Ortodoksinen usko

Esirukoukset vainajien puolesta

Jeesus Kristus on Pelastajamme ja hän perusti Kirkon eli seurakunnan, jotta ihmiset sen kautta tulisivat osallisiksi pelastuksen hedelmistä. Siksi pelastuksen saavuttamiseksi on kuuluttava Kirkkoon eli Kristuksen Ruumiiseen.”  Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla.” (Apt. 4:12) “Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani.” (Joh. 14:6), Jeesus itse sanoi. Ainoastaan hänen kauttaan, häneen yhdistymisen kautta, on mahdollista ja toteutuu ihmisen yhdistyminen Jumalaan. Itse asiassa pelastuskin  on yhdistymistä Jumalaan, sillä Jumala-yhteyden  ulkopuolella ei voi olla  elämää eikä pelastusta. Kirkon ulkopuolella Kristus on valtias ja luomakunnan ylläpitäjä, mutta Kirkossa hän on  suhteessaan  meihin Lunastaja , ja ihmisen ja  Jumalaan-yhdistymisen suhteen Välimies. Kirkko- seurakunta- on hänen Ruumiinsa ja Hän itse sen Pää. Näin ollen on selvää, että ainoastaan Kirkossa voi tapahtua Kristuksesta osalliseksi tuleminen.

Kristuksen Kirkko, sanan laajassa merkityksessä käsittää taivaan ja maan. Tässä merkityksessä käsitettävään Kristuksen Kirkkoon kuuluvat maan päällä elävät kristityt sekä  toiseen maailmaan jo muuttaneet. Tämä näennäinen tilan muutos tapahtuu meidän silmissämme, mutta  Jumala  ”ei ole kuolleitten Jumala, vaan elävien; sillä kaikki hänelle elävät.” (Lk.20:38). Kristukseen uskovat, sekä elävät ja kuolleet, Kristuksen ollessa heidän Päänään, yhdistyvät yhdeksi Kristuksen valtakunnaksi. Näin on keskinäinen yhteys   tämän Ruumiin jäsenten kesken, uskon ja rakkauden yhteys, ja molemmin puolin palvellaan ja autetaan toinen toistansa pelastuksen saavuttamiseksi. Apostoli Paavali sanoo: ” Jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa; tai jos jollekulle jäsenelle annetaan kunnia, niin kaikki jäsenet iloitsevat sen kanssa. Mutta te olette Kristuksen ruumis ja kukin osaltanne hänen jäseniänsä.” ( 1 Kor. 12:26)

Raamattu sanoo selvästi, että ihmisen osa on kerran kuolla, minkä jälkeen tulee tuomio. Tästä muistuttaa meitä erityisesti kertomus rikkaasta miehestä ja hänen kuolemanjälkeisestä tilastaan.

Ortodoksinen kirkko opettaa, että kuolema on  synnin seuraus ja että kuolema ei ollut Jumalan alkuperäinen suunnitelma koskien ihmiskuntaa:  ”En minä tahdo kenenkään kuolemaa – näin sanoo Herra Jumala. Kääntykää, niin saatte elää!” (Hes.18.32)  Jumala ei ”luonut” kuolemaa, Hän, joka on kaiken elämän lähde ja hallitsija ja joka ilmaisemalla nimnsä ”Minä olen” Moosekselle tuo ilmi sen, että Hän on itse  Olemassaolo: ”Sillä ei jumala ole tehnyt kuolemaa, eikä Hän iloitse elävien perikadosta” (Viis. 1:13). Kuolema on ensimmäisen synnin seuraus, seuraus, joka koskee koko ihmiskuntaa. Jeesus Kristus tuli maailmaan voittaakseen kuoleman ja osoittaakseen tien uuteen ja ikuiseen elämään, tarjotakseen turvan turmelusta vastaan ja kaikkea sitä vastaan, mikä turmelee  Jumalan ”hyväksiluomaa” luomakuntaa. Tästä tuli todellisuutta Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen kautta, Hänen kauttaan, joka ” nyt on herätetty kuolleista, esikoisena niiden joukosta jotka ovat kuolleet. Kun kerran kuolema sai alkunsa ihmisestä, samoin kuolleiden ylösnousemus on alkanut ihmisestä.  Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi,  jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus ja sen jälkeen Kristuksen omat, kun hän tulee. Sitten seuraa kaiken päätös, kun hän luovuttaa kuninkuuden Jumalalle, Isälle, kukistettuaan kaiken vallan, mahdin ja voiman. Kristuksen on näet määrä hallita, kunnes hän on saattanut kaikki vihollisensa jalkojensa alle. Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema.” (1 Kor. 15:20-26) Lopullinen  toivomme kristittyinä on tulla osalliseksi Kristuksen voitosta kuolemasta: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. “

