Opetuspuheita

Sokeana syntyneen sunnuntai

                                                  Tsasounan suunnalta
                                                     WWW. TSASOUNA. NET

Sokeana syntyneen sunnuntai

Joh.9:1–38

Kristus nousi kuolleista!

Elämme pääsiäisen ja helatorstain välistä neljänkymmenen päivän mittaista ajanjaksoa, jonka aikana Jeesus ilmestyi evankeliumin mukaan useita kertoja opetuslapsilleen ja puhui heille Jumalan valtakunnasta.

Kun tänään kauniina keväisenä sunnuntaina vietämme yhdessä jumalanpalvelusta, kertoo päivän evankeliumi näkönsä saaneesta sokeana syntyneestä. Samaan viittaa tämän sunnuntain perinteellinen kirkollinen nimikin, sokeana syntyneen sunnuntai. Meille kerrotaan sokeudesta ja näkemisestä, pimeydestä ja valkeudesta, miehestä, joka saa ihmeellisen avun Kristukselta. Mutta evankeliumi kertoo paljon muutakin. Oikeastaan enemmänkin siitä, miten ihmiset kiistelivät tuon avun syistä ja selityksistä tai siitä, onko avun antaminen oikein vai väärin, koska se tapahtui sapattina, lepopäivänä, jolloin ei saanut tehdä mitään työksi katsottavaa.

Ihminen, joka on sokea tai näkövammainen, on suuressa määrin vailla sitä, mihin Jumalan avulla näkönsä säilyttäneillä on mahdollisuus. Sokea ei voi nähdä vuodenaikojen vaihtelua, ei parhaillaan luonnossa tapahtuvaa heräämistä, ei ruohon vihertymistä, kukkien loistoa, ei värikkäitä auringonnousuja ja -laskuja. Ei ole mahdollista myöskään nähdä toista ihmistä, ei hymyä, ei ystävällistä katsetta. Sokeus tarkoittaa itse asiassa sitä, ettei ole mahdollista nähdä valoa. On pakko kulkea pimeydessä tai ainakin varjossa.

Nähdessään sokean opetuslapset kysyivät Jeesukselta: ”Rabbi, kuka teki syntiä, tämäkö vai hänen vanhempansa, että hänen piti sokeana syntymän?”  Jeesus vastasi: ”Ei tämä tehnyt syntiä eivätkä hänen vanhempansa, vaan Jumalan tekojen piti tuleman hänessä julki.”

Jeesus tuo tämän päivän evankeliumissa eteemme kaksi tosiasiaa. Ensiksikin: risti on elämän tosiasia. Kärsimys on osa elämää. Sitä ei voi välttää. Se kuuluu jokaiseen elämään. Kukaan ei voi sitä paeta. Synnintekijät ja pyhät – kaikki kärsivät. Mutta kärsimys ei ole ainoa tosiasia. On toinenkin, joka on yhteydessä edelliseen. Kärsimys kuuluu pelastumiseen. Jumala voi muuttaa kärsimyksen positiiviseksi asiaksi. Evankeliumin ihmeen kautta, joka tapahtui sokealle, Jumalan kunnian piti kirkastua.

Kristuksen jumalallisen voiman suorittama ihmeellinen parantuminen on kaiken keskus, mutta Vapahtaja opettaa sen kautta muutakin. Hän haluaa osoittaa meille, että meidänkin on tehtävä omalla kohdallamme Jumalan tekoja, sitä, mikä on hyvää, oikein ja totta. Toisin sanoen: tuotava apua sinne, missä apua elämässä tarvitaan ja annettava tukea siellä, missä lähimmäisemme kaipaa tukea.

Kristus on sanonut, että Hän on maailman valo. Hän osoittaa oikean tien ja opettaa Jumalan tahdon, sen, mikä on oikeata ja hyvää. Siksi tarvitsemme evankeliumin sanan oppimista ja tuntemista.

Näkönsä saanut antaa meille esikuvan luottamuksesta ja uskosta Kristukseen. Tuon miehen kiitollisuus ja usko Kristusta kohtaan näkyvät siinä, että hän kunnioittaen kumartaa Kristuksen edessä ja rukoilee Häntä. Näin hän osoittaa meillekin, että oikea paikkamme Jumalan edessä on rukouksen, kiitoksen ja palvonnan paikka, toisin sanoen Kirkon jumalanpalvelus ja kirkon yhteiset rukoukset.

Tämä evankeliumin kohta kertoo myös hengellisen näkökyvyn heikkoudesta. Ihmeen nähneet ihmiset eivät kiinnittäneet ollenkaan huomiota siihen, että Kristus oli antanut sokealle näön lahjan. He kiistelivät epäolennaisesta, oliko teko oikein vai väärin.

Oleellisin asia hukkuu usein pikkumaiseen ja ahdasmieliseen kiistelemiseen. On vaikea nähdä keskeisintä ja olennaisinta, sitä, mikä on todella tärkeää. Tarvitaan hengellistä näkökykyä. Jos sitä puuttuu, on kysymys hengellisestä sokeudesta. Se on oikeastaan pelottavampaa ja vaarallisempaa kuin fyysinen sokeus siksi, että sen vallassa ihminen ei tunne Jumalaa, ei toista ihmistä, eikä oikeastaan itseäänkään.

Oman aikamme ihmiset ovat usein aineellisen ja esineitten näkyvän maailman sokaisemia. Luotetaan vain omiin silmiin ja saavutuksiin. Niin itse asiassa kuljetaan erossa Jumalasta, sokeina ja eksyneinä. Hengellinen sokeus ilmenee Jumalan ja Hänen käskyjensä unohtamisena, ennakkoluuloisena ja ylimielisenä suhtautumisena toisiin ihmisiin, tuomitsemisena ja vihastumisena. On paljon ylpeyttä, joka estää näkemästä lähimmäisiä Kristuksen silmin, kanssamatkaajina.

Sisäinen on enemmän kuin ulkonainen. Sisäisen valon ja ymmärryksen omistaminen on enemmän kuin ulkonainen valo. Tässä evankeliumin kohdassa meille asetetaan kysymys: Onko meissä sisäistä valoa, vai onko se hämärtynyt tai peräti muuttunut pimeydeksi?

Mitä meidän tulisi tehdä saadaksemme hengellistä näkökykyä? Sokeana syntynyt antoi meille esikuvan sanoessaan: Herra, minä uskon. Kun uskomme Kristukseen Jumalan Poikana, me tulemme pimeydestä valoon.

Autuuden lauseissa kuulimme, että Jumalan näkeminen on luvattu puhdassydämisille. Sydämen puhdistaminen ja sen valmistaminen Jumalan kohtaamisen paikaksi on se tehtävä, jonka evankeliumi meille tänään antaa.

Kunnia olkoon Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle, nyt, aina ja iankaikkisesti. Aamen.