Pyhän Efraim Syyrialaisen teologiasta ja ajttelusta

 

Suhde Raamattuun

Efraimin merkittävin piirre opettajana on hänen läheinen suhtautumisensa Raamattuun. Hänen asenteensa Raamattuun on kunnioittava, sillä jumalalliset kirjat on annettu meille Jumalalta Pyhän Hengen kautta. Ne ovat meidän pelastuksen välikappaleita. Pyhien kirjojen salaisuudet ja niiden ihmeellinen sopusointu ovat vain niiden saavutettavissa, jotka lähestyvät niitä uskolla. Kahdestakymmennestäkahdesta kasvaa puu, joka tuottaa paljon hedelmää, ja sen oksat ulottuvat maan äärien tuolle puolen. Efraim käyttää Vanhan Testamentin Peshitta-tekstiä ja vain harvoin lainaa Septuagintaa, varmaankin viitaten syyriankieliseen käännökseen tai luottaen sanastoon. Aika ajoin hän mainitsee hepreankielisen tekstin tai hepreakielisen kommentaarin, mutta ei milloinkaan lainaa niitä suoraan.

Efraim aloittaa tutkimalla Raamatun tekstien kirjaimellista merkitystä ennen kuin selittää Vanhan Testamentin tapahtumien ja henkilöiden merkityksen, mukaan lukien Aadam ja Eeva, patriarkat, vedenpaisumus, ja niin edelleen, alkumuotoina ja esikuvina. Hän selittää kertomuksen luomisen kuudesta päivästä kirjaimellisesti ja heprealaisen raamatun selityksen perinteen mukaisesti hän ymmärtää ”Jumalan Hengen” 1. Mooseksen kirjassa voimalliseksi tuuleksi, joka liikuttaa ja lämmittää vedet. Jumala loi ihmisen ei vain käskyllä, kuten Hän loi muun maailman, vaan harkitsemalla, ikään kuin ideoita vaihtamalla Kolminaisuuden jäsenten välillä. Jumala loi ihmisen muiden ruumiittomien henkien kanssa vapaalla tahdolla varustetuksi ja kykeneväksi valitsemaan hyvän ja pahan välillä. Jotta ihminen tunnistaisi Jumalan Luojakseen ja Herrakseen, Jumala antoi hänelle ensimmäisen käskynsä ja kieltonsa. Efraimin käsityksen mukaan kielletty puu on pelkästään puu, mutta muutakaan käskyä ei Jumala voinut antaa.. Jumala ei olisi voinut kertoa ensimmäiselle ihmiselle, ettei saa tappaa tai varastaa tai harjoittaa haureutta, tai että hänen tulee rakastaa lähimmäistään, koska ei vielä ollut muita ihmisiä.

 

Raamatun selityksen runollisen symboliikan ja kirjaimellisen tulkinnan sekoitus

Efraimin kirjoituksia voidaan luonnehtia kirjaimellisen tulkinnan ja runollisen vertauskuvallisuuden järjestelmättömäksi yhdistelmäksi, ja Raamattu on muuntunut historiallisista kirjoista vertausten kirjaksi. Kuitenkin hän onnistui ilmentämään elimellisen yhteyden molempien Testamenttien välillä, jotka yhdessä muodostavat ”yhden totuuden ruumiin”. Tämä on pelkkä sana, ”jonka yksi ainoa huulipari puhui eri sukupolville.” Se sisältää sekä heikompia säteitä että täydellisen valon, sekä kuvan että sen toteutumisen. Ne ovat kaksi harppua, jota yksi ainoa Taiteilija soittaa. Yhdellä polulla on kolme osaa: Paratiisista Siioniin, Siionista Kirkkoon, ja Kirkosta Jumalan Valtakuntaan.

Runollinen muoto ei aina lisää selvyyttä. Tämän lisäksi Efraimin ajan syyrian kielessä ei vielä ole teologista käsitteistöä. Ja sitten vielä Efraimilla oli tarkoitus olla vakuuttunut negaation kautta ja välttää yksityiskohtaisempaa tarkastelua. ”Avoimesti hyväksyn olemiseni merkityksettömyyden, enkä halua yrittää tuntea Luojaani, koska ”Luoksepääsemätön” on perimmäiseltä luonteeltaan pelottava.” Hän rajoittaa tutkimisensa siihen, mikä on ilmoitettu eikä yritä paljastaa kätkettyä tai mitä ei ole selvästi ilmoitettu Raamatussa ja uskon säännöissä.

 

Vapaus, Jumalan kuva ja syntiinlankeemus

Ihmisen Jumalan-kaltaisuus ilmenee hänen vapaudessaan. Koska ihmisessä on sisällään Jumalan kuva, ihmisen ajatteluun sisältyy eräänlainen kaikkialla oleminen ja se on kykenevä sulkemaan piiriinsä kaikki paikat. Ensimmäinen ihminen kaunistettiin ”kunnian vaatteella” ja ”taivaallisilla vaatteilla”, ja ihmisen tilan autuutta ja ylevyyttä ennen lankeemusta ei pysty kuvailemaan. Menetimme nämä ensimmäisen Eevan halun ja turhamaisen tottelemattomuuden kautta, mutta toinen Eeva, Neitsyt Maria, on palauttanut ne meille takaisin. Ensimmäinen paratiisi on saatettu ennalleen Kirkossa, ja Eukaristia on täällä asetettu elämän puun sijalle. Efraim selittää kaikki messiaaniset viittaukset edeltäkuvauksina.

 

Ihmisen tahdon vapaudesta

Ihmisen tahdon vapaudesta Efraim kirjoittaa: ”Katso, vapaa tahto on käden kaltainen, joka voi ojentua kaikenkaltaisiin hedelmiin: se saattaa poimia niin elämän kuin kuolemankin kasvit. Katso Hyväntekijää! Hän voi vaivatta pakottaa meitä olemaan kauniita, mutta silti Hän kaikin tavoin näkee vaivaa, että me tulisimme kauniiksi omasta tahdostamme, että muodostaisimme kauneutemme vapaasti keräämistämme väreistä. Jos Hän itse koristaisi meidät, olisimme vain kuten kuva, jonka joku toinen on värittänyt ja koristanut.

Herra on antanut ihmiselle vapauden, jotta tämä pyrkisi Hänen kaltaisekseen ja tahtonsa ponnistuksella saisi sen, mikä Jumalalla luonnostaan on. Kuitenkin Jumala täydellisyydestään huolimatta on vapaaehtoisesti elänyt ihmisten keskuudessa. Jos laki näyttää käyttävänsä pakkoa, sen noudattaminen riippuu kuitenkin vapaasta tahdostamme. Se ei ole välttämättömyyttä.

Luonto opettaa meille kaikkea. Jokainen oppii niin paljon kuin on mahdollista hänen pyrkimystensä rajoissa. Ken ei opi, sitä pidetään oppimattomana. On selvä, että sen, joka ei alistu itse kaikkien Opettajalle, oikeutetusti sanotaan olevan eksyksissä omasta vapaasta tahdostaan.

Ihminen voi omin voimin saada hyvin vähän aikaan. Omasta tahdostaan toimiva voi tavoittaa suuria, hänen tahtonsa tavoite on korkealla, mutta todelliset aikaansaannokset pieniä. Palkitsija maksaa vähän hyvitystä suoritetuista ponnistuksista. Mutta määrättömästi Hän antaa lahjoja hyvittääkseen tahtoamme.

Vaaka on esillä. Punnitkaamme siinä mielemme. Punnitkaamme kaikki oma tahtomme ja verratkaamme sitä sinun tahtoosi. Jos meidän tahtomme osoittautuu paljon kevyemmäksi kuin sinun tahtosi, niin myötätunnollasi lisää sen painoa täyteen määrään asti.

Katso ihmistä, joka ei halua käyttää tervettä kättään. Onhan hölmö se veli, joka ojentaa oman kätensä, jotta toinen voisi sen avulla syödä ja juoda. Vielä vähemmän menettelee tällä tavalla Jumala, joka on suonut ihmiselle vapauden. Joka tahtoo väkisin tulla ohjatuksi, ei ansaitse armoa. Se, joka syystä tulee kuritetuksi, on sen huonoudellaan saanut aikaan.

Vanhurskas Jumala ei tahtonut antaa seppelettä Aadamille ilmaiseksi, joskin Hän soi hänelle paratiisin autuuden ilman, että tämän on tarvinnut nähdä siitä mitään vaivaa. Jumala tiesi, että mikäli Aadam olisi halunnut, hän olisi voinut voittaa kiusauksen. Vanhurskaan Jumalan tahto oli Aadamin korotus”.

 

Dogmaattinen ajattelu

Efraim ei ollut dogmaatikko siinä mielessä, että olisi pyrkinyt opin systemaattiseen esittämiseen, vaan hän kuvasi käsityksiään Jumalasta ja ihmisistä runoutensa avulla. Ajattelutavaltaan hän on seemiläinen. Hänen hymninsä ovat täynnä Raamatusta otettuja lainauksia ja niihin pohjautuvia assosiaatioita. Hän ei suoranaisesti lainaa, vaan viittaa raamatullisiin tapahtumiin. Hän käyttää runsaasti typoksia, persoonia ja mysterioita sekä symboleja. Parallellismia esiintyy myös runsaasti. Teologina hän porautuu syvälle kirjoitusten salaisuuksiin eikä jää kirjaimelliseen merkitykseen. Hän puolustaa ortodoksiaa ja opettaa yhdestä jumalallisesta olemuksesta kolmessa Persoonassa, jotka ovat tasa-arvoisia. Usein hänen opetuksessaan tulee esille Vapahtajan todellinen jumaluus ja täydellinen ihmisyys. Käsitys Pyhästä Hengestä on vielä kehittymätön. Jeesus on todellinen Jumala ja täydellinen ihminen. Jumalansynnyttäjää hän nimittää tahrattomaksi Jumalan Äidiksi. Hän sanoo Neitsyt Mariasta: ”Sinä, oi Herra ja Sinun äitisi yksin olette kaikessa kauniit, sillä Sinulle, oi Herra, ei ole olemassa ainoatakaan tuomiota, eikä ainoatakaan tahraa Sinun Äidissäsi1. Efraim arvostaa pappeutta, joka on kolmiasteinen. Esirukouksia kuolleiden puolesta hän pitää tarpeellisina ja uskoo sielujen olevan yhteydessä toisiinsa kuoleman jälkeen. Eukaristia hävittää kuoleman. Ylösnousemus koskee kaikkia ihmisiä. Maailman loputtua jokainen joutuu viimeiselle tuomiolle.

