Pyhiinvaellusperinteestä

Yleistä

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että pyhiinvaellusten aate on alkuisin kaukaa  ennen kristillistä aikaa, ja liittyy  paikallisiin  pakanallisiin  kulttipaikkoihin  ja jumaluuksiin, ts. jumalallisien olentojen kunnioittamiseen, jotka  valvoivat ihmisten ja luonnon liikkeitä. Kysymyksessä olivat luonnonvoimat ja -ilmiöt , ja niitä  kunnioitettiin ikäänkuin jumalaina. Uskottiin, että luonto valvoi vain tiettyjä  voimia  ja  määrätyjen  rajojen puitteissa.. Näin ollen esim. joen jumalilla ei ollut voimaa niihin, jotka pysyttelivät poissa joelta, eikä tuulen jumaluuksilla ollut  valtaa niihin, jotka elivät erämaissa tai aukeilla paikoilla tai paljailla vuorilla. Samalla kuitenkin oli kukkuloiden jumalia ja tasankojen jumalia, jotka saattoivat ainoastaan kaavailla omia suunnitelmiaan,  tai ainoastaan suosia tai hävittää ihmisiä heidän omilla seuduillaan. ( 3 Kun 20: 23) Tämä näkemys ilmenee mm. Vanhassa testamentissa, esimerkiksi Kuningasten kirjasta. Esimerkiksi  kun jotkut miehet, jotka kuuluivat vuoristoheimoon, joutuivat tasangolle ja tarvitsivat jumalallista apua, he tekivät pyhiinvaelluksen takaisin vuorille anomaan sitä jumalilta. Siksi  voidaankin sanoa, että toivonsa menettäneet, vaikeuksiin jotuneet jonkun heimon jäsenet ensiksi  panivat alulle pyhiivaellukset.

Ennen kristillistä aikaa pyhiinvaelluksia tehtiin paikkoihin, missä jumalat tai sankarit olivat syntyneet tai suorittaneet jonkin suurteon tai kuolleet, tai sitten pyhäkköihin, joissa  jumalat olivat katsoneet hyväksi tehdä ihmeitä. Kun jumalailmestykset eli teofaniat, olivat paikallistuneet johonkin, alettiin siihen paikkaan tehdä  myös pyhiinvaelluksia.

Uuden testamentin aikana Kristuksen syntymä  sai aikaan sen, että ihmiset kulkivat halki Euroopan käymään pyhillä paikoilla Pyhässä maassa, sillä itse tapa heräsi itsestään ihmisten sydämissä.  Samoin on kaikissa uskonnoissa.

Kun myönnämme   tämän  ihmisluonnon vaistonmukaisen liikkeen, huomaamme, että kristinuskossa Jumala itse  ravitsee kaipauksen Hänen yhteyteensä, ja  jonka Hän alkuaan on itse luonut ihmissydämeen. Hänen seuraajansa eivät voineet olla tallentamatta kertomusta Hänen ilmestymisestään maan päälle ihmisruumiissa, silloin kun Hän ”asui meidän keskellämme”. JaUudessa testamentissa jokainen mainittu kaupunki ja sijainti, jossa Jeesus oli liikkunut, tuli heille kiitollisuudella muisteltavaksi  asiaksi. Sitten taas kuuluisimmat Hänen pyhiksi nimittämistämme opetuslapsistaan puolestaan  joutuivat heidän seuraajiensa kunnioittamiksi ja  heidän elämäkertojensa kautta muodostui pian  kokonainen kunnioitettujen pyhiinvaelluspaikkojen piiri.

Erityisesti näin oli marttyyrien kohdalla, sillä heidän voittollisen marttyyriutensa  tarkka paikka antoi heidän kärsimyksilleen  ja kuolemalleen dramaatiikkaa.Lisäksi näyttää järkevältä olettaa, että muukin vaikutus johti samaan lopputulokseen. Varhaiskirkossa  sai alkunsa kuoleville marttyyreille suotu ihmeellinen  erioikeus, kanonisten rangaistusten anteeksiantaminen. Se epäilemättä alkoi hyväntahtoisesta pyhän Stefanuksen ja Sauluksen suhteen hyväksymisestä. Mutta varmastikin  jo  varhaisina aikoina tämä tapa  tuli niin järjestetyksi, että oli olemassa sovinnonteon valtakirja, määrätty kaavake, jolla syntiset hyväksyttiin takaisin kristilliseen yhteyteen kirkollisten rangaistusten jälkeen. Myöhemmin alettiin ajatella, että marttyyreilla ei ollut vain viimeisinä hetkinään tämä anteeksiantamisen voima kirkollisista rangaistuksista, vaan kuoleman jälkeisistäkin ja  heidän hautojansa ja marttyyrikuoleman  tapahtumapaikkoja  pidettiin voimallisina  myöskin – jos antaumuksella kunnioitettiin – poistamaan  häpeätahrat ja syntien rangaistukset. Sen vuoksi alettiin pitää puhdistavana menettelynä käydä pyhien ihmisten haudoilla ja ennen kaikkea paikoilla, jotka liittyivät Kristuksen elämän keskeisiin hetkiin.

