Ihmisten väliset suhteet

SUHTAUTUMINEN LÄHIMMÄISIIN

Elämä on Jumalan lahja, samoin kaikki se hyvä ja armo, jota saamme Häneltä osaksemme. Kristittyinä olemme velvolliset elämään kristitty- nimen mukaisesti. Se tarkoittaa, että pyrimme rakastamaan Jumalaa ja lähimmäisiämme.  Ohjeeksemme on annettu Jumalan kymmenen käskyä sekä Kristuksen kehotus rakastaa lähimmäisiämme, kaikkia ihmisiä. Käytännössä se tarkoittaa, että rakastamme ja arvostamme omia vanhempiamme, kaikkia vanhuksia sekä kaikkia kirkon paimenia, jotka ovat asetetut kaitsemaan sielujamme. Kansalaisina ja yhteiskunnan jäseninä meitä velvoitetaan elämään esivaltaa kunnioittaen. Lähimmäisenrakkaus tarkoittaa myös sitä, että emme vihaa ketään.  Kristus kehottaa meitä rakastamaan vihollisiammekin. Kristitty välttää riitaa ja kokiessaan loukkauksia vaikenee. Raamatun, kirkon ja isien opetuksen mukaan pyrkiessämme hyvään ja elämään oikein Jumalan tahdon mukaisesti elämäämme ei saa kuulua valheellisuutta eikä pettämistä, ei pahaa tahtoa eikä kateutta. Puheemmekin tulee olla sopivaa, toisin sanoen kristityn puheeseen ei kuulu kiroilu, ei toisten halventaminen eikä loukkaukset ja ivailu. Puheemme tulee olla myöskin harkitsevaa ja rakentavaa. Emme saa puhua kaikkea, minkä tiedämme, vaan sen, mikä on tarpeellista.  Huhujen levittäminen, itsekehuskelu ja terävä sekä pisteliäs puhe eivät kuulu kristityn suuhun, vaan sopuisa ja vaatimaton puhe.  Rakkautta osoittava saa myös itse osakseen rakkautta.

YSTÄVYYS

Ihminen voi löytää perheen piiristä tai sen ulkopuolelta yhden tai useampia ystäviä. He ovat henkilöitä, joihin kiintyy aivan erityisen voimakkaasti. Pyhä Johannes Krysostomos sanoo ystävyydestä, että se on suuri asia. Kuinka suuri, sitä ei voida sanoin ilmaista. Ihminen ainoastaan tuntee sen omasta kokemuksestaan. Ystävyys on erilaista kuin aviorakkaus. On sanottu, että avioliitto on yksi liha, mutta ystävyys yksi sielu. Siveellisessä mielessä ystävyydellä on suuri merkitys. Se hävittää ihmisistä itsekkyyttä ja tuo tilalle uhrautuvaa rakkautta. Todellisessa ystävyydessä asettuu ystävän paras etusijalle. “Uskollinen ystävä pitää toisen onnettomuutta omanaan ja kärsii sen hänen kanssaan aina kuolemaan asti”. Myös Raamattu puhuu ystävyydestä. Tunnettu on esim. Daavidin ja Joonatanin kaunis ystävyys. Kristus nimitti opetuslapsiaan omiksi ystävikseen (Joh. 15: 14). Perheen jälkeen on ystävyys paras rakkauden koulu. Ystävillä on sama tunne, sama tahto, sama ajatus, he eivät tunne eri tavalla. Egoismin aita on heidän väliltään poistettu. Ystävyys tuottaa korkeinta iloa, mutta se vaatii samalla ystävän heikkouksien rajatonta kantamista, keskinäistä kärsivällisyyttä ja anteeksiantoa.

SUKUPUOLISUUS JA RAKKAUS

Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi luotuna ihminen on samalla sukupuoliolento. Miehenä tai naisena hän toteuttaa Jumalan tarkoitusperiä. Ruumis ei ole kuitenkaan haureutta, vaan Herraa varten, niin kuin apostoli Paavali sanoo (1. Kor. 6). Ruumiin tehtävänä ei ole siis ensisijaisesti sen halujen tyydyttäminen. Ruumiilla on tärkeä asema ihmisen pelastumisessa, sillä ainoastaan ruumiimme välityksellä voimme tehdä hyvää.

Olemme myös Jumalan työtovereita. Seksuaalisuus on luomisvoima, jolla oman tahtomme mukaan tulemme Hänen työtovereikseen Hänen luomistyössään. Johannes Krysostomoksen mukaan sukupuolisuuden tarkoitus on itsekontrolli ja vanhemmuus. Sukupuolisuus oikein toteutettuna tukee ihmisen persoonallista kasvua, rakkaudentunnetta, yhteenkuuluvuutta ja toisen huomioon ottamista. Sitä voidaan käyttää myös luonnonvastaisesti alistamiseen, pelottamiseen ja hallitsemiseen. Seksuaalisuus ei ole siis ole pelkästään tarpeiden tyydyttämistä, vaan niiden tyydyttäminen palvelee myös henkistä kasvua.

