Omatunto

I.SHTSHERBOVin  teoksesta:Ortodoksinen siveysoppi

Omatunto on siveyslain ilmaisija ihmisen sielussa. Omatunto ei olemukseltaan eroa siveyslaista, se on samainen siveyslaki otettuna vain psykologiselta eikä eetilliseltä näkökannalta. Me ajattelemme siveyslakia objektiiviseksi normiksi, joka voi olla olemassa riippumatta sen suhteista toiseen tai toiseen ihmispersoonaan. Omatunto on enemmän konkreettinen ilmiö, elävään ihmissieluun kuuluva eikä se sen ulkopuolella voi olla. Sitä paitsi omatunto-käsitteessä on ensisijalla emotio, mielenliikutus, jota vastoin lakikäsitteessä on tahto ja tieto.

Omantunnon määrittely ja sija ihmisen sielullisten voimien joukossa.

Omatunto (kreik.syneidhesis;  lat. conscientia  ja, saks. Gerwissen, ven. sovestj, etuliitteistä con eli cum, ge ja co sekä verheistä oida, scio, wissen,vedatj), on siveellinen tietoisuus, ihmisen tietoisuus siveyslaista, sen velvoittavaisuudesta ja samalla vastuunalaisuudesta ihmisen vapaista aikomuksista ja toimista. Omassatunnossa on tietopuolinen tuntemus ja tahdollinen aines: se osoittaa hyvän ja pakottaa, kehottaa sen tekemään, mutta varsinkin huomattava on tunneaines, emotio, mielenliikutus.Me kaikki hyvästi tunnemme levon ja rauhan tilan sekä päinvastoin levottomuuden ja huolen, joilla omatunto arvostelee meidän aikomustemme ja tekojemme arvoa. Tämän vuoksi omaatuntoa voidaan pitää toimintana tai voimana, joka syntyy meille tunnettujen kaikkien kolmen sielullisen kyvyn omituisesta yhtymisestä.

Omantunnon toiminta ja Raamatun oppi siitä

Erotetaan lakiasäätävä ja tuomitseva omatunto. Ensimmäisessä tapauksessa se sanoo, mitä on tehtävä ja mitä ei saa tehdä, ja toisessa tapauksessa — minkälaista on se, mikä on tehty. Lakiasäätävä omatunto on todellinen tai valheellinen, luja (kun ei ole sisäistä ristiriitaa ja epäilystä) tai heikko, epäilevä, epävarma; pikkumainen j. n. e. Tuomitseva omatunto on levollinen, rauhallinen tai varova, levoton, tuskallinen. Vanha testamentti (varsinkin heprealainen teksti) merkitsee omantunnon sanalla ”sydän”, jolla on sangen laaja merkitys. Vaikka Jeesus Kristus Uudessa testamentissa useampia kertoja kääntyi kuulijoittensa omantunnon puoleen (»Sinussa oleva valo», »mutta minä sanon teille»), emme me hänen suustaan, enempää kuin evankelistainkaan suusta kuule tätä sanaa. Ainoan poikkeuksen tekee ap. Johannes (Joh. 8, 9). Vasta kun evankeliumi siirtyi pakanain keskuuteen jossa omatunto oli tärkeimpänä siveellis – uskonnollisena ohjaavana perustana, ilmestyy sana omatunto apostolien Paavalin ja Pietarin lähetyskirjeisiin. Ap. Paavali huomauttaa toiselta puolelta pakanoista, jotka »luonnonmukaisesti tekevät, mitä laki vaatii*, josta »heidän omatuntonsa yhdessä todistaa», (Room. 2, 14. 15) ja hairahtuneesta eli heikosta omastatunnosta, joka tunnustaa epäjumalat todella oleviksi voimiksi (1. Kor. 8:7), toiselta puolen hän puhuu hyvästä omastatunnosta (Ap.t. 23:1), puhtaasta (1.Tim.3: 9; 2.Tim.1:3),loukkaamattomasta(Ap.t 24,:16), myöskin pahasta omastatunnosta (Hebr. 10:22), saastaisesta (Tiit.15), heikosta (1. Kor. 8: 7), poltinraudalla merkitystä(1.Tim.4:2).