Kuolema on  sielun ja ruumiin eroaminen. Voimme kysyä, missä ovat Jeesuksessa Kristuksessa kuolleet. Tiedämme Jeesuksen omista sanoista, että ristillä Hänen vierellään riippunut katuva rikollinen on Jeesuksen kanssa paratiisissa. Apostoli Paavali sanoo, että hän pitää enemmän kuolemasta kuin ”elämästä lihassa”, sillä hänellä on halu erota ja olla yhdessa Kristuksen kanssa (Fil.1:23). On mahdollista kuolla Kristuksessa, mikäli elää Hänessä.

Voidaan myös kysyä, kuulevatko kuolleet Kristuksen äänen?  Todisteena siitä, että he kuulevat, ovat kuolleet lesken poika (Lk.7:14-15), Jairuksen tytär (Mk. 6:41) ja Lasarus.

Kuolleille on julistettu evankeliumikin: ”Ja niin hän myös meni ja saarnasi vankeudessa oleville hengille”. ( 1 Piet. 3:19)   ”Sitä varten niillekin, jotka ovat kuolleet, on julistettu evankeliumi, että he eläisivät hengessä, niin kuin Jumala elää, vaikka ruumiissaan ovat saaneet saman tuomion kuin kaikki ihmiset.” (1 Piet. 4:6). Näin on selvää, että kuolleet kuulevat Kristusta. Elleivät he kuulisi, miksi Kristus olisi saarnannut heille?

Voivatko kuolleet sitten puhua Kristukselle? Tähänkin vastaus on myönteinen. Esim. Mt. 17: 1-8:  ”Samassa heille ilmestyivät Mooses ja Elia, jotka keskustelivat Jeesuksen kanssa.” (Mt. 17:3) Mooses eli n. 1400 vuotta ennen ja Elia n. 890 vuotta ennen  Kristusta.

Ovatko kuolleet sitten tietoisia vai unessa. Heprealaiskirjeessä Paavali kirjoittaa: ”Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi, pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme” (Hepr.12:1) Nämä todistajat, Aabraham,Samuel, Mooses, joihin viitataan ilmoituksessa,  kaikki kuolemansa jälkeen olivat aktiivisia eivätkä nukkuneet. ”Minä olen Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala’? Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien.” (Mt.22:32) Aabraham oli siis elävä. Ilmestyskirjan 6:9-10 kertoo:  ”Kun Karitsa avasi viidennen sinetin, näin alttarin alla niiden sielut, jotka oli tapettu Jumalan sanan ja oman todistuksensa tähden. Ne (kuolleet)  huusivat kovalla äänellä: “Kuinka kauan kestää, Valtias, sinä Pyhä ja Tosi, ennen kuin lausut tuomiosi ja kostat meidän veremme maan asukkaille?” (Ilm. 6: 9-10) Varmastikaan kuolleet eivät ole unessa.

Kiinnostavaa on myöskin, muistavatko vai unohtavatko kuolleet meidät elävät? Joosef ei unohtanut isäänsä faaraon palatsissa. Mooseskaan ei unohtanut israelilaisia ollessaan faaraon palatsissa. Vanhurskas ei unohda rakkaitaan näiden muuttaessa toiseen  maahan tai toiselle mantereelle. Niin ei myöskään kuolleet unohda rakkaitaan muuttaessaan toiseen ”maailmaan”. Niin myöskään  profeetat ja kaikki pyhät eivät unohda meitä , vaan aina pitävät meistä huolta ja rukoilevat puolestamme.