Kuitenkin Efraimin teoksista voi löytää runsaan dogmaattisen aineiston. Kaikista ensimmäiseksi hän painottaa Pyhän Kolminaisuuden ortodoksisen tunnustuksen tärkeyttä, sillä ”ilman tätä on mahdotonta elää todellista elämää.” Kolminaisuus on salaisuus, mutta Jumalan todistus on valaissut meidät, joten me pystymme erottamaan nimet ja tunnistamaan Jumaluuden jakamattoman ykseyden ja yhtäläisyyden. Kolminaisuudessa ei ole erottumista eikä sekoittumista, vaan ”suuri järjestys.” Jumalalliset nimet eivät ole pelkästään nimiä, vaan ne ilmentävät todellisia henkilöitä. ”Jos ei ole henkilö’, silloin nimi on vain tyhjä ääni.” Persoonia voidaan mietiskellä Jumalallisina niminä. Jumalan Poika on sovelias Isän Pojaksi, ja kaikki mikä kuuluu Isälle, kuuluu myös Pojalle. Käsittämätön Pojan syntyminen on luonnollinen ja ikuinen, tällä samalla tavalla Isä ilmoittaa Hengen, joka lähtee ikuisesti Hänen omasta olemuksestaan. Tämä Kolminaisuutta koskeva dogmi on lyhyt ja yksinkertainen, mutta siitä huolimatta täysin selvä. Nisibian piispan Jaakobin läsnäolo Nikean kokouksessa mahdollisesti selittää sen selkeyden. ”Totuus kirjoitetaan vähin sanoin”, Efraim huomauttaa, ”älkää yrittäkö pitkiä selityksiä”.

Efraimin kristologinen ajattelu on myös esitetty selkeästi. Ensisijaisesti vastoin doketistista opetusta hän puolustaa Kristuksen Ihmiseksitulon täydellisyyttä. Tässä yhteydessä hän kehittelee opetustaan Jumalan Äidistä Neitsyt Äitinä. ”Maria olisi tarpeeton, jos Kristus olisi tullut luoksemme ilmestyksenä ja Jumala pilailisi näyttäessään ihmisille seimeen syntymisen.” Kristus on sekä Jumala että ihminen samanaikaisesti. ”Hän on kokonaan alempaa astetta ja kokonaan ylempää astetta, kokonaan kaikessa ja kokonaan yksi.” Efraim viittaa ”sekoittumiseen” ja painottaa tämän yhteyden jakamattomuutta ja Kristuksen persoonan ykseyttä. Hän sanoo vähän lunastuksesta, mutta perusajatuksensa on selvä: ”Kristus tuli samankaltaiseksi meidän kanssamme tehdäkseen meistä samankaltaisia itsensä kanssa. Kuolematon tulee alas kuolevaisten luo, tekee heistä kuolemattomia, ja nousee jälleen Isän luo.” Hän panee erityistä painoa Vapahtajan kärsimyksille ja Hänen laskeutumiselleen helvettiin, josta Hän johtaa Aadamin ulos kun kuolleet nousevat maan tomusta ja ylistävät Vapahtajaa.

Efraimin kuvaus viimeisistä päivistä on sekä runollinen että eloisa. Hänen kuvauksensa uuden pääsiäisen asettamisesta Eukaristian kautta ja eukarististen lahjojen todellisesta muuttumisesta kuolemattomuuden ravinnoksi on erityisen eloisa. Tätä taustaa vasten hänen realistinen hänen realistinen huomionsa yksityiskohtiin on erityisen silmiinpistävä, ja hän huomauttaa, että leipä, jonka Vapahtaja ojentaa Juudakselle, oli ensin kostutettu vedellä, joka poisti siitä siunauksen. Kaikki tämä on lähempänä mystistä runoutta kuin todellista teologiaa.

Efraim painottaa opetuksessaan ihmisestä ennen kaikkea ihmisen vapautta, jonka hän näkee vastuullisuuden alkujuurena ja kaipauksena pyrkiä Jumalaa kohti. Tämä pyrkimys on välttämättömyyksien ja luonnon voittamista, ja se on myös vapautumista ”tähtien voimasta” ja alkuaineista.

Perimmäinen kysymys siitä, onko ihminen vapaa, osoittautuu todeksi siinä, että hän on, koska ”kysymykset ja epäilykset syntyvät vapaudesta.” Luonto, jolta on riistetty vapaus, ei voi asettaa kysymyksiä. Kysymykset ovat vapauden tekoja. Vain vapaa luonto voi tutkia.” Ihmisen oma sisäinen kokemus todistaa hänen vapaudestaan.

Maailma on Jumalan luoma ja ”eikä ole olemassa mitään maan päällä, mikä ei olisi ei olisi hänen vallassaan, koska kaiken alkulähde on Jumala.” Sen vuoksi paha ei ole luonnosta peräisin eikä aineellisesta todellisuudesta, ja ”eikä olisi olemassa pahaa ellei olisi vapaata tahtoa.” Syntiinlankeemuksessa vapaus vääristyi, mutta ei tuhoutunut. Ihmisen on tehtävä valinta, ja ”vapauden luonne on samanlainen kaikissa ihmisissä. Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, ja tämä ilmenee hänen vapaudessaan ja kyvyssään ottaa vastaan Jumalan lahjoja. Hänen luomisteossaan ihmiselle suotiin kuolemattomuus, viisaus ja tieto, ja hänet puettiin valoon. Syntiinlankeemuksessa hänestä tuli kuolevainen, ja ensimmäinen synti yhä heijastuu meissä kaiun tavoin. Vain Kristus vapauttaa ihmiset tästä kuoleman tuomiosta.

Efraimin kirjoitukset Kirkosta ovat eläviä ja tunnepitoisia. Kirkko on Kristuksen Morsian ja Paimenen Pihamaa, Jumalan Huone. Talo on pystytetty kahden pylvään varaan, jotka ovat näkyvä ja näkymätön maailma. Efraim kuvaa yhtäjaksoisuutta asioiden järjestyksellä Aadamista Kristukseen, samoin myös apostolisen perinteen jatkuvuutta, joka välittynyt vihkimysten ja kätten päälle panemisen kautta.

 

Efraimin kasteteologia

Efraimin opetus kasteesta ilmenee erityisesti Epifaniahymneistä. Nämä hymnit ovat tarkoitetut seurakunnan käyttöön ja niitä käytettiin jumalanpalveluksissa, jolloin seurakunta yhtyi jokaiseen hymniin kuuluvaan kertosäkeeseen. Epifaniahymnit tulivat päivänvaloon Brittiläisen museon Nitria-kokoelmasta.

Erityisesti hymnit käsittelevät kastetta, joka nähdään Kristuksen epifanian valossa. Juhlaa vietetään ortodoksisessa perinteessä tammikuun 6. päivänä. Juhlassa muistellaan Johanneksen suorittamaa Herran kastetta Jordanin vesissä ja laajemmin ymmärrettynä inkarnoituneen Sanan julkista ilmoitusta maailmalle. Hän kastautui, jotta Hän sen kautta opettaisi, kuinka tärkeä kaste on ihmisille. “Taivas julisti, että Kristus on Jumala ja Pyhä Kolminaisuus ilmestyi”, kuten Efraim selostaa juhlan merkitystä. Juhlassa kirkko juhlii maailman valaisemista Kristuksen valon kautta.

Epifaniahymnit muodostuvat 15 hymnistä. Ne sisältävät epifaniajuhlan ylistystä ja runsaasti Vanhan Testamentin esikuvia kasteesta ja voitelusta sekä monin kohdin viittaavat Johannes Kastajan persoonaan Kristuksen edelläkävijänä ja ilmoittajana. Hymneissä ylistetään Kristuksen toimintaa ja Hänen opetustensa asteittaista kirkastumista, käsitellään voitelua ja sen merkitystä, kasteen esikuvia ja Kristuksen kasteen merkitystä. Pyhä Efraim käyttää kasteesta nimityksiä “elämän lähde”, “puhdistuminen”, “pesu”, “kylpy”, “kasteen povi”, “tuli” ja “kohtu”. Hän puhuu myös “Jeesuksen mysteeriosta”.

Varhaiskristillisyydessä kaste seurasi heti kääntymyksen jälkeen yksinkertaisena toimituksena. Erityisesti valittua kasteen toimittajaa ei tarvittu. Ainoa tärkeä elementti oli vesi. Varsinaista katekumeeniaikaa ei ollut eikä edellytetty. Paasto kuitenkin kuului asiaan. Kaste tuli toimittaa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Upotuskaste oli vallitsevana ja valelukaste hyväksyttiin vain erityisolosuhteissa. Varsinainen kaste tapahtui pääsiäisen vastaisena yönä kolminkertaisen uskontunnustuksen ja voitelemisen jälkeen upotuskasteena baptisteriossa. Kastetta seurasi välittömästi mirhavoitelun sakramentti, joka alkuaikoina tapahtui kätten päällepanemisena, myöhemmin mirhalla voitelemalla. Sen jälkeen kastetut osallistuivat Ehtoolliseen.

Varhaisen Syyrian kirkon kastekäytäntö oli aikoinaan kuitenkin hieman erilainen. Tunnettiin vain yksi voitelu, joka suoritettiin ennen kastetta. Järjestys siis oli: voitelu – varsinainen kaste – Ehtoollinen. Kastetta edeltävä voitelu on peräisin vanhasta syyrialaisesta käytännöstä. Vanhin kirjallinen todiste tästä käytännöstä on Johanneksen, Sebedeuksen pojan Teot. Siitä mainitaan myös Tuomaan Teoissa. Myös Kahdentoista Patriarkan Testamentissa ilmenee varhaisin syyrialainen käytäntö. Todennäköisesti koko vartalo voideltiin. Syyrialaisessa Didascalia Apostolorumissa sanotaan: ”Mutta jos on saatavilla nainen, varsinkin diakonissa, ei ole oikein, että miehet näkevät naiset, vaan käden päällepanemisella voitele vain pää … ja jälkeenpäin … voidelkoon naisdiakoni naiset, kuten edellä sanoimme.”

