23. hellutainjälkeinen sunnuntai
| Tsasounan suunnalta | |
| WWW. TSASOUNA. NET |
23. helluntainjälkeinen sunnuntai
Lk. 10: 25—37
‘‘Kuulemamme vertaus laupiaasta samarialaisesta alkaa tärkeällä kysymyksellä: Mitä minun pitää tekemän, että minä iankaikkisen elämän perisin”? Kysymyksen esittänyt lainoppinut ei ollut ihan vilpitön, sillä hän halusi näyttää olevansa vanhurskas ja toisaalta hän halusi saada Jeesuksen vaikeaan tilanteeseen.
Tuo mies oli varmasti oppinut perin pohjin tuntemaan Mooseksen lain ja varmasti noudattikin sitä ja sillä tavoin täytti juutalaisten vanhurskauden vaatimukset.
Vastaukseksi kysymykseen: “Kuka on minun lähimmäiseni?” Jeesus asettaa malliksi juutalaisten halveksiman samarialaisen. Ja lopulta lainoppinut joutuu myöntämään, että se joka osoittaa laupeutta, on todellinen lähimmäinen.
Tällä vertauksellaan Jeesus halusi sanoa aikansa juutalaisille, että jos halveksittu samarialainen, jota ei edes pidetty lähimmäisenä, vaan vieroksuttiin kaikin tavoin, ei kieltäytynyt auttamasta juutalaista, joka oli haavoittunut, kuinka paljon enemmän juutalaisten pitäisi osoittaa laupeutta, sillä he olivat Jumalan valittu kansa. He olivat saaneet historiansa aikana kokea Jumalan rakkautta. Kun heillä oli todellinen uskonto, juuri heidän tulisi osoittaa uskontonsa ylevämmyys rakkauden tekoina. Sen, mitä hän sanoi juutalaisille, voimme sovittaa itseemme.
Ensimmäinen asia, jonka Jeesus haluaa meidän ymmärtävän, on se, että useimmat meistä eivät ole laupiaan samarialaisen kaltaisia, vaan pikemminkin vertauksen papin ja leeviläisen kaltaisia. Usein olemme liian kiireisiä vastataksemme toisten avun tarpeisiin. Löydämme helposti monia verukkeita, menemme helposti ohi. Toivomme kyllä, että muut olisivat meitä kohtaan laupiaita samarialaisia, kunhan meidän ei tarvitse olla. Papin ja leeviläisen synti oli välinpitämättömyys. He jättivät tekemättä sen, mitä olisi pitänyt. He eivät tehneet mitään, ja niin jättivät haavoittuneen kuolemaan. Eikö tässä ole kysymys asiasta, jota Jeesus tarkoittaa sanoessaan: ”Olin vieras, ja te otitte minut luokseni, alaston, ja te vaatetitte minut, sairas, ja te kävitte minua katsomassa”.
Pahin synti ihmistä kohtaan ei ole vihata häntä, vaan pysytellä erossa lähimmäisestään, ikään kuin häntä ei olisi olemassakaan. Toisestakin asiasta Jeesus haluaa meitä muistuttaa. Uskontoa ei tule harjoittaa vain temppelissä, vaan myös tienvarsilla. Pappi ja leviitta kyllä suorittivat velvollisuutensa temppelissä, mutta laiminlöivät ne temppelin ulkopuolella.
Kolmas asia, josta vertaus tahtoo meitä muistuttaa, on se, että tuo haavoittunut on yhä keskellämme. Ehkä hän ei ole fyysisesti haavoilla mutta hän saattaa kärsiä puutteen haavoja, hän saattaa olla työtön, kuolemaisillaan, ehkä häntä käytetään hyväksi tai halveksitaan.