Voimmeko sitten tunnistaa kuolleet rakkaamme, kun tapaamme heidät kerran? Apostolit tunnistivat Mooseksen ja Elian Taaborin vuorella. Kuningas Saul tunnisti kuolleen Samuelin. Maria ja apostolit tunnistivat Kristuksen hänen ylösnousemuksensa jälkeen. Stefanus näki Kristuksen kunniassaan. Näiden perustella voimme uskoa, että tunnistamme kuolleet.  Ilmestyskirja kertoo:  ”Kaupungissa on Jumalan ja Karitsan valtaistuin, ja kaikki palvelevat Jumalaa. He saavat nähdä hänen kasvonsa, ja heidän otsassaan on hänen nimensä.  He hallitsevat kuninkaina aina ja ikuisesti.” (Ilm. 22:3-5)

Ortodoksikristitylle kuolema on aina murhenäytelmä, jotakin, joka vääristää Jumalan luoman hyvyyden ja kauneuden. Jeesuksen omasta esimerkistä  ystävänsä Lasaruksen haudalla ymmärrämme, että kuolema on aina traaginen, jopa Hänellekin, joka voitti kuoleman. Kristus tuli julistamaan uutta elämää, tekemään tiettäväksi,  että kuolema ei ole siirtymistä ikuiseen  unohdukseen, ilmoittamaan, että  Jumala on Jeesuksen tullessa tuova poisnukkuneet elämään yhdessä hänen kanssaan.” ( 1 Tess 4:14). Uskomme myös, että ”jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän…   jos kerran olemme kuolleet Kristuksen kanssa, uskomme saavamme myös elää hänen kanssaan  (Room. 6:5,8)”.

Roomalaiskatolinen kirkko opettaa, että kuoleman jälkeen, ennen Jumalan valtakuntaan siirtymistä, sielu jotuu läpikäymään  tilan, jota  kutsutaan ”kiirastuleksi”, jossa  syntiä koskeva ”rangaistus” ”puhdistetaan. Tämä roomalaiskatolinen oppi on täysin vieras ortodoksiselle kristillisyydelle, joka kieltää kiirastuliopin. Tämä oppi edellyttää, että pitäisi rukoilla vapautusta  edesmenneiden sieluille tästä rangaistuksesta ja  merkitsisi sitä, että kuolleet omasta tahdostaan voivat vapaasti katua elämänsä aikana tekemiään syntejä.

Ortodoksikristityt rukoilevat kuolleiden puolesta, jotta Herra armahtaisi heidän sielujaan, ja soisi heille iankaikkisen levon ”Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin helmassa”, jotta Hän  soisi  mittaamattoman rakkautensa heitä kohtaan, ja jotta Hän ”saattaisi heidät tilaan, missä ei ole surua, kipua, eikä huokauksia, vaan loppumaton elämä”. Apostoli Paavali opettaa selvästi, että meitä ennen kuolleet ovat edelleenkin Kristuksen Ruumiin (=Kirkon) jäseniä. Ja Kirkon jäsenten velvollisuus on rukoilla toinen toistensa puolesta. Aivan kuten elävät jatkuvasti anovat Jumalaa armahtamaan heitä – ja  aivan oikein, rukoilevat Jumalaa elävien hengellisten sisartensa ja veljiensä ja samoin pyytävät muita rukoilemaan omasta puolestaan – niin on myös velvollisuutemme rukoilla kaikkien Kristuksen Ruumiin jäsenten puolesta, niidenkin, jotka ovat jo eronneet tästä elämästä ja ”yhä kuuluvat Kristukselle”

Rukoilemme siis kuolleiden puolesta aivan samasta syystä kuin elävienkin. Miksi eivät elävät ihmiset voisi niin tehdä? Miksi  yleensäkin rukoillaan toisten puolesta? Syy on siinä, että Jeesus pyysi meitä niin tekemään – eikä Hän sanonut, että meidän tulee rukoilla  vain elävien puolesta. Myöskin apostolit kehoittivat rukoilemaan toisten puolesta ( (Lk. 22:32, 23:34, Joh. 17: 19-24). Olemme siis velvolliset rukoilemaan kaikkien ihmisten puolesta:

” Kehotan ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta” ( 1 Tim 2:1) Tässä ei sanota, että, että rukoukset tulisi rajoittaa vain eläviin, vaan siinä sanotaan: ”kaikkien ihmisten”, elävien ja kuolleiden.