Edellisestä käy myös ilmi, että pään voiteleminen tapahtui yhden käden päällepanemisena. Kastettavan naisen voiteli diakonissa öljyllä. Jos naista ei ollut saatavilla, voideltiin vain pää, kuten tapahtui Israelin pappeja ja kuninkaita voideltaessa. Naisten osalta diakonissa täydensi voitelun kasteen jälkeen.

Efraimin mukaan ihmisen tie kohti Jumala-yhteyttä alkaa kasteesta. Sitä edeltää valmistautumisaika. Kasteen edellytyksenä Efraim pitää omaisuudesta luopumista ja köyhyyden omaksumista. Vaaditaan paastoa ja antaumusta sekä valmiutta uhrata ruumiinsa. Itsetutkistelu ja sisäinen herääminen johtavat haluun luopua synnistä sekä varmuuteen, että ei voi itse vanhurskauttaa itseään. Kasteeseen sisältyvää lahjaa Efraim pitää ylenpalttisen suurena. Kristuksen kaste merkitsi valon ja tietoisuuden leviämistä maailmaan merkkinä uudesta aikakaudesta. Kristus pyhitti vedet meidän kastettamme varten, Aadamin lasten syntien sovittamiseksi. Kaste merkitsee anteeksiantamusta ja sovitusta ylhäältä, liittymistä Hengen lapseuteen ja Kristuksen ruumiin jäsenyyteen. Se on uudestisyntyminen veden kautta sekä sovitus ja kruunaus, katoamaton puku, joka vaatettaa ikuisesti. Se on elämä ja varustus kuolemaa vastaan ja merkitsee pimeyden hylkäämistä ja pukeutumista valoon. Efraim pitää kastetta tienä täydellisyyteen ja liittymisenä Kristuksen sukuperään, sekä sovintona taivaan kanssa. Kastetut saavat sydämiinsä toivon, joka Herran kanssa asuu heissä. Jos Kristus pysyy heidän sydämissään, turmelus ei ylety heihin.

Efraim ymmärtää kasteen universaalisena ja kosmisena tapahtumana. Kristuksen kaste täydellisti ja puhdisti luomakunnan ja Hänen kastettaan seuraten kastetut saavuttavat ylösnousemuksen ja Hänen valtakuntansa. Kaste on todellisen elämän alku ja varustus kuolemaa vastaan. Tämä parannuksen mahdollisuus on tarkoitettu kaikille. Taivasten valtakunta on avoinna ja Kristus pyytää käymään sisälle Eedeniin. Kaste merkitsee paratiisin kadotetun kunnian uudelleen löytämistä. Aadam ja Eeva saavat takaisin kruununsa, jotka käärme varasti.

Efraim opettaa myös kasteen ja Ehtoollisen yhteyttä. Kaste sovittaa synnit, jotta kastettu voisi kelvollisesti osallistua Kristuksen Ruumiiseen. Pyhä Ehtoollinen on elämän lääke kaikille. Kasteen armo tulee säilyttää. Ihminen voi saada vain yhden kasteen, jonka jälkeen tulee luopua synnistä. Siksi turmelukselle ei saa antaa valtaa. Kastepuvun voimalla on pysyttävä erossa kaikesta saastutuksesta. Ennen kastetta vallinneesta vanhasta ihmisestä tulee luopua ja välinpitämättömyyttä välttää. Kasteveden armo tulee säilyttää keskellä synnin tulvaa ja kastettujen tulee voittaa maailman pimeys lampuillaan. Langenneille on katumus mahdollinen ja välttämätön. Jos on saastuttanut itsensä, on kyettävä kyynelin puhdistamaan itsensä. Myös yhdyskunnan rukous voi tuoda anteeksiannon katuvalle.

Voitelua Efraim pitää välttämättömänä. Vanhassa syyrialaisessa kastekäytännössä voitelun sakramentti toimitettiin ennen kastetta toisin kuin omana aikanamme. Tunnettiin vain yksi voitelu, joka tapahtui ennen kastetta. Voitelu tapahtui yhden käden päälle panemisena. Naista kastettaessa oli mukana diakonissa, joka voiteli naisen öljyllä. Omasta käytännöstämme poiketen koko vartalo voideltiin. Efraim opettaa, että Kristus ja voitelu liittyvät yhteen. Ilman Kristusta ei ole voitelua, eikä ilman voitelua ole osallisuutta Kristukseen. Voitelu on näkyvä merkki salaisesta, sisällisestä sinetöinnistä, jonka Kristus suorittaa. Se erottaa ihmiset vanhasta Israelista, ” salaisuuden pojat” muukalaisista. Sisältäen totuuden se erottaa voidellut niistä, joita ei ole voideltu. Voitelu on hyvä sanoma pelastuksesta, ja tekee voidellut Herran kaltaisiksi. Kristus omassa persoonassaan sinetöi lampaansa, jotka ennen olivat susia, ja erottaa lammaslauman susista. Kastetuista tulee yksi lauma, joka saa ravintonsa Kristuksen Ruumiista. Voitelu merkitsee rikkomusten poistamista ja ruumiin pyhittämistä Jumalan temppeliksi, joissa voidellut palvelevat Häntä uhreillaan. Pyhä Kolminaisuus tulee asumaan voideltuun. Ruumis, joka on uhri, tulee loistavaksi, ja mieli suitsutusastiaksi. Henki riemuitsee sisäisessä temppelissä, Kristuksen ikuisessa asunnossa. Kristuksen sovittava veri vihmoutuu sisäisesti ruumiisiin ja sekoittuu ymmärrykseen, läpäisten kaiken. Ihmisestä tulee armon astia ja arvollinen osallistumaan Kristuksen Ruumiiseen ja Vereen. Voitelu on kuninkaiden tunnusmerkki, elämän sinetti, joka saa synnin pakenemaan, taivaat täyttävä sulotuoksu enkeleille. Pyhä Ehtoollinen on yhteys, voitelun öljy pyhitys. Voitelua ei ole mahdollista uudistaa. Sen tähden ei saa sallia turmeluksen saavan valtaa voitelun jälkeen. Voitelu merkitsee vääryyksien tyhjäksi tekemistä sekä ihmistä tuhoavien voimien karkottamista. Sen kautta kristityt erottuvat muista ja tulevat Kristuksen kaltaisiksi.

Saavuttaakseen tulevan valtakunnan siunauksen ihmisen on muututtava mieleltään. Jumalan kuvana ihmisen on mahdollista voittaa paha Jumalan armovoiman avulla ja saavuttaa paikka Jumalan asunnossa.

Jumala tekee ihmisestä kanssa-asujan ja perillisen. Hänestä tulee Jumalan valtakunnan kansalainen ja hän saa osakseen kaikki siunaukset. Ihminen voi valita tien, joka johtaa takaisin siihen tilaan, jossa Aadam oli ennen lankeemusta. Ortodoksisen synergeia-näkemyksen mukaan Jumala tekee aloitteen kutsumalla ja luomalla olosuhteet. Ihmisen tulee vastata tietoisesti ja vapaasti tuohon kutsuun. Pelastustapahtumassa ihmisen aktiivinen toiminta on vapaan tahdon konkreettinen vastaus. Langenneenakin ihminen tietää hengellisen ja henkisen kasvun mahdollisuudet. Syntiinlankeemus merkitsi maanpakolaisuuteen joutumista ja valtaistuimesta luopumista. Kristuksen inkarnaation jälkeen on mahdollista saada takaisin menetetyt oikeudet ja kunniapaikka. Jumala tuli ihmiseksi ollakseen heidän kanssaan ja tehdäkseen heidät osallisiksi kaikista hyvistä lahjoistaan. Jumala muuttaa koko ihmisen, sielun ja ruumiin, täysin uudeksi, jumalallistamalla hänet Kristuksen kaltaiseksi. Kristuksen inkarnaation kautta on mahdollista uudistaa suhde Luojaan ja aloittaa uudelleen Hänen kanssaan yhteys, joka katkesi Eedenissä. Epätäydellisenäkin ihminen voi saavuttaa jumaluuden ja jopa osallistua Jumalan kunniaan. Tie kaikkeen tähän on kaste. Siinä ihminen tulee osalliseksi koko Jumalasta, ei vain Hänen armostaan. Yhteys Jumalan ja ihmisen välillä on persoonallinen.

Kaste antaa voiman voittaa itsessä oleva paha. Voima annetaan jumalallistumista varten. Jumalallistuminen tapahtuu kirkon ja ihmiskunnan jäsenenä, ei toisista erillään olevana yksilönä. Kullakin on erityinen osansa koko ihmiskunnan kehityksessä. Kirkon ja maailman tulevaisuus on kristittyjen käsissä. Siksi on oltava valmis taistelemaan pahaa vastaan.

Kirkon kastekäytäntö on Jeesuksen asettaman kasteen jatkoa. Samalla kasteella, jolla Kristus kastettiin, kastetaan Häneen uskovat. Siinä osallistumme Hänen kärsimyksistänsä ja kuolemastansa, jotta saisimme myös elää Hänen kanssaan. Tuo tie merkitsee jatkuvaa kuolemista synnille ja uudestisyntymistä vanhurskauteen ja luopumista entisestä Jeesuksen kasteessa Aabrahamin jälkeläiset saivat ilmoituksen Messiaasta ja hänen valtakuntansa tulemisesta. Taivaallinen ääni ilmoitti kasteen tarkoituksen: “Sinä olet minun rakas Poikani; Sinuun minä olen mieltynyt” (Mark 1:l1). Jeesuksen kaste tapahtui ennen kiusausta ja kirkastumista ja viitoitti Jumalan Pojan tehtävän palvelijana. Hänen kasteensa merkitys avautui vähitellen Hänen elämänsä kuluessa, kuoleman ja ylösnousemuksen kautta. Pyhä Henki Jeesuksen päällä viittasi tulevaan aikaan.