Omantunnon alkuperä

Ei voida myöntää, että omatunto olisi ainoastaan jumalallista alkuperää, »Jumalan ääni» ihmisessä, sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä omatunto joskus erehtyy arvosteluissaan ja tuomioissaan. Siveelliset arvostelut eivät ole eri kansoilla ja vieläpä samalla ihmiselläkään eri aikoina yhtäläiset, vaan joskus aivan vastakkaiset. Niinpä tunnustettiin sellaisia siveellisiä velvollisuuksia, joita sittemmin pidettiin rikoksina, esim. kosto, osaksi myös ihmissyönti. »Monet ihmissyöjät pitävät ihmissyöntiä ei vain luvallisena, vaan suoraan jonakin kunnollisena ja kiitettävänä tekona. Fidshi-saarilla se on ylpeytenä.» Samalla pidettiin luonnon keinotekoista muuttamista, ihmisen ruumiin hautaamista j. n. e. syntinä. Kamtshatkalainen pitää syntinä kirveen teroittamista matkalla ollessa ja avojaloin poistumista asunnosta talvella.

Toiselta puolen omatunto ei ole ihmisen sivistyksen tulos yhteiskunnan piirissä(Mill,Wundt,Jhering — lue: jeerink), sillä se puhuu jyrkästi ja usein vastoin yhteiskunnan mielipidettä. Omantunnon välittömyys, erittäinkin kumoamattomuus, lahjomattomuus osoittavat, että se, ollen meidän henkemme ääni, on jumalallista alkuperää.

 

Omantunnon erehtymättömyys ja kehittymisen ehdot

Muutamat filosofit (Kant, Fichte) ja protestanttiset jumaluusoppineet pitäen omaatuntoa  erehtymättömänä, ovat vakuuttaneet, että jokainen ihminen kantaa omassatunnossaan »täydellisen, järjestetyn lain», että hänen on vain »kuultava omantuntonsa ääntä, niin hän heti tuntee erehdyksensä ja kääntyy oikealle tielle».Mutta todellisuudessa omatunto voidaan pitää erehtymättömänä vain »yleisessä muodossaan.: se erottaa hyvän pahasta ja kehoittaa tekemään ainoastaan hyvää, mutta itse hyvää ja pahaa ei aina osoita oikein.

Omatunto, kuten muutkin ihmisen kyvyt, kehittyy ja täydellistyy. Sen täydellistyminen riippuu ihmisen yleisestä järjellisestä ja siveellisestä tilasta. Totuuden rakkaus ja pyrkimys aina menettelemään vakaumuksen mukaisesti tekevät omantuntomme herkäksi ja eläväksi. Myöskin on merkitystä opetuksella ja vanhempain ja yhteiskunnan esimerkillä ja varsinkin siveyslain oikealla tuntemisella. Ja kun viimeksi mainittu on annettu ainoastaan jumalallisessa ilmoituksessa, niin nähtävästikin omantunnon oikea ja kaikinpuolinen kehittäminen on mahdollinen vain kristinuskossa.

Oppi siveellisyyden syntymisestä egoismista

Ennen syntiinlankeemusta ensimmäiset ihmiset suhtautuivat rakkaudella toisiinsa ja egoismista. Jumalaan. Synnin mukana tuli maailmaan uusi vaikutin — egoismi. Raamatun näkökannan mukaan siis rakkaus on ainoa todellinen ja ensimmäinen perusta, egoismi — sairaalloinen, myöhempi. Kristinuskon päämääränä onkin rakkauden palauttaminen ja egoismin poistaminen. Muutamien filosofien ja oppineiden mielestä on päinvastoin egoismi ensimmäinen, ja rakkaus, kuten yleensä koko siveellisyys, on syntynyt egoismista, esiintyen egoismin muunnoksena.