Seksuaalisuuteen sisältyy kolme tasoa: halu, eros ja agape. Halun vallassa oleva ihminen näkee vastakkaisen sukupuolen vain objektina halun tyydyttämiseen, ja etsii tyydytystä mistä vain. Prostituutio perustuu tähän. Eros, eroottinen halu tähtää toisen ihmisen huomioimiseen kokonaisuutena, sieluna ja ruumiina. Se pyrkii kohti kaunista ja hyvää. Erostakin täydellisempi rakkaus on agape. Se on pyyteetöntä rakkautta, jota kohti aviopuolisot on kutsuttu kasvamaan. Jumalan ja ihmisen välinen rakkaus suuntautuu kohti agapeta. Agape nostaa rakkauden kohteen jumalalliseen tilaan, ja eros, ja jopa pelkkä seksuaalinen halukin sen esiasteena, toimii tässä prosessissa tärkeänä tekijänä. Sen vuoksi seksuaalisuus meissä on pyhää.

Sanoessamme rakastavamme toista ihmistä sen tulisi merkitä sitä, että teemme kaikkemme, jotta tuo ihminen pysyisi lähellämme ja jakaisi elämän ilot ja surut kanssamme.

ESIAVIOLLISET SUHTEET

Raamatussa ei puhuta esiaviollisista suhteista, koska sen kirjoittamisen aikoihin varsinkin tyttöjä varjeltiin tarkoin. Nainen sai ryhtyä sukupuolisuhteeseen vain kontrolloiduissa olosuhteissa, jotta syntyvien lasten oikeasta isyydestä voitaisiin olla ehdottoman varmoja

Yhteiskunnassa näyttää voimistuvan suuntaus, jossa nuorten tilapäisten sukupuolisuhteiden katsotaan olevan “maan tapa”, johon ei ole vastaansanomista, jos he huolehtivat hyvin ehkäisystä. Raamatun ja Kirkon opetuksen mukaan sukupuolisuuden tarkoitus toteutuu kuitenkin vain yksiavioisessa suhteessa. Jos siis nuori aloittaa sukupuolisuhteen, hänen pitäisi myös jatkaa sitä vain tämän saman ihmisen kanssa.

Kirkon moraali näkee ainoaksi sopivaksi seksuaalisuuden harjoittamisen avioliitossa. Vaikka haureutta on aina ollut yhteiskunnassamme, nyt lienee ensimmäinen aikakausi, jolloin yhteiskunta jopa aktiivisesti rohkaisee tilapäisiin suhteisiin. Islamilaisuudessa uskotaan, ettei ihminen pysty hallitsemaan seksuaalisuuttaan, ja siitä syystä naisten tulee verhoutua pois miesten katseiden ulottuvilta. Kristillinen kirkko taas uskoo, että ihminen voi Jumalan avulla hallita niin tätä kuin muitakin halujaan.

AVOSUHTEET

Apostoliset säännöt sanovat, että “naimattomat eivät saa elää haureudessa, vaan heidän tulee solmia avioliitto ‘lain mukaan’, sillä ilman sitä suhde on häpeällinen.” Monien avoliitossa elävien asenne on sama kuin kevyesti solmittujen avioliittojen: “Jos ei suju, niin erotaan pois.” Ilman muodollisuuksia muuttaminen asumaan saattaa tuntua helpolta. Kuitenkin jo lyhyen ajan kuluttua voidaan havaita, että on muodostunut suhde, joka ei ”toimi”. Sen purkautuminen saattaa tehdä yhtä kipeää kuin avioero. Kumppani saattaa asua avopuolisonsa asunnossa ilmaiseksi, ja voi lähteä sieltä pois milloin haluaa. Avoliitto ei siis loppujen lopuksi ole “helpompi” vaihtoehto avioliitolle.

On tärkeää, että avioliittoon aikovat ovat saavuttaneet henkisen ja ruumiillisen kypsyyden. Varsinkin lasten kasvatusta silmälläpitäen tämä olisi huomioitava. Elämänkumppania valittaessa on kiinnitettävä huomiota luonteen ja maailmankatsomuksen yhtäläisyyteen. Taloudellisista syistä solmittu avioliitto halventaa sen arvoa. Rakkautta ei ole vain pintapuolinen toisen johonkin määrättyyn ominaisuuteen esim. kauneuteen tai hauskuuteen, ihastuminen, sillä sellainen tavallisesti sammuu arkisessa elämässä.

Myöskään sukupuolinen irstailu ei rakenna onnellista avioliittoa. Aviopuolisoiden ikäero ei saisi kuitenkaan olla liian suuri, mieluummin mies muutamaa vuotta vanhempi, sillä on huomattava, että nainen kehittyy ja lakastuu hieman ennemmin kuin mies. Joskus ruumiin viat tai pysyväinen sairaus saattavat muodostua avioliitossa ankaraksi koetinkiveksi, jota on syytä harkita, ennen kuin avioliittoa solmitaan.