Jeesuksen kaste ei merkinnyt vain Hänen oman kuolemansa hyväksymistä, vaan oli alkuna uudelle luomakunnalle, lupaus uudesta elämästä ja kuolemasta vapautumisesta. Kristus oli synnitön, mutta Hän samaisti itsensä ihmiskunnan synteihin, ja Hänessä maailman synnit pestiin pois. Samaistamalla itsensä Häneen uskon kautta voi päästä osalliseksi Hänen kasteensa hedelmistä. Kuolema on ihmiskunnan ja maailman lankeemuksen äärimmäinen tuntomerkki. Herran kaste oli alkuna kasteelle, joka merkitsee kastautumista Hänen kuolemaansa.

Ortodoksisessa teologiassa kaste ymmärretään Kristuksen kuoleman ikonina. Se on oman ylösnousemuksemme alku, tie ulos kuoleman labyrintista.

Johannes Damaskolaisen mukaan kaste ilmaisee Herran kuolemaa ja on Kristuksen kuoleman kuva. Koska Kristus kuoli vain kerran, myös kastettava kastetaan vain kerran. Ne, jotka antavat kastaa itsensä toisen kerran, ristiinnaulitsevat Kristuksen (Hepr. 6:4-6).

Kirkon kaste on symbolinen kuolema Kristuksen kanssa, mutta ylösnousemus Hänessä on todellista. Kastettu tulee kirkon yhteyteen, Hänen voitollisen Ruumiinsa uuteen elämään ja sen jäseneksi. Historiallisesti ja konkreettisesti tuo Ruumis on maan päällä, mutta sen Pää on taivaassa, iankaikkisuudessa, Pyhän Kolminaisuuden salaisuudessa. Samalla kun kaste liittää kastetun Kristuksen ruumiiseen, hän liittyy jälleen Jumalaan ja luopuu synnin tiestä, ja saa voiman kasvaa Jumalan avulla Jumalan kuvan kaltaisuuteen, täydelliseksi ihmiseksi, siksi, mitä hänen tulisi olla. Lapseuden hengessä hänet kutsutaan kasvamaan Kristuksen kuvan täyteyteen. Kristuksen ruumiin jäsenyydessä täydellistyy koko ihmiskunnan pelastus ja jumalallistuminen. Kaste tapahtuu vedessä ja Hengessä, ja on merkki ihmisen katumuksesta Kristuksessa, synnistä vapautumisesta ja uudestisyntymisestä Hengen elämään.

Johannes Damaskolaisen mukaan ihmisen ruumis on muodostunut kahdesta osasta, sielusta ja ruumiista. Siksi tarvitaan kaksinkertainen puhdistuskin, veden ja Hengen kautta. Henki uudistaa kuvan ja kaltaisuuden, vesi taas puhdistaa Hengen armolla ruumiin synnistä ja vapauttaa turmeluksesta. “Kun vesi toteuttaa kuoleman kuvan, niin Henki antaa elämän kihlan”2.

Makarios Suuri (n. 300- n. 390) painottaa kasteen tarpeellisuutta ensimmäisenä askeleena elämälle Kristuksessa. Jumalallinen armo ei ole riippuvainen ihmisen tietoisuudesta. Jumalan ja ihmisen yhteistyön tuloksena ihminen liittyy kasteessa suoraan persoonalliseen suhteeseen Jumalan kanssa.

Pyhä Efraim Syyrialainen epifaniahymneissään ymmärtää Kristuksen kasteen valona ja tietoisuutena uudesta aikakaudesta. “Valo leimahti vedestä”3, ja Hän pyhitti vedet meidän kastettamme varten, “Aadamin lasten syntien sovittamiseksi”4. Kaste on sovitus ylhäältä ja ihmisten käännyttäminen pois erehdyksestä. Se on anteeksiantamus ja Kristuksen rauhan ensihedelmä maan päällä. Hänen kastettansa seuraten kastetut saavuttavat ylösnousemuksen ja Hänen valtakuntansa. He tulevat Hengen lapsiksi ja jäseniksi Kristuksen Ruumiiseen, jonka Päänä on Kristus.

Uskova haudataan veteen ja hän nousee siitä vaeltaakseen uudessa elämässä, joka syntyy Kristuksessa. Kastettu luopuu lain alla ponnistelevasta vanhasta ihmisyydestä ja syntyy uudelleen Jumalan yhteyteen.

Pyhä Efraim näkee kasteveden polkuna, joka johtaa Eedeniiin. Ulkoinen pesu samalla puhdistaa sisäisistä synneistä. Vesi on Kristuksen voimasta saanut voiton synneistä. Kasteastia on jumalallinen kohtu, josta syntyy Jumalan lapsia. Sama ajatus on epifaniahymneissä.

Vesi sakramentin aineena edustaa kaikkea aineellista, ja on maailman perusaine. Ilman sitä ei ole elämää eikä puhtautta. Veden siunaaminen kastetoimituksessa merkitsee aineen palauttamista alkuperäiseen tarkoitukseensa.

Efraimin mukaan kastevedessä paholaisen alastomiksi riisumat ruumiit puetaan kunniaan. Elämä syntyi veden kautta, samoin kasteessa syntyy uusi elämä, joka poikkeaa täysin ennen kastetta vallinneesta yksilön ja yhteisön elämästä, joka on sidoksissa kuolemaan. Efraimille kastevesi merkitsee elämää. Ne, joita ei ole kastettu, ovat näkymättömästi kuolleita. Kastevesi on kuin peili sille, joka siinä tutkii itseään. “Peili” -teema on yleinen syyrialaisessa kirjallisuudessa. Efraim ja häntä myöhemmät kirjoittajat puhuvat “sisäisen peilin kiillottamisesta”. Antiikin peilit tehtiin pronssista ja vaativat jatkuvaa kiillottamista täyttääkseen tarkoituksensa. “Peili”-teema on rinnastus Raamatun opetukseen ihmisestä Jumalan kuvana. Koska synti turmeli tämän kuvan, ihminen ei enää heijasta kunnolla Jumalaa. Kirkastamisen jälkeen peili heijastaa Luojan kaltaisuutta.

Kristityille kaste tuli juutalaisten ympärileikkauksen tilalle. Kaste on Jumalan Sanan, evankeliumin, kautta tapahtuva uudelleensyntyminen. Apostoli Pietari kehottaa ikävöimään “puhdasta hengellistä maitoa” (1.Piet.2:2). Tämä ruoka saa kastetut “kasvamaan pelastukseen”. He ovat jo “maistaneet Herran hyvyyttä” (l. Piet.2:3).

Ortodoksisessa teologiassa uudestisyntyminen ymmärretään Jumalan sanan kuulemiseksi ja Kristuksen seuraamiseksi.

Johannes Damaskolaisen mukaan uudestisyntyminen tapahtuu sielullisesti. Usko kykenee tekemään kastetun Hengen kautta lapseksi ja palauttamaan muinaiseen autuuteen, vaikka hän onkin luotu.

Kysymys on Kristusta ja Hänen kirkkoaan koskevasta päätöksenteosta. Päämääränä on kirkon uskon omaksuminen ja päivittäin eläminen todeksi kasteen yhteydessä annettu uskon lupaus. Kasteessa saadun lahjan ei saa antaa peittyä syntiin ja tämän maailman asioiden alle. Vaatimuksena on jatkuva kasvaminen Kristuksessa. Kasteen armo on luovuttamaton ja henkilökohtainen ja kaiken kristillisen elämän perusta.

Johannes Damaskolaisen mukaan synnit annetaan anteeksi kaikille samalla tavalla kasteessa. Hengen armo taas saadaan uskon ja edeltävän puhdistuksen mukaisesti. Kaste välittää Hengen esikoishedelmän. Uudestisyntyminen merkitsee toisen elämän alkua. Se on sinetti, suojelus ja valistuminen.

Kasteessa saadaan muuttumaton uskon sääntö. Ihminen saavuttaa kadotetun tasapainonsa sielun ylösnousemuksen kautta sekä elämän uudessa syntymässä. Se vapauttaa lankeemuksen aiheuttamasta turmeluksesta. Kolminkertainen kaste on Kristuksen kolmipäiväisen Haadeksessa vierailun symboli. Sen kautta saavutetaan kyky tehdä hyvää. Se, joka on kastettu, mutta ei täytä kastelupaustaan, “on kutsuttu, mutta ei valittu”. Kasteen tuoma pelastus on luonteeltaan yliluonnollinen ja universaalinen.

Pyhä Efraim opettaa epifaniahymneissään, että kaste on uudestisyntyminen veden kautta sekä sovitus ja kruunaus, katoamaton puku, joka vaatettaa vaatetettavat ikuisesti. Se on elämä ja varustus kuolemaa vastaan, ja merkitsee pimeyden hylkäämistä ja pukeutumista valoon. Kahden valon yhteydessä pimeys karkottuu mielestä ja sielu katselee valossa kätkettyä Kristusta ja suree kunnian puuttumista. Kaste merkitsee yhdistymistä Kristuksen pukuun, syntien poistamista ja valtakunnan perillisyyttä. Se on Kristuksen kyljestä vuotanut virta ja uusi elämä, johon kastettu pukeutuu, sekä Jumalan hyvän tahdon osoitus, jotta ihmiskunta heikkoudessaan voisi kestää Hänen edessään vedellä ja öljyllä peitettynä. Sellaisena se on Pyhän Kolminaisuuden teko.

Johannes Damaskolaisen mukaan kaste tapahtuu Pyhän Kolminaisuuteen siksi, että kastetut itse tarvitsevat Pyhää Kolminaisuutta säilyäkseen ja pysyäkseen koossa. Ne, joita ei ole kastettu Pyhään Kolminaisuuteen, tulee kastaa uudelleen.

Pyhä Efraim opettaa, että kasteessa Herran miekka jakaa isät ja pojat sekä erottaa elävät kuolleista. Siihen päättyy epäjumalanpalvelus. Kaste on täydellinen aarre, mutta merkityksetön, ellei ymmärrä sen suuruutta.