Edelleen voidaan huomata,  kuinka Kirkon  katumusjärjestelmän muotouduttua  katumuksen sakramenttiin liitettiin asianmukaisena  rangaistuksena  tietyille rikoksille käynti pyhillä paikoilla, joka oli suoriterttava synnin anteeksisaamiseksi. Matkan kärsimykset, katumusasuun pukeutuminen ja siihen siihen liittyneenä kerjäämällä ravintonsa ja tarpeellisen hankkiminen, tekivät pyhiinvaelluksesta todellisen ja tehoavan rangaistuksen. Eräs  historioitsija kuvaa: ”Oli perinpohjainen rangaistus, kun maallikko pani aseensa syrjään ja vaelsi paljain jaloin  eikä missään viipynyt yhtä yötä pitempään ja paastosi ja valvoi paljon ja rukoili hartaasti, päivin ja öin ja suosiolla kesti köyhyyden ja likaisuuden, eikä edes tukkaa tai kynsiä leikattu” (Thorpe: Ancient Laws, London 1840).

Historiaa

Neljännen vuosisadan loppupuolella pyhät Paula ja Eustochium kirjeessään roomalaiselle rouvalle  Marcellalle kehoittivat  häntä käymään pyhillä paikoilla pitäen kiinni yleismaailmallisesta tavasta tehdä pyhiinvaelluksia Palestiinaan ja kirjoittavat mm:  ”Jokainen  jalosukuinen  Galliassa tulee tänne. Ja Britanniakin meistä erillään olevana kiiruhtaa auringonlaskun maastaan näihin pyhäkköihin, jotka se on oppinut tuntemaan Raamatusta”.

He jatkavat  luetellen eri kansallisuuksia, joita pyhät paikat ovat tupaten täynnä, armenialaisia, persialaisia, intialaisia, etiopialaisia ja monia muita.

Mutta kiintoisampaa on tietää, että he  selittävän tämän tavan jatkuneen apostolien ajoista saakka. Kristuksen taivaaseen astumisesta heidän aikaansa saakka, piispat, marttyyrit, opettajat ja ihmisjoukot, niinkuin he sanovat, olivat joukottain liikkeellä nähdäkseen Betlehemin ja kaikkien niiden paikkojen pyhät kivet, joissa Herra oli liikkunut. On arveltu, että tämä on liioittelua, ja varmastikaan ei voida todistaa käytäntöä niin kauan jatkuneeksi. Kuitenkin kun ensimmäisiä esimerkkejä alkaa ilmaantua, ne esitetään olematta lainkaan  hämmästyneitä tai että se olisi aivan uusi tapa, aivan kuin ihmiset olisivat jo täysin tottuneet niihin. Niinpä Eusebius historianteoksessaan kertoo, että piispa Alexander ”suoritti matkan Kappadokiasta Jerusalemiin  täyttääkseen lupauksensa ja tuon paikan kuuluisuuden takia”. Ja ajoituskin  on  huomionarvoinen, nimittäin vuonna 217.  On myöskin olemassa kertomus kahdesta  vaeltajasta nimeltään Johannes ja Antonius Vanhus, vuosilta 303-304, kotoisin Placentiasta.

Pyhiinvaellukset yleistyivät tietenkin keisari Konstantinuksen käännyttyä krsitinuskoon sekä keisarinna Helenan käytyä Jerusalemissa. Kaikille on tuttu kertomus pyhän ristin etsimisestä ja löytämisesta, tapahtumasta, jota Kirkkomme muistelee syyskuun 14. päivänä, ja sen merkitys on huomattava.  Pappi Eustatius rakensi ensimmäisen Ylösnousemuksen kirkon, perinteen mukaan Jeesuksen haudan paikalle. Mutta pyhiinvaeltajien virta alkoi voimistua neljä vuotta  keisarinna Helenan käynnin jälkeen. Kirkko osaksi  oli tulosta Nikean kirkolliskokouksesta, ja pysyi edelleenkin tärkeimpänä pyhiinvaelluskohteena.