Samoin meitä kehoitetaan rukoilemaan esivallan ja johtajien puolesta: ”…kuninkaiden ja kaikkien vallanpitäjien puolesta” ( 1 Tim. 2:2) , samoin meitä vastustavien puolesta: ” …kukaan ei tullut avukseni vaan kaikki jättivät minut yksin. Älköön sitä luettako heille viaksi!”; kaikkien Kristuksen työtä tekevien puolesta ( 2Kor. 1:11, Fil. 1:19); kirkon jäsenten puolesta (Ef. 1:16; 3: 14-19, Fil 1:4); sairaiden ja kärsivien puolesta (Jaak. 5:14).

On oikein rukoilla kärsivän ja kuolinvuoteella olevan  puolesta hänen elämänsä viime hetkillä. Olisiko reilua lopettaa kaikki rukoukset  henkilön kuoleman hetkellä? Kumpi on tärkeämpää, hänen hengityksensä vai sielunsa? Kristittyinä pidämme huolta hänen sielustaan.

Kirkon opetuksen mukaan ne, jotka Kuolevat Jeesuksessa Kristuksessa, ovat siunattuja, tietoisia, ja elävät yhteydessä Jeesukseen Kristukseen ja ylistävät Häntä. Meille he ovat näkymättömiä, mutta he voivat nähdä meidät, koska he ovat Kristuksen kanssa. Herran silmissä sekä me että kuolleet ovat eläviä. Siksi rukoilemme kuolleiden puolesta, koska he ovat vielä eläviä Jumalan edessä.

Apostolinen uskontunnustus sanoo: ”Uskomme pyhäin yhteyteen”. Se tarkoittaa, että olemme yhteydessä eläviin ja kuolleisiin pyhiin, jotka  kaikki kuuluvat yhteen Kristuksen Ruumiiseen, Kirkkoon. Jokainen täydellinen rukous sulkee piiriinsä koko Kirkon, tämän maanpäällisen sekä tuonpuoleisen.

Kristukseen uskovilla on elämä itsessään  (Joh. 3:16) eivätkä he kuole (Joh. 11:26) Emme itse asiassa rukoile kuolleiden puolesta, vaan tuonpuoleiseen siirtyneiden puolesta. Tuonilmaisiin siirtyneet ovat yhdessä Herran kanssa (Kol. 3:1) ja ympärillämme on todistajien pilvi ja siksi he kuulevat meidän rukouksemme (Hepr. 12:1,22). ”Yhdessä hänen kanssaan meidät on asetettu taivaallisiin Kristuksessa Jeesuksessa” Ef. 2:6). Kirkossa, joka on  Kristuksen yksi ja ainoa Ruumis, rukous toimii kuin verenkiertosysteemi, jonka ulkopuolelle ei jää mikään osa ruumista. (Room. 12:4-5; 1 Kor. 12:12 jne.)

Jopa syntinen rikas mies Tuonelassa ollessaan rukoili viiden veljensä puolesta (Lk. 16:28). Kristuksen laskeutuminen Tuonelaan heti ristiinnaulitsemisen jälkeen rakensi sillan Paratiisin ja Tuonelan välillä olleen kuilun yli ( 1 Piet. 3:18; 4:6). Kristus saarnasi tottelemattomille sieluille.

Pyhä Paavali rukoili kuolleen  Onesiforuksen puolesta ( 2 Tim. 1 : 18).

