
”Yhteisöllinen elämä luostarissa auttaa meitä välttämään fariseuksen ylpeyttä ja itsevanhurskautta. Kun elämme yhdessä muiden kanssa, emme voi ylpeillä omalla hurskaudellamme tai verrata itseämme muihin, koska näemme jatkuvasti omat puutteemme ja tarvitsemme muiden apua. Tämä yhteisöllinen elämä opettaa meille nöyryyttä ja riippuvuutta Jumalan armosta, kuten publikaani osoittaa.” (Regulae fusius tractatae, 7, PG 31, 929)
Sosiaalinen korostus
Jotkut kirkkoisät korostivat vertauksen sosiaalista ulottuvuutta ja sen merkitystä oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon edistämisessä. Johannes Krysostomos kirjoitti:
”Fariseus edustaa yhteiskunnan eliittiä, joka usein halveksii ja syrjii köyhiä ja marginalisoituja. Publikaani edustaa niitä, joita yhteiskunta halveksii ja syrjii. Vertaus kääntää yhteiskunnan arvot ylösalaisin: se, jota yhteiskunta halveksii, onkin Jumalan silmissä vanhurskas, ja se, jota yhteiskunta kunnioittaa, onkin Jumalan silmissä ylpeä ja itsevanhurskas. Tämä opettaa meille, että Jumalan valtakunnassa arvot ovat erilaiset kuin maailmassa: ’Monet ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi’ (Matt. 19:30).” (Homiliae in Matthaeum, 15.2, PG 57, 225)
Basileios Suuri korosti sosiaalista oikeudenmukaisuutta:
”Vertaus haastaa meitä näkemään kaikki ihmiset tasavertaisina Jumalan edessä. Fariseus edustaa niitä, jotka pitävät itseään muita parempina sosiaalisen asemansa, varallisuutensa tai koulutuksensa vuoksi. Publikaani edustaa niitä, joita yhteiskunta halveksii ja syrjii. Mutta Jumalan silmissä sosiaalinen asema ei merkitse mitään; vain sydämen asenne merkitsee. Tämä haastaa meitä edistämään sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa, ja puolustamaan niitä, joita yhteiskunta halveksii ja syrjii.” (Homilia in divites, 3, PG 31, 289)
VIII Soveltaminen nykyajan kristilliseen elämään
Henkilökohtainen soveltaminen
Vertaus publikaanista ja fariseuksesta tarjoaa rikkaita näkökulmia henkilökohtaiseen hengelliseen elämään. Ensinnäkin se muistuttaa meitä nöyryyden merkityksestä Jumalan edessä. Kuten publikaani, meidän tulee tunnustaa oma syntisyytemme ja tarpeemme Jumalan armoon, eikä ylpeillä omalla hurskaudellamme tai verrata itseämme muihin, kuten fariseus.
Toiseksi vertaus opettaa meille aidon rukouksen luonnetta. Aito rukous ei ole omien saavutusten esittelyä Jumalalle, vaan nöyrää ja vilpitöntä sydämen avaamista Jumalalle. Se ei ole monisanaista ja ulkokultaista, vaan yksinkertaista ja rehellistä. Publikaanin rukous ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen” on malli aidosta rukouksesta: lyhyt, vilpitön ja nöyrä.
Kolmanneksi vertaus opettaa meille vanhurskauttamisen luonnetta. Vanhurskauttaminen ei tule omista ansioista tai teoista, vaan Jumalan armosta, joka vastaanotetaan uskon kautta. Kuten publikaani, meidän tulee luottaa täysin Jumalan armoon, ei omiin tekoihimme tai ansioihimme.
Yhteisöllinen soveltaminen
Vertaus tarjoaa myös tärkeitä opetuksia kristilliselle yhteisölle. Se muistuttaa kirkkoa sen luonteesta syntisten yhteisönä, joka elää Jumalan armosta. Kirkko ei ole täydellisten yhteisö, vaan syntisten yhteisö, joka tunnustaa syntinsä ja vastaanottaa Jumalan armon. Ja juuri tämä yhteinen tunnustus ja armon vastaanottaminen yhdistää kirkon jäsenet yhdeksi ruumiiksi Kristuksessa.