Kaste johtaa kirkon todelliseen elämään ja merkitsee theosiksen alkua, vapautumista pahasta, joka ilmenee pelkona, itsekkyytenä ja jakautuneisuutena. Passiivinen osallistuminen kirkon elämään ei riitä kuoleman vallasta pääsemiseen. Kastettu tarvitsee uskoa, jonka avulla hän voi kuolettaa kaikki maailman elementit sisimmässään sekä toteuttaa epäitsekästä rakkautta kirkon elämässä. Kaste on tapa, jolla valmistaudutaan siihen, mitä Jumala on tehnyt hyväksemme. Se on alku kristillisen kasvun tiellä. Kristus-Valo, jonka kastettu saa, valaisee elämän ja osoittaa Jumalan rakkauden, joka ilmenee Hänen huolenpitonaan lapsiaan kohtaan.

Johannes Damaskolaisen mukaan kastetta ei saa siirtää tuonnemmaksi, silloin kun sille tulevien usko ilmenee teoissa. Se, joka tulee petoksella kastettavaksi, vahingoittaa enemmän itseään kuin saa hyötyä.

Efraim pitää kastetta tienä täydellisyyteen ja liittymisenä Kristuksen sukuperään. Elämän Herra sulostuttaa katkeroituneet ja jumaluus yhtyy tomusta luotuihin. Ihminen liittyy jumaluutta palvelevaan Henkeen, ja vesien enkeli tulee hänelle seuralaiseksi.

Kaste merkitsee sovintoa taivaan kanssa. Jumalallinen voima vaimentuu kastevedessä voidakseen asua ihmisissä. Kastetut saavat sydämiinsä toivon, joka Herran kanssa asuu heissä. Jos Kristus pysyy heidän sydämissään, turmelus ei heihin yllä. Paholainen menettää valtansa. Hänen sytyttämänsä Gehennan tuli sammuu. Kastetut itse pukeutuvat kuluttavaan tuleen.

Kaste on orjuudesta vapautuminen. Se tuo esiin taivaallisen maallisesta ja ruumiillisista tulee hengellisiä. Sielun salaiset pahat teot puhdistuvat pesun kautta. Enkelitkin kunnioittavat kastettua, koska hänet on puettu suuruuteen ja kunniaan, pyhitetty synnistä luopumisen kautta. Hänen nimensä kirjoitetaan Kristuksessa elämän kirjaan. Kristus asuu kaikissa vedestä syntyneissä ja rakastaa heitä tehden heistä arvostelukykyisiä. Valkoiseen kastepukuun puettu on puhdas sisäisesti ja ulkoisesti uudessa elämässään ja taivaan puhtaudessaan. Hän on saanut ikään kuin helmen, johon puhtaus kätkeytyy, ja joka on jalokivenä jumaluuden kruunussa. Kasteastiaan on kätketty virvoitus, elämä ja ilo Pyhä Henki sekoittuu ruumiisiin, ja lampuillaan kastetut voittavat pimeyden. Heistä tulee lempeitä ja rauhallisia, ja sielu saa sisäisen voiman. He ovat kuin sinetillä muotoiltuja, ja valkaistut Kristuksen Taaborin kirkkauden kaltaisuuteen. Kaste merkitsee valon saamista ja sielun nousemista taivaaseen, sekä taivaan kaikkien hyvien asioiden omistamista. Kristus vaikuttaa kastetuissa eri tavoin. Sakramentin voima pysyy aina samana. Ymmärtäväisessä kasteen armo tulee suureksi.

Efraim vertaa serafeihin ja enkeleihin kastettua, jonka vaatteet kimmeltävät kuin lumi. Kristus antaa himmentymättömän kruunun papin käsien kautta. Kastettu saa ehtymättömän hääkammion, sekä maistaa ilolla sitä hedelmää, jota Aadam ei maistanut paratiisissa. Isä on hänelle voiman muurina, Poika Vapahtajana ja Pyhä Henki vartijana.

 

Pappeus

Efraim ymmärtää pappeuden Kristuksen instrumentiksi, jonka avulla sakramentit toimitetaan. Hän nimittää VI Epifaniahymnissä pappia riidanratkaisijaksi ja Herran sovittelijaksi. Pappi on Efraimille Mooseksen kaltainen, joka puhdistaa kasteessa ja voitelussa sielun saastutuksista ja sinetöi karitsat uuteen valtakuntaan. Toisaalla hän vertaa pappia kalastajaan5. Papit ovat rakennusmiehiä, jotka uudelleen rakentavat ihmisruumiit. Efraimin mielestä Kristuksen papit ovat suurempia kuin Johannes Kastaja6. Puheessaan pappeudesta hän sanoo papin vallasta: ”Tarkatkaa, että ilman kuninkaan arvollista papistoa ei kuolevaisille ole minkäänlaista vapahdusta synneistä”.

Tähän kastenäkemykseen perustuu osin liiton poikien ja tyttärien kilvoittelu Syyrian varhaiskirkon aikana ja tämä on myös Efraimin ajatuksena kaikissa hänen opetuksissaan. Ainoa sopiva pelastuksen toteuttamistapa on askeesi. Efraim näkee munkkilaisuuden katumuslaitoksena, jonka avulla ihminen voi saada takaisin menetetyn terveytensä. Maailmassa syntiin langenneina elävät voivat löytää hyljätyissä paikoissa, erossa maailmasta, sen ympäristön, jossa he kokevat Jumalan tuomion ja uudistumisen. Vain siellä he voivat uudelleen löytää hengellisen itsensä. Vain vuorilla ja erämaissa hiljaisuus voi muuntaa sielun uudeksi. Efraim ilmaisee tyytyväisyytensä sellaisiin munkkeihin, jotka eivät jätä syrjäistä kilvoittelupaikkaansa, vaan ovat valmiit kuolemaan yksinäisyydessä. ”Älä jätä keljaasi ennen kuolemaasi”, Efraim neuvoo munkkeja. Puhtaan sydämen saavuttamiseksi on tärkeintä paastoaminen ja rukous ja vasta sen jälkeen muut uskonnollisen elämän ulottuvuudet.

 

Kirkko

Efraimille Kirkko on paikka pyhittymiselle, joka toteutuu sakramenttien kautta. Ensimmäinen on kaste, anteeksiantamuksen ja lapseksi ottamisen sakramentti. Kasteastia on toinen Jordan, elämän ja kuoleman välinen raja, ja ainoastaan ihmisestä, joka ylittää toiselle rannalle, tulee ”hengellisen maailman kansalainen”. Kasteessa ”ihminen johdetaan vapauteen Kolminaisuuden nimessä.” Tämä sakramentti täydellistetään öljyllä voitelemisella, ja Efraim vertaa tätä Eukaristiaan. Syntiset voivat pestä saastuneisuutensa uudelleen pois katumuksella, ja erityisesti aidosti suremalla ja kyynelin. ”Puen itseni kyynelillä ja siten minut kaunistetaan.” Kyyneleet enentävät vaatteidemme kauneutta. Samalla Efraim puhuu avainten vallasta, Kirkolle annetusta vallasta. Opetuksen perusperiaate on, “että koko Kirkko on niiden Kirkko, jotka ovat joutuneet turmioon, ja niiden jotka katuvat.” Efraim myös pitää tärkeänä esirukouksia vainajien puolesta. Testamentissaan hän pyytää: ”Niin pian kuin minun kuolemastasi on kulunut kolmekymmentä päivää, kohottakaa minun puolestani pyhä Uhri, sillä kuolleille ovat avuksi ne uhrit, joita elävät kantavat”. Hän on myös vakuuttunut siitä, että vanhurskaat sielut ovat keskinäisessä kanssakäymisessä kuoleman jälkeen.

Eukaristiasta Efraim kirjoittaa: ”Sanan tuli laskeutuu alas, asuakseen kiitosuhrina Leivässä ja ollakseen elämän uhrina hävittääkseen kuoleman niissä, jotka Hänet vastaanottavat.”

 

Eskatologia

Efraim käsittelee usein eskatologisia aiheita, jotka ilmeisesti miellyttivät hänen runollista mielikuvitustaan. Hänen kuvaksensa viimeisestä tuomiosta on samanlainen kuin Afrahatin dogma: vanhurskas on tuomiota ylempi; keskiverto ihmiset tuomitaan, mutta syntiset ovat tuomion ulottumattomissa. Oppi kaikkien ylösnousemuksesta on Efraimille keskeinen ja hän arvelee, että ilman uskoa ylösnousemukseen on mahdotonta olla kristitty ja hyödytöntä osallistua sakramentteihin, koska juuri sakramentit ja erityisesti Eukaristia todistavat ylösnousemuksesta. Ylösnousemuksessa jokaisesta tulee kuolematon, mutta syntisten ruumiit jäävät pimeiksi ja niistä nousee kauhea lemu. Jokainen on kulkeva tulen läpi. Vanhurskaat eivät vahingoitu, mutta syntiset jäävät liekkeihin. Vanhurskaat sielut käyvät sisälle autuuden piiriin vasta ylösnousemuksen jälkeen, koska ruumiidensa ulkopuolella he ovat vailla aisteja, eivätkä voi mennä maallisen paratiisin rajan yli. Juuri tälle rajalle anteeksisaaneet syntiset jäävät tuomion jälkeen, mutta vanhurskaiden sielut saavuttavat autuuden korkeudet. Tämä tulee olemaan heidän perimmäinen ja ikuinen kohtalonsa.

Efraimin kirjoitukset sisältävät monia suurenmoisia kuvia, mutta vain harvoja aitoja alkuperäisiä ideoita. Hänen esityksensä yleisestä Kirkosta on kuitenkin elävä ja taidokas, ja siinä on hänen dogmaattisten kirjoitustensa suurin merkitys.

 

Efraimin opetus pahasta

Efraim ei määrittele pahaa ulkonaisesti, mutta pitää pahan “ruumiillistumana” Saatanaa. Efraimilla ei kuitenkaan ole eri kategorioita henkeä ja ruumista varten. Efraimilla kaikki luodut muodostavat psykosomaattisen kokonaisuuden. Enkelimaailmalla, johon Saatanakin alun pitäen on kuulunut, ei inhimillisesti ottaen ole ruumista, mutta todellisuudessa sillä on ruumis, koska enkelit eivät ole täysin ruumiittomia. Enkeleiden, ja näin ollen myös Saatanan – pahan ruumiillistuman – ruumis on materiaa, joskin paljon ohuempaa ja hienompaa kuin esim. ihmissielu. Efraim käyttää termiä “ruha” kuvaamaan tätä materiaa. Sanana ruha tarkoittaa tuulen henkäystä, jonka ihminen kylläkin voi aistia, muttei nähdä. Efraimilla luonto ei ole hyvän ja pahan sekoitusta, koska mikään ei ole luonnostaan paha – ei edes Saatana. (vrt. 1 Moos. l:31) Jos joku väittää, että luonto on hyvän ja pahan sekoitusta, se edellyttäisi, että paha on Jumalasta. Efraim jatkaa edelleen, että tällainen väittämä kumoaisi myös vapauden. Tällä Efraim ei kuitenkaan tarkoita, että paha ei olisi sekoittautunut tai soluttautunut luontoon, vaan sanoo, että paha on luonnossa.

