Gregorios Palamaksen sunnuntaina
| Tsasounan suunnalta |
| WWW. TSASOUNA. NET |
Gregorios Palamaksen sunnuntaina
1. Tess 5: 14 – 23
Suuren paaston aikana kirkoissamme puhutaan monista kristillisen uskon ja elämän keskeisistä asioista. Yksi sellainen on rukous: suuri ja tärkeä, mutta samalla hyvin vaikea asia, “taiteiden taide ja tieteiden tiede”, kuten pyhät isät sanovat. Rukous on oleellista jokaisen kristityn yksityisessä hengellisessä elämässä, samalla tavalla yhteinen jumalanpalvelus on oleellista ja tärkeää kristillisen seurakunnan elämässä.
Uudessa testamentissa monessa yhteydessä puhutaan paljon rukouksen merkityksestä. Muistamme, miten opetuslapset pyysivät Jeesukselta: “Herra, opeta meitä rukoilemaan” (Lk. 11: 1). Ja Jeesus todella neuvoi heitä kädestä pitäen. Myös apostolit ja muut alkuaikojen kristityt pitivät rukouksen harjoittamista tärkeänä asiana. “Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää joka tilassa” (1.Tess. 5: 14–23), kehotti apostoli Paavali, niin kuin äsken epistolassa kuulimme. Uuden testamentin ajatusten valossa on ymmärrettävää ja luonnollista, että kilvoittelijat ja hengellisen elämän ohjaajat kiinnittivät suurta huomiota juuri rukouksen opettamiseen. He puhuvat lakkaamatta sydämen rukouksesta. Niinpä esimerkiksi Gregorios Palamas, jota muistelemme tänään paaston toisena sunnuntaina sanoo: “Kun apostoli kehotti meitä rukoilemaan lakkaamatta, hän tarkoitti, että meidän on rukoiltava sisäisesti mielessämme, ja tämä on sellaista, mitä voimme tehdä aina, jos vain haluamme. Kun näet teemme käsityötä, kun kävelemme tai istumme, kun syömme tai juomme, aina voimme sisäisesti rukoilla ymmärryksen rukousta, todellista rukousta, joka on Jumalalle mieleen. Ruumiimme tehköön työtä, ja sielumme rukoilkoon.”
Lakkaamattomassa rukouksessa, mietiskelyssä ja Jumalan muistamisessa – näin pyhä Gregorios opettaa – kilvoittelija voi kokea sisäisen valaistumisen, joka voidaan nähdä ja kokea myös fyysisesti, samalla tavalla kuin tapahtui Kristuksen kirkastuessa Taaborin vuorella.
Toinen suuri rukouksen suuri rukouksen opettaja Johannes Klimakos sanoo: ”Se joka keskittyy Jumalaan mielensä syvyydessä rukouksen aikana, muistuttaa järkkymätöntä pylvästä. Usein sattuu, että todella kuuliainen täyttyy äkkiä rukouksen aikana valolla ja ilolla. Jumalasta taistelija on siihen sovelias ja sisäisesti valmistunut täydellisen palveluksen avulla. Tuottaa vähemmän hyötyä, jos rukoilee joukossa, mutta useimmille on parempi rukoilla samalla hengenasteella olevan kumppanin kanssa.”
Tässä Johannes Klimakoksen opetuksessa viitataan kristittyjen yhteisen rukouksen tarpeellisuuteen. Yhteisessä jumalanpalveluksessa kristillinen seurakunta kaikkein aidoimmalla tavalla ilmaisee itseään; siinä kristillisen uskon sanoma tulee meitä lähelle elämässämme vaikuttavaksi voimaksi.
Juuri tämä on oleellista: jumalanpalveluksen tulee ulottua koko arkipäivän elämään, jossa Jumalan palveleminen merkitsee lähimmäisten palvelemista, oikeudenmukaisuuden, vapauden, veljeyden ja muiden kristillisten ihanteiden toteuttamista. Voiman lähteenä ja innoittajana tässä palvelustehtävässä on se, että yhteisessä jumalanpalveluksessa saamme kokea Kristuksen läsnäolon. Ikään kuin Taaborin vuorelta Kristuksen läheisyyden kokeneina meidät lähetetään ulos maailmaan palvelemaan lähimmäisiämme, tuomaan valoa tämän maailman pimeyteen.
Sen vuoksi voisimme oikeastaan sanoa, että hyvin syvällisessä merkityksessä ihmisen koko elämä on rukousta. Koko elämä on liturgiaa, Jumalan ja lähimmäisten palvelemista, Jumalan kiittämistä ja ylistämistä, uhrin kantamista Jumalalle. Juuri tästä apostoli Paavali muistuttaa meitä hyvin voimakkaalla tavalla sanoessaan: “Söittepä tai joitte tai teittepä mitä hyvänsä, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi” (1. Kor. 10: 31). Aamen.