Saattavatko lapset unohtaa vanhempansa, kun heidät haudataan (1 Tim. 5:4). On mahdotonta olla rukoilematta kuolleiden rakkaiden puolesta. Rakkaus vaatii meitä rukoilemaan heidän puolestaan ja jättämään lopputuloksen Hänen käsiinsä muistaen Jeesuksen sanan: ”Mitä hyvänsä te anotte minun nimessäni, sen minä teen, että Isä kirkastettaisiin Pojassa. Jos te anotte minulta jotakin minun nimessäni, niin minä sen teen (Joh.14:13-14)

Joku saattaa arvella kuolleiden puolesta rukoilemisen olevan Kirkon isien joskus myöhemmin käyttöön ottama tapa, joka ei perustuisi Raamattuun. Näin ei kuitenkaan ole, vaan  Raamatustakin löytyy todisteita tälle perinteelle. Perinnettä on noudatettu jopa ennen Kristuksen aikaa.   Vanhan Testamentin Apokryfikirjoihin kuuluvassa  Toisessa Makkabelaiskirjassa on seuraava kohta: ”Mutta seuraavana päivänä, koska asiaa ei enää voitu lykätä, Juudas ja hänen väkensä tulivat noutamaan taistelussa kaatuneiden ruumiit ja viemään ne heidän heimolaistensa pariin isien hautoihi. Niin he löysivät jokaiselta kuolleelta ihokkaan alta taikaesineitä, jotka kuvasivat Jamnian epäjumalain kuvia, mutta jotka laki kielsi juutalaisilta. Silloin kävi kaikille selväksi, että nämä olivat tästä syystä kaatuneet. Sentähden kaikki ylistivät Herran, vanhurskaan tuomarin, tekoja, hänen, joka tuo salatut julkisuuteen. Sitten he kääntyivät rukoukseen anoen, että synti, mikä oli tapahtunut, pyyhittäisiin kokonaan pois. Ja jalo9 Juudas kehoitti joukkoa pitämään itsestänsä vaarin, niin etteivät syntiä tekisi, koska he omin silmin olivat nähneet, mitä oli tapahtunut noiden taistelussa kaatuneiden synnin tähden. Ja kun hän oli miehistöltä kerännyt noin kaksituhatta hopeadrakmaa, lähetti hän ne Jerusalemiin syntiuhrin uhraamista varten. Ja siinä hän teki erittäin hyvin ja kauniisti. Hän ajatteli näet ylösnousemusta. Sillä jos hän ei olisi odottanut taistelussa kaatuneiden nousevan ylös, niin olisi ollut liikaa ja mieletöntä rukoilla kuolleiden puolesta. Myöskin hän otti huomioon, että hurskaasti kuolleita odottaa mitä ihanin armopalkka – mikä pyhä ja hurskas ajatus! Siitä syystä hän toimitti sovitusuhrin kuolleiden puolesta, että he vapauisivat synnistänsä” ( 2 Makk. 12: 39 – 45)

Tämän teoksen kuvaus on juutalaisten vapaustaistelun ajoilta 175 -161 e.Kr.  Protestanttisiin  Raamattuihin tätä kirjaa ei ole sisällytetty.  Jerusalemin ulkopuolella asuneet juutalaiset sisällyttivät tätmän kirjan kaanoniinsa. Kirjoja kaanoniin kuuluu kaikkiaan yksitoista. Ortodoksisessa jumalanpalveluselämässä näitä apokryfisiä VT:n tekstejä jossain määrin luetaan.

Eikä  tämä Vanhan Testamentin kohta ole ainoa, joka todistaa  jo tuolloin kannetun esirukouksia vainajien puolesta. Se oli yleinen tapa, josta todistaa myös (5 . Moos. 34: 8): ”Ja israelilaiset itkivät Moosesta Mooabin arolla kolmekymmentä päivää; sitten päättyi Mooseksen muistoksi vietetty itku- ja suruaika.”

Uuudesta Testamentistakin käy ilmi kuolleiden puolesta rukoileminen.  Pietari rukoilee Tabitan puolesta, joka  oli kuollut (Apt. 9:40): 40. ”Pietari käski kaikkien poistua. Hän polvistui ja rukoili. Sitten hän kääntyi vainajan puoleen ja sanoi: “Tabita, nouse!” Nainen avasi silmänsä, ja nähdessään Pietarin hän nousi istumaan.” Tässä Pietari rukoilee kuolleen puolesta.