Vertaus haastaa myös kirkkoa välttämään farisealaista asennetta, joka tuomitsee ja syrjii muita. Kirkko on kutsuttu olemaan avoin ja vastaanottavainen kaikille, erityisesti niille, joita yhteiskunta halveksii ja syrjii. Kuten Jeesus itse sanoi: ”En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä parannukseen” (Luuk.5:32).
Lisäksi vertaus muistuttaa kirkkoa sen liturgisen elämän ytimestä: nöyrästä ja vilpittömästä rukouksesta, syntien tunnustamisesta ja Jumalan armon vastaanottamisesta. Publikaanin rukous ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen” on tullut osaksi kirkon liturgiaa, ja se muistuttaa meitä jatkuvasti nöyryyden ja katumuksen merkityksestä.
Yhteiskunnallinen soveltaminen
Vertaus tarjoaa myös tärkeitä näkökulmia kristittyjen toimintaan yhteiskunnassa. Se haastaa meitä näkemään kaikki ihmiset tasavertaisina Jumalan edessä, riippumatta heidän sosiaalisesta asemastaan, varallisuudestaan, koulutuksestaan tai muista ulkoisista tekijöistä. Se haastaa meitä välttämään farisealaista asennetta, joka tuomitsee ja syrjii muita, ja omaksumaan publikaanin nöyrän ja katuvan asenteen.
Vertaus haastaa myös yhteiskunnan vallitsevia arvoja ja prioriteetteja. Se kääntää yhteiskunnan arvot ylösalaisin: se, jota yhteiskunta halveksii, onkin Jumalan silmissä vanhurskas, ja se, jota yhteiskunta kunnioittaa, onkin Jumalan silmissä ylpeä ja itsevanhurskas. Tämä haastaa meitä arvioimaan kriittisesti yhteiskunnan arvoja ja prioriteetteja, ja edistämään arvoja, jotka ovat sopusoinnussa Jumalan valtakunnan arvojen kanssa.
Lopuksi, vertaus kutsuu meitä sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon. Se muistuttaa meitä siitä, että Jumalan silmissä kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, ja että meidän tulee kohdella kaikkia ihmisiä kunnioituksella ja arvostuksella, erityisesti niitä, joita yhteiskunta halveksii ja syrjii.
IX Typologinen tulkinta: Vanhan testamentin täyttymys
Yhteys Vanhan testamentin opetuksiin
Kirkkoisät näkivät vertauksessa yhteyksiä Vanhan testamentin opetuksiin nöyryydestä ja katumuksesta. Origenes kirjoitti:
”Publikaanin nöyryys ja katumus heijastavat Daavidin katumusta, kun hän tunnusti syntinsä Batseban kanssa: ’Minä tunnustan sinulle syntini, enkä peitä pahoja tekojani. Minä sanon: Minä tunnustan Herralle rikkomukseni, ja sinä annat anteeksi syntini’ (Ps. 32:5). Ja publikaanin rukous ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen’ heijastaa Daavidin rukousta: ’Jumala, ole minulle armollinen hyvyydessäsi, pyyhi pois rikkomukseni suuren laupeutesi tähden’ (Ps. 51:3).” (Commentarii in Lucam, 41, PG 13, 1902)
Hieronymus korosti jatkuvuutta Vanhan ja Uuden testamentin välillä:
”Vertaus publikaanista ja fariseuksesta ei ole uusi opetus, vaan se on Vanhan testamentin opetusten täyttymys ja syventäminen. Kuten profeetat opettivat, että Jumala katsoo sydämeen, ei ulkoiseen olemukseen, niin Jeesus opettaa, että Jumala katsoo sydämen asenteeseen, ei ulkoiseen hurskauteen. Ja kuten profeetat varoittivat ylpeydestä ja itsevanhurskaudesta, niin Jeesus varoittaa farisealaista asennetta vastaan.” (Commentarii in Matthaeum, 23.5, PL 26, 170)