Vuonna 333 oli kuuluisa  Bordeauxin pyhiinvaellus. Se oli ensimmäinen sarjasta  pyhiinvaelluksia, joita tehtiin Etelä-Euroopasta, ja jotka  antavat tietoa reiteistä ja paikoista ,joiden kautta kuljettiin, ja paikoista, jotka ovat mainitut  evankeliumeissa. Pyhiinvaellukset lisääntyivät valtavasti neljännen vuosisadan lopulla pyhän Jeromen toimesta, jonka persoona ja toiminta vaikuttivat tuolloin voimakkasti sekä idässä että lännessä.

Hieman aikaisemmin pyhä Johannes Krysostomos korosti  sitä, että vierailut jopa ”autioissa  paikoissa”, joissa pyhät ovat eläneet,  herättävät  syvää hartautta. Hänen henkilökohtainen toiveensa olisi ollut käydä apostoli Paavalin haudalla Roomassa, mutta se ei toteutunut  hänen piispallisten tehtäviensä estäessä hänen haaveensa.  Hän kirjoittaa: ” Jos olisin vapaa työstäni ja jos ruumiini olisi terveessä kunnossa, tekisin innolla pyhiinvaelluksen nähdäkseni kahleet, joita hän kantoi ja vankilan ,jossa hän oli”.

Myöskin pyhien haudoilla tapahtuneet parantumis- ym. ihmeelliset tapahtumat vetivät ihmisiä noille paikoille. Niiden seurauksena kehittyi myös pyhäinjäännösten kunnioituksen perinne.

Aikojen kuluessa edellämainittujen kaltaiset pyhiinvaellukset ovat tulleet harvinaisemmiksi. Kristillisessä maailmassa kuitenkin  ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa perinne on edelleenkin säilynyt, joskin pyhiinvaellusten luonne on muuttunut. Nykyisin pyhiinvaellusmatkoja tehdään eniten luostareihin, jotka koetaan hiljentymisen ja hengellisen syventymisen paikoiksi. Motiivina saattaa  nykyisinkin olla Jumalalle annetun lupauksen  täyttäminen esimerkiksi sairaudesta parantumisen vuoksi. Psalmikirjoittaja kehoitta: ”Tehkää lupauksia ja täyttäkää ne Herralle, Jumalallenne!”

Voitaneen sanoa, että yleisimmin pyhiinvaellusperinteestä on tullut osa turismia tai että parhaimmillaan turismi voi luonteeltaan olla pyhiinvaeltamista.

Mikä on pyhiinvaellusten laita  ja merkitys tänä päivänä?

Koulun uskontotunneilta on jäänyt mieleen, kun puhuttiin pylväspyhimyksistä ja muista  erakoista. He kieltäytyivät tämän maallisen elon  nautinnoista ja vetäytyivät vuorille tai autiomaitten luoliin. Tuntui mahdottomalta kestää sellaista elämää. Iän myötä alkoi kuitenkin miettiä, että jos kerran mielettömyys  ei ajanut noita pyhimyksiä autiomaahan, niin ehkäpä he sitten tavoittelivat jotain poikkeuksellisen arvokasta

Jos ihminen on sairas, niin hän menee etsimään  apua lääkäriltä. Samalla tavalla myös uskoasioissa neuvoa etsivä ihminen menee  spesialistin luo. Pyhät ihmiset, erakot ja munkit ovat uskonnon  erityisasiantuntijoita. Vuosien mietiskelyn ja kilvoittelun kokemuksella he  tietävät näistä asioista varmasti enemmän kuin me muut. He tietävät myös vastauksen  kysymyksiin tämän elämän tarkoituksesta ja ihmisen päämäärästä.

