Milloin ja miksi kirkossa siirryttiin kätten päälle panemisesta Pyhän Hengen lahjan antamisessa pyhään mirhavoiteluun?

K. Milloin ja mistä erityisestä syystä kirkko päätti, että uskovat ja katekumeenit saisivat Pyhän Hengen pyhän mirhavoitelun kautta sen sijaan, että he saisivat Pyhän Hengen yksinkertaisesti ”kätten päälle panemisen” kautta, kuten apostolit tekivät?

V. Kysymys siitä, milloin ja miksi kirkossa siirryttiin kätten päälle panemisesta Pyhän Hengen lahjan antamisessa pyhään mirhavoiteluun, on tärkeä ja liittyy kirkon liturgisen ja sakramentaalisen käytännön kehitykseen. Tämä muutos tapahtui vähitellen kirkon historian kuluessa ja liittyi erityisesti käytännön olosuhteisiin, kirkon laajenemiseen ja apostolien seuraajien (piispojen) käytäntöihin. 
Apostolien aikana Pyhän Hengen lahja annettiin usein kätten päälle panemisen kautta. Tämä näkyy selvästi Uuden testamentin kertomuksissa:

Apostolien teot 8:14–17: Kun apostolit Pietari ja Johannes menivät Samariaan, he laskivat kätensä kastettujen päälle, ja nämä saivat Pyhän Hengen.
Apostolien teot 19:5–6: Efesoksessa apostoli Paavali kastoi uskovat ja laski heidän päälleen kätensä, jolloin he saivat Pyhän Hengen.

Kätten päälle laskeminen oli siis alkuperäinen tapa välittää Pyhän Hengen lahja ja se oli suoraan apostolien toimittama sakramentaalinen teko.

Pyhän mirhavoitelun käyttö Pyhän Hengen lahjan välittämisessä kehittyi vähitellen kirkon käytännössä. Tämä muutos tapahtui käytännön, teologisten ja liturgisten syiden vuoksi. Apostolien aikana kirkko oli pieni ja tiiviisti yhteydessä apostoleihin ja heidän välittömiin seuraajiinsa. Apostolit ja piispat pystyivät itse henkilökohtaisesti toimittamaan kätten päälle laskemisen. Kun kirkko alkoi kasvaa nopeasti ja levitä laajalle, erityisesti Rooman valtakunnan alueella, kätten päälle laskeminen jokaisen kastetun kohdalla kävi mahdottomaksi. Piispat, jotka olivat apostolien seuraajia ja jatkoivat kätten päälle laskemisen käytäntöä, eivät voineet enää olla fyysisesti läsnä jokaisessa kasteessa. Tässä tilanteessa kirkko kehitti käytännön, jossa Pyhän Hengen lahja välitettiin pyhällä mirhalla, joka siunattiin piispan toimesta. Näin piispa oli edelleen sakramentaalisesti läsnä mirhan kautta, vaikka hän ei ollut fyysisesti paikalla.

Pyhä mirha (öljy) on Raamatussa ja kirkon traditiossa Pyhän Hengen symboli. Jo Vanhan testamentin aikana öljyä käytettiin voiteluun, kun henkilö asetettiin erityiseen tehtävään Jumalan palveluksessa (esim. kuninkaat, papit ja profeetat). Uudessa liitossa öljy sai uuden merkityksen Pyhän Hengen lahjan välittäjänä. Pyhä mirha symboloi Pyhän Hengen läsnäoloa ja toimintaa uskovassa.