Täyttymys Kristuksessa ja kirkossa
Kirkkoisät näkivät vertauksessa myös Vanhan testamentin profetioiden täyttymyksen Kristuksessa ja kirkossa. Augustinus kirjoitti:
”Vanhan testamentin profeetat ennustivat aikaa, jolloin Jumala tekisi uuden liiton, jossa hän antaisi syntejä anteeksi ja kirjoittaisi lakinsa ihmisten sydämiin. Tämä profetia täyttyy nyt kirkossa, jossa syntejä annetaan anteeksi ja Jumalan laki kirjoitetaan sydämiin. Ja kuten vertauksessa publikaani sai syntinsä anteeksi ja lähti temppelistä vanhurskautettuna, niin kirkossa syntejä annetaan anteeksi ja ihmiset vanhurskautetaan Jumalan armosta.” (De spiritu et littera, 26.43, PL 44, 228)
Eusebios Kesarealainen (n. 260-340) korosti Kristuksen roolia täyttymyksenä:
”Kristus on täyttymys kaikille Vanhan testamentin profetioille ja lupauksille. Hän on se, joka antaa syntejä anteeksi ja vanhurskauttaa syntisen, kuten publikaanin vertauksessa. Hän on myös se, joka täyttää profeettojen ennustukset uudesta liitosta, jossa Jumala antaa syntejä anteeksi ja kirjoittaa lakinsa ihmisten sydämiin. Ja hän on se, joka täyttää lupauksen uudesta temppelistä, jossa kaikki kansat voivat lähestyä Jumalaa ja rukoilla häntä.” (Demonstratio evangelica, 1.6, PG 22, 56)
X Vertauksen tulkintahistoria
Varhaiskirkko ja patristinen aika
Varhaiskirkossa ja patristisella ajalla vertausta publikaanista ja fariseuksesta tulkittiin pääasiassa moraalisesta ja hengellisestä näkökulmasta, korostaen nöyryyden ja katumuksen merkitystä. Kirkkoisät näkivät vertauksessa ennen kaikkea opetuksen aidosta rukouksesta ja oikeasta asenteesta Jumalan edessä.
Origenes ja aleksandrialainen koulukunta korostivat vertauksen allegorista tulkintaa, nähden siinä syvällisiä hengellisiä merkityksiä. He näkivät fariseuksessa ja publikaanissa vertauskuvia erilaisista hengellisistä asenteista ja tiloista.
Antiokian koulukunta, johon kuuluivat mm. Johannes Krysostomos ja Theodoros Mopsuestialainen, korosti enemmän vertauksen historiallista ja moraalista merkitystä. He näkivät vertauksessa ennen kaikkea opetuksen nöyryydestä ja ylpeydestä, katumuksesta ja itsevanhurskaudesta.
Augustinus ja läntinen kirkko yhdistivät näitä lähestymistapoja, korostaen sekä vertauksen moraalista että hengellistä merkitystä. He näkivät vertauksessa sekä opetuksen oikeasta asenteesta Jumalan edessä että syvällisen teologisen opetuksen vanhurskauttamisesta uskon kautta.
Keskiaika ja reformaatio
Keskiajalla vertauksen tulkinnassa korostui erityisesti sen sakramentaalinen ulottuvuus. Vertausta käytettiin usein opettamaan katumuksen sakramentin merkitystä ja oikeaa asennetta ripittäytymisessä. Publikaanin nöyryys ja katumus nähtiin mallina ripittäytyvälle kristitylle.
Reformaation aikana tulkinta muuttui merkittävästi. Martti Luther ja muut reformaattorit näkivät vertauksessa vahvistuksen opilleen vanhurskauttamisesta uskon kautta, ei tekojen kautta. He korostivat, että publikaani ei vedonnut omiin tekoihinsa tai ansioihinsa, vaan ainoastaan Jumalan armoon, ja juuri tämä usko johti hänen vanhurskauttamiseensa.