“Paha, joka on selvästi luotuun sekoittunut, ei ole missään tekemisissä vapaudesta riippuvan pahan kanssa. Luonnossa oleva paha on luonteeltaan sidonnaista, “sidoksissa oleva luonto” on itsestään olevan vapauden vastakohta. Ruumiissa oleva myrkky eli synti tai paha ja sielussa oleva myrkky täytyy niille sopilla keinoilla erottaa toisistaan.” Ellei vapaaehtoisesti antaudu pahan hyökkäyksien edessä, on se voimaton, mutta voimme myös “antaa aseet murhaajamme käteen” antautumalla sen hyökkäyksille. Enkelimaailmassa tapahtuneesta Saatanan ja hänen seuraajiensa lankeemuksesta ei Efraim sano muuta kuin, että Saatanan lankeemus oli salainen. Salainen se on yksinomaan siksi, ettei VT kerro mitään Saatanan lankeemusta. Efraim yksinkertaisesti toteaa, ettei sen tietäminen ole meille tarpeen. Efraim myös painottaa, ettei Saatanaa suinkaan luotu pahaksi, vaan että hän lankeemuksessaan tuli pahaksi. Paholainen oli siis aluksi hyvä.

 

Pahan luonne

Efraimin teologiassa paha on aina nähtävissä pelastusopillisesta näkökulmasta. Esimerkkinä siitä on Niniven kaupungissa tapahtunut synti. (Joona 1:2) Paha, joka kaupungissa oli, esti kaupunkia Jumala- yhteydestä ja olisi lisäksi aiheuttanut kaupungin tuhon, ellei katumusta olisi tapahtunut. Esikuvana tälle katumukselle synnin jälkeen Efraim pitää Joonan itsensä kohtaloa. Yrittäessään paeta Jumalaa ja Hänen antamaansa tehtävää, tehdessään ts. Jumalan tahdon vastaisesti, Joonaa kuljettava laiva joutui myrskyn kynsiin ja olisi hukkunut, ellei synnintekijää Joonaa olisi heitetty mereen (Joona 1: 4 -15). Joona kuitenkin pelastui, koska katui (Joona 2). Paha on siis Efraimin teologiassa aina luonteeltaan pelastuksen vastaista, se pidättää ihmisen Jumala- yhteydestä. Samalla tavoin kuin Saatana käärmeen kautta aikanaan vietteli ihmisen pois Jumalan yhteydestä, se yhä edelleenkin yrittää sulkea tien Jumalan yhteyteen, Tuhon aspektia Efraim käyttää puhuessaan myös Nooan arkista, joka rakennusvaiheessaan muistutti ihmisiä hukkumisesta. Maailmassa vallitseva paha saikin aikaan sen, että koko maailma, lukuun ottamatta Nooaa ja hänen perhettään, hukkui. Näin yksinkertaisesti siksi, että Jumala halusi hävittää pahuuden maanpäältä ja pelastaa tulevat sukupolvet. Vedenpaisumus ei siis ole Efraimin teologisen käsityksen mukaan paha, vaan hyvä, koska sillä on pelastava luonne. Hieman yksinkertaistaen voidaan sanoa pahan olevan luonteeltaan pelastusta estävää tai ainakin sitä yrittävää, vaikkei se heti siltä näytä. Lisäksi paha on luonteeltaan ihmisille salaista, koska salaisuudella on pelastuksen kannalta tärkeä asema. Mikä se on, sitä Efraim ei käsittele, mutta sanoo pahan olevan salaista, koska sen tietäminen ei ole kaikille sopivaa.

Sanoessaan näin Efraim kumoaa vastustajiensa väitteet, jotka tuolloin vesittivät, että nämä kaksi erilaista pahaa olisivat olleet yksi ja sama ilmiö. Paha on siis luonnossa, muttei ole luontoa. Tämän vuoksi Efraim ei myöskään puhu perisynnistä, vaan peritystä rangaistuksesta. Tällä hän tarkoittaa, että me olemme alkusynnin vuoksi pahalle alttiita, koska ihminen menetti lankeemuksessa häntä suojanneen valkeuden vaatteen. Tämän haarniskan puuttumisen vuoksi paholainen on pystynyt meitä kaikkia erikseen manipuloimaan, ja on ujuttanut meihin omaa hapatustaan. Tällaisena “perirangaistuksena” Efraim selvästi pitää kuolemaa: “Kuolema: Olette tehneet minut vihatuksi keskuudessanne, vaikka en ole mitenkään halveksittava. Minä annan vanhuksillenne lepopaikan, samoin kiusatuillenne. Olette tehneet minusta murheen itsellenne, oi kuolevaiset! Adam toi teihin kuoleman ja te syytätte siitä minua, kuolemaa. Hellästi asetan teidät, itselleni alttiiksi, sillä itse asiassa olen orja. Te olette synneillänne tehneet minut kuninkaaksi. Adamin tahto herätti minut, sillä lepäsin. Olin kuollut ja te herätitte minut jotta voisitte kuolla”.

Efraim toisin sanoen myös erottaa toisistaan kuoleman ja pahan, samoin kuin hän erottaa toisistaan käärmeen ja pahan. Käärme oli ainoastaan pahan välikappale, joka tosin sai esivanhempamme lankeamaan Saatanan motiivi ihmisen viettelemisessä oli ylpeys. Se oli ollut korkoarvoinen kerubi, mutta lankeemuksensa jälkeen se oli ihmistä alhaisempi – eikä suvainnut sitä. Saatana ei myöskään tajunnut Jumalan olemusta, mutta tiesi, että ihmisellä oli siihen potentiaalinen mahdollisuus. Siksi se oli riistettävä ihmiseltä. Lankeemuksen mahdollisti paitsi viekkaus myös se, että ihminen oli kokematon.9 Kokemattomuudesta Efraim esittää esimerkkinä sen, ettei ihminen kysynyt käärmeeltä, mistä se oli saanut ne tiedot, joita se väitti omaavansa Hyvän ja Pahan Tiedon puusta ja sen vaikutuksesta.

Päinvastoin kuin aikalaisensa Efraim painottaa, etteivät Adam ja Eva olleet fyysisesti ja psyykkisesti lapsia, vaan aikuisia, joskin kokemattomia. Kokemattomuus johti sitten ihmisen käyttämään väärin vapaata tahtoaan, havittelemaan sellaista, mitä hän jo oli, ja menettämään sen

Efraimilla on hyvin fyysinen käsitys pahasta ja hän ei teologiassaan pyrikään tekemään pahaa metafyysiseksi ongelmaksi, sellaiseksi, josta voidaan teoretisoida, muttei tietää ja tuntea. Pahan henkiolennot ovat Efraimilla aistittavia olentoja. Varsinainen kysymyksen ydin on siinä, että pahan syy, niin luonnossa olevan kuin vapaasta tahdosta riippuvaisen, pääsy maailmaan on täysin ihmisen vapaasta tahdosta riippuvainen. Tosin ihminen ei enää voi tahdollaan vaikuttaa luonnossa jo olevaan pahaan, siihen, joka riisui ihmiseltä valkeuden vaatteen. Mutta sekään ei voi vaikuttaa meihin, ellemme anna sille vapaalla tahdollamme energiaa.

 

Efraim ja katumus

Katumus on keskeinen Efraimin ajattelussa ja sen luonne hänen teologiassaan käy parhaiten ilmi hänen omasta, katumusta käsittelevästä tuotannostaan. Vanhan Testamentin katumuksen luonne ilmenee parhaiten Efraim puheesta “Profeetta Joonasta ja niiniveläisten katumukseta,” sekä hänen Katumuskehoituksistaan. Efraim selvästi pitää VT:n katumusta esikuvana UT:n katumukselle. Efraimilta ei ole paljoakaan katumusta käsitteleviä tutkielmia, joksi kyseinen puhe on luokiteltava; eikä varsinkaan tutkielmia, joissa kehyskertomus olisi VT:n puolelta. Profeetallisesti Efraim aloittaa puheensa: “Joona saarnasi Niinivessa, juutalainen jumalattomien keskuudessa. Pelottavana hän tuli kaupunkiin ja sai sen kauhistuttavilla puheillaan hämmingin valtaan”

Juutalainen jumalattomien keskuudessa kertoo katumuksesta sen, että se on kaikkien kansojen etuoikeus. Samoin Efraim tuo näillä sanoilla esiin sen, että jo VT:n aikana esiintyi pakanalähetystä. Edelleen Efraim sanoo: “Omasta itsestään Joonas oppi, että katuvia tulee armahtaa.”