Kirkon liturginen elämä kehittyi ajan myötä, ja Pyhä mirhavoitelu liitettiin kasteen sakramenttiin. Näin syntyi kolmen sakramentin yhdistelmä: kaste, mirhavoitelu ja ehtoollinen. Tämä käytäntö näkyy erityisesti idän kirkossa, jossa kaikki kolme sakramenttia annetaan yleensä yhdessä. Pyhä mirhavoitelu korvasi kätten päälle laskemisen, mutta sen merkitys Pyhän Hengen lahjan välittäjänä säilyi muuttumattomana.
Pyhän mirhavoitelun käyttö Pyhän Hengen lahjan sakramentaalisena välittäjänä kehittyi vähitellen 2.–4. vuosisadalla. Tämä muutos tapahtui eri aikaan idän ja lännen kirkossa: Idän kirkossa Pyhä mirhavoitelu vakiintui nopeasti osaksi kasteen sakramenttia. Tämä johtui osittain siitä, että idän kirkossa papit saivat luvan toimittaa mirhavoitelun, koska piispat eivät voineet olla läsnä jokaisessa kasteessa. Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen (300-luvulla) viittaa selvästi mirhavoiteluun kasteen jälkeen ja opettaa, että mirhavoitelu tuo Pyhän Hengen lahjan.

Lännessä piispat säilyttivät pitkään yksinoikeuden Pyhän Hengen lahjan välittämiseen kätten päälle laskemisen kautta. Tämä käytäntö eriytyi myöhemmin sakramentiksi, jota kutsutaan vahvistukseksi (konfirmaatio). Lännessä mirhavoitelu liitettiin vahvistukseen, mutta se ei täysin korvannut kätten päälle panemista. Tämä ero idän ja lännen välillä säilyy edelleen.
Kirkkoisät ja kirkon traditio hyväksyivät siirtymisen kätten päälle laskemisesta mirhavoiteluun useista syistä. Kirkko ymmärsi, että Pyhä Henki toimii kirkossa jatkuvasti ja että sakramenttien voima ei riipu yksittäisestä toimitustavasta, vaan Pyhän Hengen läsnäolosta. Pyhä mirhavoitelu nähtiin oikeutettuna ja tehokkaana tapana välittää Pyhän Hengen lahja, koska se oli kirkon siunattu ja Pyhän Hengen pyhittämä.

Kirkkoisät, kuten Pyhä Irenaeus Lyonilainen, korostivat, että kirkon käytännöt perustuvat apostoliseen traditioon. Vaikka toimitustapa muuttui, sen sisältö ja tarkoitus säilyivät samoina. Pyhä mirhavoitelu nähtiin jatkumona apostoliselle kätten päälle panemiselle, koska piispat ja papit toimittavat sen Pyhän Hengen voimassa. Isät ymmärsivät, että kirkon laajentuessa oli tarpeen löytää käytännöllisiä ratkaisuja, jotka säilyttivät sakramenttien merkityksen ja tehokkuuden. Pyhä mirhavoitelu mahdollisti sen, että Pyhän Hengen lahja voitiin antaa kaikille kastetuille, vaikka piispa ei olisi fyysisesti läsnä.

 

Yhteenveto 
1. Pyhän Hengen lahja on sama riippumatta toimitustavasta: Kirkkoisät korostavat, että Pyhän Hengen lahja ei riipu toimitustavasta, vaan Jumalan armosta ja Pyhän Hengen toiminnasta.
2. Pyhä mirhavoitelu on apostolisen käytännön jatkumo: Vaikka toimitustapa muuttui, mirhavoitelu säilytti saman hengellisen merkityksen kuin kätten päälle laskeminen.
3.Pyhä Henki suojelee kirkon sakramentteja: Kirkkoisät opettavat, että Pyhä Henki toimii kirkon sakramenteissa ja varmistaa niiden tehokkuuden sukupolvesta toiseen.
4.Käytännön tarpeet vaativat muutosta: Kirkon kasvaessa oli tarpeen löytää tapa, joka mahdollisti Pyhän Hengen lahjan välittämisen kaikille kastetuille.

Kirkko hyväksyi tämän muutoksen, koska se oli sekä käytännöllinen että teologisesti perusteltu, ja se säilytti Pyhän Hengen lahjan välittämisen sakramentaalisen voiman.