Katolinen kirkko vastasi korostamalla, että vaikka vanhurskauttaminen tulee Jumalan armosta, se vaatii myös ihmisen yhteistyötä ja katumusta, kuten publikaani osoittaa. Tämä debatti vanhurskauttamisesta uskon ja tekojen suhteesta on jatkunut nykypäivään asti.
Moderni aika
Modernina aikana vertauksen tulkinnassa on korostunut erityisesti sen psykologinen ja sosiaalinen ulottuvuus. Monet teologit ovat nähneet vertauksessa opetuksen aidosta itsetuntemuksesta ja rehellisyydestä itsensä edessä, sekä varoituksen psykologisista mekanismeista, jotka johtavat itsepetokseen ja ylpeyteen.
Toisaalta monet teologit ovat korostaneet vertauksen sosiaalista ulottuvuutta, nähden siinä opetuksen sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja kritiikkiä yhteiskunnan rakenteita kohtaan, jotka suosivat eliittiä ja syrjivät marginalisoituja ryhmiä.
Ekumeenisessa liikkeessä vertaus on nähty kutsuna nöyryyteen ja keskinäiseen kunnioitukseen eri kirkkokuntien välillä. Se muistuttaa meitä siitä, että kaikki kristityt ovat syntisiä, jotka elävät Jumalan armosta, ja että meidän tulisi välttää farisealaista asennetta, joka tuomitsee muita ja ylpeilee omalla oikeaoppisuudellaan.
XI Johtopäätökset
Kirkkoisien tulkinnat vertauksesta publikaanista ja fariseuksesta osoittavat, kuinka monipuolisesti ja syvällisesti he ymmärsivät tämän Jeesuksen opetuksen. Heidän selityksensä ulottuvat historiallisista tulkinnoista teologisiin, moraalisiin, ekklesiologisiin, askeettisiin, patristisiin ja typologisiin näkökulmiin. Yhdessä nämä tulkinnat muodostavat rikkaan teologisen perinnön, joka on muovannut kristillistä ajattelua ja hartauselämää läpi vuosisatojen.
Kirkkoisien opetuksissa vertaus näyttäytyy monitasoisena kuvauksena, joka käsittelee useita keskeisiä kristillisiä teemoja: nöyryyttä ja ylpeyttä, katumusta ja itsevanhurskautta, aitoa rukousta ja ulkokultaisuutta, vanhurskauttamista uskon kautta ja kirkon luonnetta syntisten yhteisönä.
Vertauksen keskeinen opetus on, että Jumala katsoo sydämen asennetta, ei ulkoista hurskautta. Hän hylkää ylpeän ja itsevanhurskaan, mutta ottaa vastaan nöyrän ja katuvan. Kuten Jeesus itse sanoo vertauksen lopussa: ”Jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se ylennetään” (Luuk. 18:14).
Nämä tulkinnat eivät ole toisensa poissulkevia vaan täydentävät toisiaan, tarjoten kokonaisvaltaisen näkemyksen vertauksen merkityksestä. Kirkkoisien perintö osoittaa, että vertaus publikaanista ja fariseuksesta, kuten muutkin Jeesuksen vertaukset, sisältää ehtymättömiä viisauden lähteitä, jotka puhuttelevat kristittyjä kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa.
Lopuksi, tämä vertaus kutsuu meitä sekä henkilökohtaiseen että yhteisölliseen itsetutkisteluun: Olemmeko me kuin fariseus, joka ylpeilee omalla hurskaudellaan ja tuomitsee muita? Vai olemmeko me kuin publikaani, joka nöyrästi tunnustaa syntinsä ja pyytää Jumalan armoa? Tämä kysymys on yhtä ajankohtainen tänään kuin se oli Jeesuksen aikana, ja se kutsuu meitä jatkuvaan nöyryyteen ja katumukseen Jumalan edessä.