Kuka on minun lähimmäiseni? Helposti asetamme rajoja. Tuo on lähimmäiseni, mutta tuo ei ole. Samarialainen ei ollut juutalaisten mielestä lähimmäinen. Jeesus haluaa meidän ymmärtävän, että jokainen on meidän lähimmäisemme; jokainen, joka
tarvitsee apua, sellainenkin, jonka tapaamme sattumalta. Jeesuksen aikaan kreikkalaiset pitivät jokaista vierasmaalaista barbaarina. Juutalaisille jokainen vieras oli “pakanakoira”, muslimeilla jokainen on vääräuskoinen, mutta Jeesukselle jokainen ihminen, ystävä tai vihollinen, oli veli. Kristityn tulee, sen sijaan että kysyisi: ”Kuka on minun lähimmäiseni?” kysyä: ”Kenelle minä voin olla lähimmäinen?” Jumala loi maailman alkuaan hyväksi. Hän ei luonut pahaa eikä epätäydellisyyttä. Ihminen turmeli Jumalan maailman käyttämällä väärin vapaata tahtoaan. Ihminen saa aikaan sodat ja pakolaisten kärsimykset sotien seurauksena. Ihminen saastuttaa maapalloa. Ihminen saa aikaan nälänhädät jakamalla epätasaisesti maailman ravintoaineet. Ihminen kävi tuon kulkijan kimppuun Jerikon tiellä, ryösti hänet, löi häntä ja jätti hänet puolikuolleena tien varteen. Tuntuu kuin Jeesus haluaisi osoittaa tuota runneltua ja sanoa: Tätä on elämän tie. Tällaisten asioiden kanssa joudut jatkuvasti tekemisiin elämän tiellä. Siellä kohtaat 1ähimmäisesi, jota Jumala käskee sinua rakastamaan. Tässä maailmassa kohtaamme kärsimystä, tuskaa ja pahuutta. Paha ei ole olemassa Jumalan tahdosta, eikä Hän ole sitä luonut. Oikeastaan tämän evankeliumin laupias samarialainen on Jumala itse. Hän tuli maailmaan hävittämään pahan, vapauttamaan synnin vallasta. Juuri synti on suurimpana syynä kärsimyksiin. Jumala tuli ihmiseksi juuri siksi että hän näki ihmisten kärsimyksen ja sääli heitä. Oikeastaan tuo tien vierellä ruhjoutuneena makaava oli ihmisyys tai ihmiskunta, synninvaltaan joutunut ja kuolemaan tuomittu. Laupiaan samarialaisen toiminta on Jumalan toimintaa Kristuksessa nostaakseen meidät vielä kerran terveyteen ja vapauteen. Samarialaisen tavoin Hän tulee luoksemme silloin, kun muut ovat meidät hyljänneet. “Mene ja tee sinä samoin’, Jeesus sanoi lainoppineelle. Samoin hän sanoo meillekin tänä päivänä.”Olen ollut sinulle lähimmäinen, olen osoittanut sinulle, mitä ‘rakkaus on. Olen nostanut sinut ylös syövereistä ja tehnyt sinusta uuden ihmisen. Tätä Jeesus haluaa meille sanoa tällä vertauksellaan. Jumala on antanut meille valinnanvapauden, sillä olemme järjellisiksi olennoiksi luotuja. Voimme tehdä hyvää tai olla tekemättä. Rakkaus tai rakkaudettomuus on se, jonka mukaan meidät kerran tuomitaan. Me voimme pelastua sen rakkauden kautta, jota osoitamme lähimmäisillemme. Tämä rakkaus syntyy meissä, kun nöyrinä ja katumuksessa pyrimme elämään Jumalan käskyjen mukaan. Rakkaus vaatii itsekieltäymystä ja uhrautumista toisten hyväksi. Jos siihen ei pysty, ei myöskään pysty ottamaan vastaan toisten rakkautta eikä ymmärtämään Jumalan rakkautta omalla kohdallaan. Se, joka pystyy pyytämään anteeksi lähimmäiseltään, kykenee osoittamaan anteeksiantoa ja armahtavaisuutta myös toisia kohtaan. Antakoon Jumala meille rakkautta ja näkökykyä nähdäksemme laupiaan samaria1aisen tavoin lähimmäisemme. Aamen.