John Stuart Mill esittää ns. utilitaristisen opin, jonka mukaan hän kuvaa ihmisen siirtymisen egoismista altruismiin, ihmisrakkauteen, persoonallisesta hyvästä yhteiseen hyvään, onneen, seuraavalla tavalla. Alussa ei ihminen vahingoita, vaan auttaa toista ihmistä — ainoastaan egoistisista, itsekkäistä vaikutteista (itsesäilytystunteesta, toivosta saada liittolaisia j. n. e.). Mutta sitten hän huomaa, että hänen omat etunsa ja toisten edut yhtyvät, että hänen persoonallinen hyötynsä riippuu toisten hyödystä ja hyvästä. Tätä tietoisuutta lujittaa kasvatus, myötätunto lähimmäisiä kohtaan, Jumalan kunnioittaminen ja varsinkin omatunto. Omantunnon perustana on »seuranhaluisuuden tunne, halu yhtyä lähimmäistemme kanssa» ja muutamissa tapauksissa omatunto puhuu sellaisella voi-malla, että »velvollisuuden rikkominen tulee aivan mahdottomaksi. Näin ihmisessä vähitellen muodostuu vakaumus eli usko persoonallisen ja yhteiskunnallisen hyvän erottamattomuuteen. On totta, että yhteiskunnallinen hyvä oikeastaan on vain keino persoonallisen hyvän saavuttamiseksi, mutta keino useasti muuttuu tarkoitusperäksi (rahat saiturille, valta vallanhimoiselle). Tämän mukaisesti muuttuu yleinen hyvä muutamille korkeimmaksi persoonalliseksi hyväksi. Näille henkilöille »tulee mahdottomaksi ei vain halu, vaan myös ajatus sellaisesta hyvästä, joka samalla ei olisi kaikkien hyvä».

Itse utilitarismin, hyödyllisyysopin kannattajat ovat osoittaneet tämän oppisuunnan heikot puolet ja ennen kaikkea pitäneet egoismista siirtymistä altruismiin yhdessä ihmisiässä mahdottomuutena. Kuinka varhaisesta iästä lähtien me tarkkaisimmekaan ihmistä, me emme voi huomata, että hänessä olisi vain egoismia, itsekkyyttä. Siveelliset tunteet ovat epäilemättä synnynnäisiä eikä ihminen voi niitä minkäänlaisilla ponnistuksilla hävittää. Kuinka innokkaasti ihminen koettaisikin vakuuttaa itselleen, etteivät siveelliset määräykset ole hänelle velvoittavia, niiden rikkominen kostaa itsensä omantunnon sietämättömillä kärsimyksillä, jotka voivat päättyä itsemurhaan.

Evolutionistinen  moraalin teoria

Evoluution, kehitysopin kannattajat vakuuttavat, että egoististen pyrkimysten muuttuminen altruistisiksi ei tapahdu kunkin ihmisen elinkautena erikseen, vaan koko ihmiskunnan monisatavuotisen historian kuluessa. Vaikka altruismi siis onkin nykyisin synnynnäinen jokaiselle ihmiselle, se kumminkin syntyi egoismin jälkeen ja egoismista.

Siveellisyyden kehitys esitetään seuraavasti:

1.Ensi alussa ihmisiä ohjaa vain egoismi, ja ihmiset ovat erittäin julmia. Sääliväisyys ja myötätunto ovat heille kokonaan tuntemattomia, sen sijaan heissä vallitsevat ihmissyönnin, vanhusten surmaamisen ym. rikokset. Tänä »eläimellisen siveyden» kautena ihminen oli alempana eläintä, sillä hän antautui paheisiin (esim. ylensyöntiin), joista vaisto pidättää eläimet. Itse vaimo oli hänelle vain »kuormaeläimenä» ja »vararuokana». Tämän ajan ihmisten tavoista antavat meille selvän käsityksen nykyajan villit, jotka alusta alkaen ovat jääneet aivan muuttumattomiksi. Sitä paitsi on atavismin (atavus -isoisän isä) lain perusteella sivistyneessä yhteiskunnassa ihmisiä, jotka muistuttavat alkuperäistä ihmistä. Tällaisia ovat »Synnynnäiset rikoksentekijät», joilla on hillitsemätön taipumus varkauteen, juoppouteen, väkivaltaan, murhaan jne.