Kirkkoisistä Tertullianus (155–240) kirjoittaa:”Toimitamme uhrin (Eukaristian) kuolleiden puolesta heidän kuolinpäivänään. Puolisonsa kuoleman jälkeen vaimo ei ole vähemmän kiinteästi sidottu, vaan enemmän, eikä voi avioitua toiselle miehelle. Hän todella rukoilee puolisonsa sielun puolesta ja anoo, että tämä odottaessaan (viimeistä tuomiota) saisi levon, ja että hän voisi saada osan  ensimmäisessä ylösnousemuksessa. Ja joka vuosi hänen kuolemansa muistopäivänä hän toimituttaa uhrin”.

Pyhä Kyprianos Kartagolainen (250 j.Kr) kuvatessaan kirkon marttyyreita sanoo, että heidän kuolemansa muistopäivänä ”me muistelemme heitä ja toimitamme heille Eukaristian (=ehtoollisjumalanpalveluksen).

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen kuvatessaan Eukaristian viettoa sanoo: ”Sitten me mainitsemme myös ne, jotka ovat jo nukkuneet , ensikki patriarkat, profeetat, apostolit ja marttyyrit, jotta heidän esirukoustensa tähden Jumala kuulisi meidän anomisemme. Sitten me mainitsemme pyhät isät ja piispat, jotka ovat jo kuolleet ja  yksinkertaisemmin sanoen, kaikki, jotka jo ovat kuolleet, sillä me uskomme, että se on hyvin suureksi hyödyksi niille sieluille , joiden puolesta anotaan, kun  tätä kaikkein pyhintä ja juhlallisinta Eukaristiaan toimitetaan”.

Varhaisen kirkot  ovat noudattaneet tätä apostolista käytäntöä näihin päiviin asti.

Vielä lopuksi: Ortodoksikristitty voi olla varma jo eläessään pelastuksestaan, mikäli hän elää jatkuvasti Kristus-yhteydessä. Ainoastaan ne, jotka itse tietoisesti ja omasta tahdostaan haluavat elää erossa Jumalasta, valitsevat itselleen kadotuksen tien. Jos ihminen vaikka syntisenäkin pyrkii katumuksen kautta aina uudelleen ja uudelleen palauttamaan itsensä Kristuksen yhteyteen (muistakaamme katuvaa ryöväri, joka vielä viimeisellä hetkellä pelastui), hän kuuluu Kristuksen Ruumiiseen ja pelastuu. Apostoli Paavali puhuu erilaisen kirkkauden omaavista tähdistä tarkoittaen tällä sitä, että ihmisen hengellisessä kehityksessä on erilaisia tasoja eri ihmisten välillä. Pyhät (jatkuvassa Kristus-yhteydessä eläneet ja kilvoitelleet) loistavat Jumalan valtakunnassa kuin tähdet, kuten hautausveisussa sanotaan. Esirukoukset vainajien puolesta ovat kantamassa ja tukemassa heitä tuonpuoleisessa ja auttavat heitä kohoamaan hengellisellä tiellään yhä kirkkaamman tähden kaltaiseksi. Ortodoksinen pelastusnäkemys sisältää jumaloitumisen-käsitteen tarkoittaen loppumatonta kohti Jumalan kaltaisuutta kasvamista ja kehittymistä. Tällä tiellä edityminen merkitsee ihmisessä olevan Jumalan kuvan puhdistumista yhä enemmän Kristuksen kaltaiseksi. Jumalahan on rakkaus, joten mitä enemmän rakkaus tulee meissä esiin, sitä enemmän olemme todellisia ihmisiä, sellaisia kuin Aadam oli ennen lankeemustaan tai Uusi Aadam, Kristus, oli.

Apostoli Paavali sanoi: ”Kaikki yhdessä vaikuttaa kaikkien parhaaksi”. Kristuksen Ruumiissa kaikki olemme yhtä ja pyrkimyksemme ja päämäärämme on , että kaikki ja kaikessa olisi Kristus.