Nuorten avosuhteet eivät rakenna ihmisen persoonallisuutta Jumalan tarkoittamaan suuntaan eli yhteisvastuuseen, huomioonottamiseen ja elinaikaiseen kumppanuuteen. Ne tähtäävät usein vain oman yksilöllisen hyvän etsimiseen ja hetkelliseen nautintoon ilman vastuuta. Hedonismi ei toimi missään parisuhteessa. Avioliitto on myös risti, ei pelkkä ilo. Vain vaikeuksien voittamisen kautta ihminen kasvaa henkisesti.

Myös aikuisten solmimat avosuhteet lisääntyvät. Niiden taustalla ovat usein taloudelliset seikat. Pettymys aiemmissa ihmissuhteessa voi olla myös avoliittoihin vaikuttava tekijä.  Ei uskalleta ottaa ratkaisevaa askelta avioliittoon sitoutumiseen pelosta tulla jälleen hylätyksi tai huonosti kohdelluksi.

Kristillisen avioliiton solmiminen vasta tuo Jumalan siunauksen elämään, jossa eläminen on sakramentti, ei itse toimitus. Avoliiton pysyväksi elintavaksi valinneet jäävät vaille Jumalan siunausta yhteiselämälleen, vaikka he yksilöinä voivat osallistua sakramenteista.

HOMOSEKSUAALISUUS

Ortodoksisella kirkolla on ollut selkeä ja vakaasti painotettu kanta homoseksuaalista toimintaa kohtaan. Sillä ei ole ollut selvää kantaa homoseksuaalisuuteen olotilana, koska ero homoseksuaalisen toiminnan ja homoseksuaalisen tilan välillä on tulosta tieteellisen tietämyksen viimeaikaisesta kehittymisestä. Puolueettomaan määrittelyyn ja homoseksuaalisuuden ymmärtämiseen on vaikeaa päästä asiasta laajalle levinneen väittelyn takia tieteellisissä, uskonnollisissa, eettisissä ja yleisissä piireissä. Eräs näkemys, joka on lähes neutraali ja tasapainoinen, ja joka heijastelee nykyaikaista tietorikasta käsitystä on seuraava:

”Homoseksuaalisuus on … vallitseva, pysyvä ja yksinomaan psykoseksuaalinen vetovoima saman sukupuolen jäseniä kohtaan. Homoseksuaalinen henkilö tuntee seksuaalista halua ja herkkyyttä saman sukupuolen ihmisiin, ja joka pyrkii tai haluaisi pyrkiä tämän halun todelliseen täyttymykseen seksuaalisen toiminnan kautta samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa.” (Encyclopedia of Bioethics, Vol. 2. s. 671)

Tämä määritelmä viittaa selvään eroon homoseksuaalisen toimintojen ja henkilön tilan välillä, joka vetää heitä näihin tekoihin.

Homoseksuaalisia tekoja koskien perinteinen ja yhtenäinen kirkon opetus on tuomitseva ja näkee sellaiset teot moraalisesti väärinä. Huolimatta homoseksuaalisista teoista kuten myös muista väärän seksuaalisuuden ilmaisuista (haureus, huorinteko, prostituutio, insesti, itsetyydytys jne.) kirkko opettaa, että ainoa paikka harjoittaa seksuaalista toimintaa on avioliitto.

Homoseksuaalisen elämän ja homoseksuaalisen toiminnan välinen ero kuitenkin kohdistuu kirkon pastoraaliseen puoleen, ja koskee henkilöitä, jotka tuntevat ”psykoseksuaalista vetovoimaa samaa sukupuolta oleviin ”. Kirkon kielellä tämä on ”himo”. Se on halujemme vääränlaista suuntautumista. Himoja on monenlaisia, jotka suuntautuvat moniin kohteisiin, kuten itseen (ylpeys), rahaan (ahneus), ruokaan (ahnaus), avioliiton ulkopuolisiin seksikumppaneihin (halu), muiden omaisuuteen (varkaus) jne. Kun sellaisia himoja on olemassa, ei ole väliä, kuinka voimakkaina niitä tuntee. Kirkko opastaa agonaan, toisin sanoen hengelliseen ja moraaliseen kamppailuun niitä vastaan.  Yhteisessä taistelussamme minkä muotoista tahansa syntiä vastaan ortodoksinen kirkko näkee kaikkien ihmisten toimivan voittaakseen kiusauksen ja kukistaakseen himot.

Tätä päämäärää varten Kirkko tarjoaa täyden varustuksen hengellisiä aseita kiusausten kukistamiseksi ja kamppailuun voitollisesti himoja vastaan. Näihin hengellisiin aseisiin kuuluvat rukous, jumalanpalvelus, paastoaminen, synnintunnustuksen sakramentti, Raamatun ja patrististen sekä hengellisten kirjoitusten lukeminen, kristillinen yhteys samoin kuin pastoraalinen ja psykiatrinen neuvonta, joita kaikkien pitäisi käyttää, myös niiden, jotka kärsivät homoseksuaalisista taipumuksista.