Efraim tahtoo sanoa, että katuvan tulee tiedostaa syntinsä tai rikkomuksensa ja myös se rangaistus, mikä siitä seuraa. Vaikka Niinive oli syntinen kaupunki, oli siellä “eritasoisia” syntisiä. Kaikkia syntisiä, olivatpa he murhamiehiä, huorintekijöitä, tähdistäennustajia, valheprofeettoja, varkaita, valehtelijoita tai mitä muita tahansa, odotti sama rangaistus, tuho. Jotta kaupungin uhkaava tuho voitaisiin välttää, tuli kaikkien katua; tai oikeammin tehdä mielenmuutos. Tämä osoittaa, kuinka Efraim pitää katumusta aktiivisena tapahtumana, ei pelkästään pahojen tekojen pois jättämisenä, vaan oikean tien kulkemisena. Efraim ei siis erittele syntejä erilaisiin kategorioihin kuten kuolemansynteihin ja vähemmän vaarallisiin synteihin. Hän käyttää selittämään asiaa vertausta hääateriasta, jossa yhdellä tulijoista ei ollut päällään juhlapukua ja hänet sen vuoksi heitettiin pimeyteen kädet ja jalat sidottuina. Synti eli juhlapuvun tahraaminen, jolloin se ei enää ole juhlapuku, aiheuttaa ulos heittämisen. On sivuasia, mikä on syntisen paikka pimeydessä, koska koko pimeys on itkua ja hammastenkiristelyä. Niiniven kuningas puhuu Joonasta hyvin ylistävään sävyyn, mutta puheen loppupuolella, kun Niinive ei niiniveläisten aktiivisuuden vuoksi tuhoutunutkaan, profeetta saa sangen tavallisen ihmisen piirteitä. Ensin hän pelkäsi, että häntä pidettäisiin valehtelijana, kun uhattu tuho ei tullutkaan, ja kiukuttelee siitä Jumalalle. Tällöin taas on niiniveläisten vuoro opettaa Joonaa. Tässä tulee ilmi Efraimin näkemys katumuksesta jatkuvana elämänmuotona, tosin vain rivien välissä. Mutta sama ajatus tulee esille Efraimin opetuspuheen loppuluvussa: “Palvelija, joka saa herraltaan iskun, muistaa sen aina. Silmänräpäyksen ajan hän on peloissaan, mutta sitten asia menee ohi, eikä sitä enää ajatella.” Rangaistuksen alussa kyllä muistamme rangaistuksemme, ja kadumme, mutta sen loppupuolella käyttäydymme kuin mitään rangaistusta ei enää tulisi, tai aivan kuin Kaikkeinkorkein olisi päättänyt jättää syntimme rankaisematta. Niiniveläiset kääntyivät tuolloin kuitenkin koko sydämestään”.

Tämä jatkuvassa katumuksessa eläminen ei suinkaan merkitse raadollisuudessa elämistä, kuten jossakin kristinuskon piireissä asia joskus tulkitaan, vaan elämän realiteettien muistamista. Sen muistamista, että vasta viimeisellä tuomiolla voimme olla varmoja paikasta, johon pääsemme – tai joudumme. Efraimin puheessa tekstistä: “Voi meitä kun olemme syntiä tehneet;” (Val. 5:16 ), tämä asia tulee selvästi esille, kun Efraim siinä ajattelee viimeistä tuomion päivää: “Heti ajattelen sitä häpeää, joka on odotettavissa, sillä siellä (viimeisellä tuomiolla) tulevat kaikki maailman salat julki maailman ja luotujen edessä, jotka minua katsellessaan näkevät miten syvällä olen. Sillä he eivät näe minua sellaisena kuin he minut täällä näkivät, sillä täällä he luulevat minun olevan sellainen miltä päältäpäin näytän. Todellisuudessa en sitä kuitenkaan ole. Siellä he näkevät lian, joka tässä maailmassa oli piilossa sisälläni, ja ihmettelevät suureen ääneen minuun piilottamiani kirouksia… Siellä salaiset rikkomukseni ovat kaikkien nähtävissä ja kaikki voivat niitä vapaasti tarkastella. Siellä kaikki syntini tulevat kaikille tunnetuiksi, eikä yhtään pahoista teoistani, ei pieniä eikä suuria unohdeta”10.

Tämä on kuitenkin se tila, johon katuvan ennen varsinaista katumustaan tulee tulla. Toisaalta tämän tilan muistaminen koko elämän ajan on edellytys puhdistetun kastepuvun puhtaana pitämiseksi. Ellei näin tapahdu, Efraimin mukaan katumus vielä ole ollut oikeaa katumusta, eikä kääntymys täydestä sydämestä tehty, kuten niiniveläisten katumus oli. Itse asiassa tämä ajatus on aivan selvä ja oikea, mutta siitä huolimatta vallankumouksellinen, jos vertaamme sitä saman aikakauden katumuskäsityksiin kreikkalaisen kulttuurin piirissä. Siellä Efraimin aikoihin keskusteltiin siitä, voitiinko sallia toinen katumuskerta. Efraimin mielestä ja hänen ajatusmaailmassaan, joka on kaikkea muuta kuin juridinen, ei ole kuin yksi katumus, koska toista ei voi olla, jos katumus on ollut oikea ja maksimaalinen, kuten Efraim oikeasta katumuksesta edellyttää. Samaa maksimalismia myös Kirkko edellyttää, kun se kehottaa meitä olemaan täydellisiä. Lisäksi Kirkko kehottaa meitä säilyttämään kastepukumme puhtaana ja edellyttää meidän tekevän niin. Katumuksen tekeminen, kuten synnin tekeminenkin, on aktiivista toimintaa. Katumuspäätös on tehtävä tässä elämässä, kun meillä vielä on siihen mahdollisuus. Efraim sanoo saarnassaan ” Voi meitä kun olemme syntiä tehneet”, ettei haudantakaisessa elämässä katuminen enää ole mahdollista.

Ensimmäisessä katumuskehotuksessaan Efraim opettaa: “Katumus on Nooan arkkiin verrattavissa oleva turvapaikka. Katumus on turvakaupunki (vrt. 4. Moos.. 35; 5. Moos. 4; Joos. 20). Meille turvakaupunki ei ole kaukana, koska jokainen seisoo sen porttien luona. Hebrealaisten täytyi juosta pitkä matka saadakseen apua ainoastaan yhteen hätäänsä, saattoi myös tapahtua, ettei hän kerinnyt saada apua. Meidän turvakaupunkimme sen sijaan kiiruhtaa synnintekijän luo – ylistetty olkoon Hyvä, joka antoi meille katumuksen turvakaupungiksi… Veljeni! Katumus on armon arkki, etsiytykäämme tämän ihmisrakkaan ystävän luo”11. Efraim ei kuitenkaan unohda tuoda esille niitä eroavaisuuksia, joita VT:n esikuvilla on kristilliseen käytäntöön ja tilanteeseen nähden. Eroavaisuudet, aiheutuvat Kristuksen inkarnatiosta ja siitä, että Hän voitti kuoleman. Efraim myös kieltää meitä pitämästä VT:n esikuvia täysin verrannollisina kristilliseen käytäntöön sanomalla: “Syömmehän hedelmät kuorineen ainoastaan, mikäli kuoret ovat hyvänmakuisia.” Meidän tulee toisin sanoen itse osata valita esikuvista ne osat, jotka ovat soveliaita ja hyviä. Katumusta Efraim käsittelee myös Nooan arkissa olona. Efraim painottaa, että kun Nooa tuli ulos arkista voitettuaan (kyyhkynen toi Nooalle nokassaan voitonmerkkinä lehvän), hän kuitenkin pidättyi katumuksessa, koska ei menettänyt sydämensä puhtautta. Samasta esikuvasta hän myös puhuu käyttäen esikuvana juutalaisten turvakaupunkeja:

“Hebrealaiset lähtivät aikanaan turvakaupungeistaan, mutta meidän tulee jäädä katumukseen pysyvästi. Hebrealaiset jättivät esikuvamme, me taas haluamme pukeutua sen katumuksen todellisuuteen, hyveisiin, niin kuin viittaan”.

Arkin rakentamisessa, jonka Efraim tuo esille pitkässä katumussaarnassaan, voi nähdä katumuksen julistamisen esikuvana. Sen voi oikeastaan nähdä profetiana Johannes Kastajan huudosta: “Tehkää katumus.” Rakentamisesta johtuvat kirveen, sahan ja vasaran äänet muiden muassa julistivat katumusta maailmalle. Vielä voimakkaammin julistus jatkui kun, kuten Efraim sanoo: “Nuo ihmiset näkivät, miten villieläimet kokoontuivat. Norsut tulivat Intiasta ja Persiasta, leijonat ja pantterit tulivat yhdessä lampaiden ja vuohien kanssa, tekemättä niille vahinkoa. Madot ja linnut tulivat, ilman että kukaan ajoi niitä kokoon ja asettuivat arkin ympärille. Nooan he näkivät innolla rakentavan arkkia ja siten huutavan: “Tehkää katumus”13. Efraimin mukaan ihmisillä vielä arkin rakennusaikana siis oli mahdollisuus katumukseen. Ihmiset kuitenkaan silloinkaan eivät välittäneet siitä vähääkään. Sama ajatus katumuksen rajoitetusta ajasta tämänkin maailman aikaan tulee esille myös hänen puheessaan tekstistä: “Voi meitä, jotka olemme syntiä tehneet,” (Val. 5:16).

Puhuessaan arkista, joka myös on Kirkon kuva, selviää, että Efraim käsittelee katumusta nimenomaan ekkesiologisena tapahtumana. Sillä vaikka syntinen onkin teoillaan tahrannut puhtaan ja kirkkautta loistavan kastepukunsa, ei hän ole sitä kuitenkaan menettänyt. Kirkko on nimittäin katuvia varten, kuten Kristus itsekin on sanonut sanoessaan: “Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat.” Efraim sanoo Kolmannessa katumuskehotuksessaan Kirkon olevan katumuksen tekopaikka koska, “Kirkko on perustettu katuvaisia varten, kuten järkevä asioiden tarkastelija helposti huomaa, se on kuitenkin olemassa myös täydellisiä varten, aivan kuten se myös tunnustaa viisaiden suuren ymmärryksen.”14

Edelleen Efraim käyttää usein Kirkkoa kuvaamaan sellaisia sanontoja kuin “häävieraat”, “lauma”, “lampaat” jne. Nämä sanonnat ovat poimitut raamatullisesta kontekstista ja ovat ymmärrettävissä oikean yhteytensä perusteella. Efraim siis edellyttää lukijaltaan tai kuulijaltaan jonkinlaista tekstintuntemusta. Esimerkkinä voidaan mainita usein pitkässä katumussaarnassa esiintyvä maininta kuolemattomasta madosta, jonka uhriksi syntinen tuonelassa joutuu. Kyseessä on Mark. 9: 47- 48, jossa Jeesus varottaa viettelyksistä ja neuvoo vastustamaan niitä sanoen: “Jos sinun silmäsi viettelee sinua, heitä se pois. Parempi on sinulle, että silmäpuolena menet sisälle Jumalan valtakuntaan, kuin että sinut molemmat silmät tallella heitetään helvettiin, jossa heidän matonsa ei kuole eikä tuli sammu”. Kirkon armahtavaisuutta Efraim kuvaa sanoessaan, että kaikki synnit ovat vain yhteensä pisara verrattuna Jumalan armoon.