Tällä hetkellä tärkeimpiä pyhiinvaelluskohteita ortodoksisessa maailmassa ja samalla tunnetuin on Athoksen munkkiyhdyskunta, joka  sijaitsee Koillis-Kreikassa, Egeanmeressä, Khalkidiken  kolmoisniemimaan itäisessä ”sormessa”. Sitä hallitsee Athoksen vuori.  Sen  rinteillä on kaksikymmentä varsinaista luostaria sekä satoja pienempiä keljoja. Niissä yhteensä puolitoistatuhatta munkkia kilvoittelee kohti paratiisia. Ensimmäinen isompi luostari syntyi vuorelle vuonna 963, ja alue on ollut siitä  lähtien Idän kirkon hengellisen elämän keskus. Naiset eivät pääse Athoksen luostariniemelle pientä rantakaistaletta pidemmälle.  Vanhan legendan mukaan Neitsyt Maria purjehti myöhemmällä iällään Kyprokselle,  mutta haaksirikkoutuikin myrskyssä Athoksen rantaan. Hän perusti sinne pyhän  puutarhan, pelastuksen sataman paratiisin etsijöille. Tässä puutarhassa edellytetään ehdotonta omistautumista Marialle eikä siedetä häiritseviä  ”kilpailijoita”. Niinpä Pyhän Vuoren rinteillä ei tänäkään päivänä nähdä  naispuolisia kulkijoita – ei edes naaraspuolisia kotieläimiä! Legendan lisäksi  naiskiellolle löytyy myöskin  opillisiakin selityksiä.

Tämä saattaa tuntua oudolta.  Kuitenkin munkit etsivät vain rauhaa. Historiasta tiedetään, että aikoinaan kokeiltiin yhteisluostareita, joissa munkit  ja nunnat elivät rinnakkain. Mutta eihän siitä hengellisestä elämästä niissä  mitään tullut, ja ne jäivät hyvin lyhytikäisiksi ilmiöiksi.

Athoksen  luostaritasavaltaa on sanottu  Jumalanäidin puutarhaksi  ja se on oikeastaan  ortodoksisen  maailman dynamo ja hengellinen  energialähde. Athoksen  kilvoittelijoitten määrä on ollut vuosittain jatkuvassa kasvussa ja  siitä on tullut entistä kansainvälisempi. On jopa  keskusteltu , olisiko mahdollista perustaa  sinne  oma suomalainen skiitta, sivuluostari. Siellä Valamon luostarin veljet ja kirkkomme papit voisivat vuoron perään    viettää hengellistä sapattivuottaan. Näin Athoksen isien uskon   kokemus ja sen hengelliset rikkaudet tulisivat lähemmäksi Suomea.

Luostareitten elpymisen myötä Athokselle matkaavien pyhiinvaeltajien joukko on  kasvanut yllättävän nopeasti. Väki on kaksinkertaistunut kymmenen vuoden aikana.  Vuosittain luostariniemelle vaeltaa nelisenkymmentätuhatta pyhissäkävijää.  Kreikkalaiset pyrkivät vierailemaan Pyhällä Vuorellaan säännöllisesti, mutta yhä  useampi vaeltaja tulee muualta, erityisesti Keski-Euroopasta. Ja yhä useamman on  ajanut matkaan elämän tyhjyyden tuntu, nykyisen elämänmenon kriisit ja stressi.

Pyhällä Vuorelta  löytyy rauha, kun taas maailmassa hallitsee sota. Munkit elävät sopusoinnussa  itsensä, toisten ihmisten, luonnon ja maailman kanssa. He ovat aitoja ja  henkisesti rikkaita ihmisiä. Me täällä ”maailmassa” olemme pakotetut kamppailemaan keskenämme toimeentulosta ja elintilasta. Kaikenlaisten  tyhjänpäiväisyyksien tavoittelussa ihmiset muuttuvat valheellisiksi ja  pinnallisiksi.  Pyhiinvaellusmatkoilla luostareihin ja pyhiin paikkoihin on mahdollisuus nähdä itsensä  ja elämänsä mittasuhteet uusin silmin ja saada rauha mielelleen.

Jos haluaisi jotenkin määritellä, mitä pyhiinvaellus on  syvimmältään , ehkä voisi sanoa, että pyhiinvaellus on matka arjesta pyhyyden maailmaan. Pyhän kohtaamisen  jälkeen vaeltajan sielussa on vanha ihminen kuollut ja uusi syntynyt. Itse asiassa moni matkailija havahtuu vasta kotiinpaluun jälkeen tähän sisäiseen  muutokseen. Vaikuttavimpana muistona matkalta eivät säilykään sen ulkoiset  vaiheet, vaan matkan synnyttämä liikahdus sielussa, ajattelutavan vähittäinen  muuttuminen. Vaellus ja matka ovat  vain sisäisen matkan ulkoinen muoto. Mutta se on tärkeä,  koska matkan vaiheita, sen elämyksiä ja kokemuksia ei voi mitätöidä  tapahtumattomiksi. Muutosta ei voi mitätöidä.