Lambroso,  joka on tutkinut lähes 30 tuhatta rikollista Italiassa, antaa seuraavat ulkonaiset tuntomerkit synnynnäsistä rikollisista: heillä on epäsuhtainen pääkallon muodostus, tuuheat kulmakarvat, ulkonevat leukaluut, litteä nenä, harva parta, pitkä kaula, ruumiin vasemman puolen suurempi kehitys, raajarikkoisuus, erisuuret korvat. (»Tieteen uusimmat tiedot rikollisista.»)

Max Nordau on kehittänyt degeneraatio(rappeutumis-)oppia Degeneroituneita voidaan tavata suuresti kehittyneiden ihmisten, vieläpä nerojenkin keskuudessa. Luonnon ollessa aivan täydellinen, heillä on kumminkin joku huomattava puutteellisuus, esim. teräväjärkisellä ei ole lainkaan sydäntä.

2. Ihmisten keskuudessa vallitsee taistelu olemassaolosta. Siitä selviytyvät voittajina siveellisimmät, jotka väittävät juoppoutta, irstaisuutta ym. liiallisuutta, ja jotka huolehtivat lapsistaan, elävät ystävyydessä ja sovussa naapuriensa kanssa. Välttämättömyyden ja itsesäilytysvaiston pakottamina ihmiset huomaavat, mikä on hyödyllistä, mikä vahingollista, ja alkavat hillitä egoismiaan.*) Tällä tavoin heissä vähitellen muodostuu tottumus siveellisiin ja ihmisystävällisiin menettelyihin.

3. Tämän tottumuksen vaikutuksesta, sielun ja ruumiin sopusuhtaisuuden perusteella, ilmestyi erityinen elin hermostoon. Tottumus tuli vaistoksi, joka kiihottaa ihmistä siveelliseen toimintaan ohi hänen tahtonsa ja tajuntansa. Sitten syntyy siveellisiä

*) Ihminen huomasi, että liiallisuudet synnyttävät tauteja, jotka heikontavat hänen voimiaan ja lyhentävät hänen elämäänsä ja tuli pidättyväksi. Ihminen tuli vakuutetuksi siitä, että vihollista pakeneminen ei ole hänelle hyödyllistä (hän menettää omaisuutensa ja näyttää kaikille heikkoutensa), ja hän tuli miehuulliseksi. Hän näki, että sairas vaimo synnyttää heikkoja lapsia, ei voi hyvästi hoitaa taloutta ja alkoi huolehtia perheestään, rakastaa sitä. Hän huomasi, että naapurit eivät salli hätien anastaa kaikkea, mitä haluaa, ja alkoi tehdä heidän kanssaan sopimuksia. Näin syntyi oikeudenmukaisuus.

aatteita, jotka selvissä käsitteissä ilmaisevat sen, minkä vaisto oli sanonut.

Tarkastakaamme lähemmin tätä hypoteesia.

1.Ei ole totta, että ihmisten alkuperäinen tila oli äärimäisen villeyden tila. »On vaikea myöntää», huomauttaa antropologi Taylor teoksessaan »Esihistoriallinen ihminen», »että egoismi olisi alkuperäinen ilmiö, ja esittää esimerkkejä ja todistuksia atruismin aikaisemmasta olemisesta. Toiset (esim. Engelhardt teoksessaan »Progressio julmuuden kehityksenä») vakuuttavat, että alkuperäisenä moraalina oli altruismi, ihmisystävyys, väkivaltaa ei ollut; »kehittynyt julmuus kaikissa muodoissaan» ja samalla ulkokultaisuus ilmenee vain viimeisessä asteessa eurooppalaisessa moraalissa. Eräiden matkailijoiden, kauppiaiden villeistä antamat ankarat lausunnot ovat liioiteltuja ja satunnaisista syistä syntyneitä. Eräiden puolivillien heimojen siveellinen taso on korkeampi kuin klassillisten kansojen.

2 Siveellisyys on huono ase taistelussa olemassaolon puolesta. Tämän taistelun näkökannalta jokainen moraali on ajattelemattomuutta ja heikkoutta. Jos kaksi ihmistä taistelee keskenään, joista toinen ei tunnusta minkäänlaisia siveellisiä sääntöjä, mutta toinen ne tunnustaa voittajaksi tietenkin tulee ensin mainittu, koska hänelle ovat kaikki taistelukeinot avoinna; hän voi käyttää minkälaisia keinoja tahansa. Taistelu olemassaolon puolesta on pääesteenä siveellisyyden kehittymiselle.

Mutta onko maailmassa yksin vain itsekäs taistelu olemassaolon puolesta? Myös järjettömässä luonnossa on paino- ja vetovoima, kiteytymisilmiöitä, kemiallista »sukulaisuutta» (affiniteetti), jossa myötätunto näyttää yhdistäneen aineen eri osat toisiinsa. »Jumala sitoi koko maailman, joka on eri osista kokoonpantu», huomauttaa Basileios Suuri Heksaemeronissaan, »jollakin rakkauden erottamattomalla liitolla yhteen sopusointuun.» Eläinten keskuudessa me voimme huomata kiintymystä, uskollisuutta ja kiitollisuutta, työteliäisyyttä ja huolehtimista yhteisestä hyvinvoinnista (mehiläiset, muurahaiset), itseuhrautumista yleisen turvallisuuden (varsinkin poikasten) puolesta. Se, mikä järjettömien olentojen maailmassa ilmenee vaistomaisesti, kohoaa ihmisessä tietoiseksi, vapaaksi pyrkimykseksi. Elämän taistelun rinnalla, joka aiheuttaa kilpailua ja sotia, oli ihmisten keskuudessa epäilemättäkin aina myös taistelua toisten elämän puo!esta, minkä myötätunto, rakkaus ja rauha aiheuttavat (Henry Drummond).

3. Jos siveelliset tottumukset kuuluisivat hermoston tiettyyn rakenteeseen, olisi yhteiskunnan siveellisen tilan nopea muuttuminen hyvään tai pahaan suuntaan mahdoton (vert. Polyneesian, Tahiti-, Sandwich-saaristojen alkuasukkaat, jotka 50 vuoden kuluessa tulivat sivistyneiksi kristityiksi, eräät kristityt kansallisuudet maailman sodassa ja sitä seuraavissa vallankumouksissa, jotka julmuudessa joskus voittivat raivokkaimmatkin villit). Hämähäkki kutoo nykyisin verkkonsa yhtä taidokkaasti, kuin Salomon päivinä.

Siveellisen vaiston, joka on syntynyt fyysillisen vaiston jälkeen, pitäisi luonnollisesti olla heikomman, mutta kuitenkin ihminen sen vaikutuksesta pelkäämättä menee kuolemaan, pidättäytyy ruuassa, voittaa pyrkimyksen suvun jatkamiseen, so. voittaa mitä väkevimmät ravitsemisen ja itsesäilytysvaistot. Siveellinen vaisto on ilmeisesti toisia vaistoja voimakkaampi.

Siveelliset säännöt ja ihanteet eivät ole sen abstraktisia ilmaisuja, mitä hämärässä vaistossa on annettu. Ne sivuuttavat todellisuuden. Ihanteellista ihmistä ei tavallisesti tyydytä hänen siveellinen tilansa ja persoonallinen todellisuutensa, vaan hän aina pyrkii niitä parantamaan.