Kun luostarielämä alkoi 300-400-luvuilla, alettiin puhua   askeettisesta pyhiinvaelluksesta.   Pyhiinvaellusmatkoja tehtiin luonnollisesti Jerusalemin pyhille  paikoille,niin kuin jo edellä on todettu,  mutta kun pääsy sinne vaikeutui, tuli uusia  pyhiinvaelluskohteita. Niiden  avulla on tietyllä tavalla syntynyt eräänlainen verkosto, joka on  lisännyt ja edistänyt myös kristittyjen keskinäistä ymmärrystä.

Venäläisten  pyhiinvaelluskertomusten perusteella pyhiinvaelluksia on tehty Venäjältä 1100-luvulta aina viime vuosisadalle asti.  Pyhän maan ohella Athos ja Konstantinopoli olivat suosituimpia kohteita.

Vanha Valamo Laatokalla oli karjalaisten luostari ja myös sinne tehtiin paljon pyhiinvaellusmatkoja koko Karjalan alueelta, samoin muualtakin Suomesta ja tietysti Venäjältä. Luostarin pyhiinvaeltajista käytettiin karjalankielistä  ilmaisua pyhissäkävijä . Pyhiinvaelluksen tärkeintä antia voidaan   kuvata muutokseksi, pyhissäkävijän hengelliseksi  uudistumiseksi. Valamon isät  luokittelivat luostarissa kävijät joko toisuskoisiksi turisteiksi tai   ortodoksisiksi pyhiinvaeltajiksi. Kävijöitä oli paljon ja massaturismin vaarat uhkasivat  Valamon saarirykelmää jo talvisotaa edeltävinä vuosina.

Pistäytyminen  ortodoksisessa kirkkorakennuksessa on jo itsessään pieni    pyhiinvaellus, voisi sanoa , matka  kohdusta hautaan. Kirkkohan on samaan aikaisesti  sekä   Neitseen taivaita avarampi kohtu  että  Kristuksen tyhjä kalliohauta.

Liturgiassa matkaseuranamme ovat ruumiittomat enkelvoimat, kaikki   pyhät ja kaikki ennen meitä täältä uskossa ikuisuuteen siirtyneet.   Ehtoollislahjoja siunatessa matkareittimme välietapit on jo   tarkoin määritelty: risti, hauta, ylösnouseminen, taivaaseen   meneminen, oikealla puolella istuminen ja Herran toinen ja kunniallinen tuleminen.

Liturgian jälkeen toivomme saavamme jatkaa elämämme pyhiinvaellusta  rauhassa. Rukoilemme eräässä kirkon rukouksessa: ”Sielujemme hyväntekijä, ojenna ja suorista meidän tiemme   ja vahvista meidän askeleemm, että lähdettyäni iankaikkisen elämän   toivossa pois tästä elämästä pääsisin ikuiseen lepoon, jossa  juhlavierasten riemuääni on loppumaton”. Koko kristityn elämä  on oikeastaan  pyhiinvaellusta. Matkallaan pyhiinvaeltaja kohtaa Jumalan Sanan, hän kohtaa Kirkon täyteydessään, anteeksiannon katumuksen sakramentissa, Kristuksen pyhässä Ehtoollisessa, hän kohtaa lähimmäisen   rakkaudessa sekä  kohtaa oman itsensä ja Jumalan. Vaeltaminen on   jokaisen ihmisen elämänmuoto ja ihmisen elämä kokonaisuudessaan on siten pyhiinvaellus.

Pyhiinvaellus on myöskin ymmärrettävissä eräänlaisena  prosessina: kaipauksena  Jumalan puoleen, kääntymisenä ja liikkeelle lähtemisenä  ja  luottamuksen ja uskon ilmauksena. Ja  ihminen, elämänsä mittaista pyhiinvaellusta tekevä, on vieras  ja muukalainen vieraassa maassa.  Jeesus Kristus astui pelastushistoriaan tienä, totuutena ja elämänä     – itsekin  hän oli usein myös pyhiinvaeltaja jo lapsuudestaan alkaen.

Helluntaista lähtien alkukirkko on ollut liikkeellä. Koko kirkko on  yhteisellä pyhiinvaelluksella kohti tulevaisuutta ja pyhää  kaupunkia. Sillä matkalla mekin olemme tänään. Suokoon Jumala, että tämä matka olisi meille itse kullekin siunaukseksi, sielun ja ruumiin voimien vahvistukseksi ja pyhittymiseksi sekä hengelliseksi rakentumiseksi.