 

Efraimin opetus askeesista

Vaikka Efraim hyväksyy sen, että koko ihmismäärä, joka elää maailmassa ei ole kadotettujen joukko ja että maailmassa elää myös hyviä ihmisiä, hän kuitenkin keskustelleessaan kristittyjen kutsumuksen lopullisesta päämäärästä tuntee kuuluvansa munkkitovereiden joukkoon. Väistämättä hänen katsantokantansa viime kädessä johtavat opinkappaleisiin, jotka saavat alkunsa Syyrian kristillisyydestä, jossa asketismia ja kristinuskoa pidettiin samana asiana. Myöhemmät ja lähempänä hänen aikaansa vallinneet traditiot eivät työntäneet syrjään tämän kauden luomia eksegeettisiä ja kerygmaattisia traditioita. Eivätkä ne joutuneet unohduksiin, vaan jatkoivat olemassaoloaan näkymättöminä virtoina ja toisinaan purkautuivat pintaan päävirrassa. On merkkejä siitä, että tämä muinainen traditio ilmenee myös Efraimille. Toisaalta hän on myöntyväinen maailmassa avioliitossa eläviä kristittyjä kohtaan, ja toisaalta hän jurosti sanoo, että ainoa tie iankaikkisuuteen kulkee munkkilaisuudessa.

Perusopinkappale, joka alleviivaa Efraimin koko maailmankatsomusta virtaa varhaisesta syyrialaisesta kristillisyydestä, ja joka kristinuskon näkökulmasta nähtynä on sama kuin asketismi ja joka nähdään ainoana tarkoitusta vastaavana pelastuksen toteuttamisena. Efraim ilmeisestikin seuraa vanhempaa eksegeettis-teologista perinnettä julistaessaan tuhoa kaikille muille ja iankaikkista siunausta vain niille, jotka olivat kieltäytyneet aviollisesta yhteydestä, pidättäytyneet yhteydenpidosta avioparien kanssa sekä mies- ja naispuolisiin neitsyihin.

Efraimin maailmankatsomus sisältää myös toisen munkkilaisuuden tärkeän näkökulman: munkkilaisuus on katumusyhteisö. Tämä idea käy ilmi hänen madrasa´ssaan paratiisista., joka kuvaa elämää erämaassa yhdessä eläinten kanssa, jotka söivät ruohoa ja juuria erämaassa ja niin löysivät tavan katua katumuksen paikassa, ja kuvaa tätä raamatullisin esimerkein16. Kirjeessään vuoristolaisille Efraim painottaa sen paikan oleellista tärkeyttä, missä katumusta harjoitetaan. Hän esittää raamatullisen opetuksen sellaisella tavalla, että vuoret ja erämaat palvelevat tätä tarkoitusta. Tässä kohdassa hän opettaa munkkeja katsomaan erikoista pilvikehää, joka lepää vuorten yllä, ja hän ahkerasti kokoaa pitkän sarjan Vanhan Testamentin tapahtumia, jotka ovat yhdistetyt vuoriin. Hän jopa löytää miehiä jotka oli erityisesti käsketty pakenemaan vuorille tarkoituksenaan pelastaa elämänsä. Hän näkee tämän idean painottuvan vieläkin selvemmin Uudessa Testamentissa. Jeesuksen sanat: ”Tulta minä tulin heittämään maan päälle” mainitaan tässä erityisesti. Efraim piirtää suuren draaman, jonka hän maalaa elävin värein: koko maailmankaikkeus on täynnä tulta, joka pakottaa ihmiset pakenemaan kaupungeista ja kylistä, jotka tämä suurpalo tuhoaa, ja kätkeytymään luoliin, murjuihin ja erämaihin.

Jos nämä mietteet käsittää kirjaimellisesti, siitä seuraa, että vain munkit kaikista ihmisistä pelastuvat. Tätä johtopäätöstä tukee toinen selkeä todiste. Erään toisen perikoopin selityksessä Efraim esittää sanoen, että nuo ”jotka elävät vuorilla, ovat ”löydetyt”, kun taas ne, jotka lähtevät vuorilta, ovat ”harhaan joutuneita (kts. Matt.18:12 -13; Luuk.15:4-6).

Efraim uskoo munkkielämän olevan katumuksen yhteisö. Katumus sellaisena kuin Efraim sitä julistaa, on paikallisesti sidoksissa vuoriin ja erämaihin tapahtumapaikkoina, joissa voi saada takaisin menetetyn terveytensä. Maailmassa syntiinlangenneet tulevat löytämään syrjäisissä paikoissa maaston, jossa he tulevat kokemaan Jumalan tuomion ja uudistumisen. Siellä he myös saavat voiman löytää hengellisen itsensä (Hymn de virginitate) Tämä ajatus tulee esiin uudestaan ja uudestaan: vain vuorilla ja erämaissa on sielun eheys palautettavissa. Ja kaikki tämä luo edellytykset sille, että Kristuksen asuminen kansansa keskellä toteutuu. On luonnollista, että Efraim ajattelee vain munkkilaisuuden voivan tehdä totta tästä uskosta. Tätä koskien Efraim todistaa viitaten munkkeihin: ”Kristus asuu täydellisesti opetuslapsissaan”.

 

Erakkolaisuus

Efraimin ihanne munkkielämästä on erakkolaisuus. Kuten hän itsekin eli, niin hän antoi myös täysisydämisen tukensa tälle munkkilaisuuden muodolle. Tapahtuipa se sitten erämaassa tai vuorilla, joka tapauksessa sen täytyi olla elämää yksinäisyydessä. Syynä on se, että tämä on elämää, joka jäljittelee elämän muotoa, josta Jeesus itse antoi esimerkin munkeille rakastaa erämaata.

Efraimin ihastuneisuus erakkoelämän muotoon käy hyvin selvästi ilmi tavasta, jolla hän käsittelee munkkilaisuuden ilmiöitä. Hänen kirjoituksistaan päätellen hänen kuvansa munkkilaisuudesta muodostui munkeista, jotka elivät yksinäisyydessä ja, kuten Efraim sanoo, toisinaan munkeista, jotka elivät yhdessä pieninä ryhminä..

Eräissä kohdin hän kuvaa munkkeja, jotka elävät syrjään vetäytyneinä ja vain poikkeuksellisesti kaksi tai kolme munkki asui yhdessä. Toisen kirjoituksen mukaan jotkut kilvoittelevat yksin – erämaassa heitä on suuri joukko; on myös toisia, jotka kilvoittelevat kallioilla – heitä on tuhatmäärin; kolmannet, jotka kokoontuvat yhteen, neljän joukoissa, kuuden tai seitsemän, jos niin haluavat tai kahdentoista ryhmissä he kokoontuvat yhteen. Mutta merkillepantava tosiasia on, ettei Efram koskaan löydä sanoja kuvaamaan niiden elämää, jotka tuntevat tarvetta kumppanielämään pienissä ryhmissä, eikä hän uhraa ajatustakaan tutkiakseen heidän motiivejaan. Hänen mielenkiintonsa rajoittuu kokonaan yksinäisyydessä eläviin munkkeihin.

Tämä elämä yksinäisyydessä saa Efraimin täyden huomion hänen keskustellessaan sen kaikista etupuolista. Rakkaudella ja myötätunnolla hän pohdiskelee sen jokaista ominaisuutta. Hän pyytää muita olemaan tarkkana, että kun heidän jalkansa poikkeavat heidän valitsemaltaan reitiltä ja he sillä tavoin sattuvat tulemaan lähelle niitä paikkoja, joissa munkit asuvat, he eivät kuulisi heidän puhuvan, sillä he elävät yksin18.

Efraim pyytää muita kiinnittämään huomiota näihin yksinäisiin munkkeihin toisella tavalla, katsomaan kuinka huolellisia ja hartaita he ovat toiminnassaan. Peläten että keskustelu häiritsisi muita, he sen tähden välttävät toisten lähellä oloa. Elämällä erossa muista heillä on takuu siitä, että heidän hengellinen elämänsä ei kärsi mistään tämän kaltaisesta vahinkoa.

Efraim johdattaa lukijansa näiden yksinäisyydessä elävien munkkien luo tarkoituksenaan näyttää heille seesteisyyden joka vallitsee näissä paikoissa.

Hän vertaa heidän asuinpaikkojaan haudan hiljaisuuteen, kääriytyneinä syvään hiljaisuuteen, kaukana seurustelusta muiden kanssa, kokonaan erossa äänten kuulemisesta. Tähän liittyen Efraim tuo ilmi kiireisen vetoomuksensa jokaiselle tulla erakoksi tähän hiljaisuuteen.

Efraim on tyytyväinen noihin munkkeihin, joille yksinäisyys on niin tärkeä, etteivät he anna periksi, vaikka olosuhteet tekisivätkin sen tarpeelliseksi. Sen sijaan he ovat valmiita kuolemaan yksinäisyydessä, niin että toiset saattaisivat löytää vain sattumalta heidän ruumiinsa haudoista, kuopista ja halkeamista.

Eräässä memrassa hän sanoo:” ”… kukaan ihminen ei ollut heidän lähellään, enkelit seisoivat heidän vierellään: kukaan ei sulkenut silmiä tai vetänyt heitä ulos, enkelit tekevät kummankin… kukaan ihminen ei tiedä heidän hautojaan paitsi hän joka toi heidät sinne”.

Efraimilla on vielä lisääkin sanottavaa erakkolaisuuden puolesta. Välinpitämättömyys erakkolaisuudessa ei todellisuudessa ole välinpitämättömyyttä, koska tämä elämä yksinäisyydessä on jumalallisen kaitselmuksen hyväksymä.. Tällä elämällä on hyvityksensä, enkelien seura. Enkelit laskeutuvat erakoiden asuinpaikkoihin heidän oppaikseen ja suojelusenkeleikseen lähetettyinä ja pitämään huolta kaikkien puuttuvien maallisten seuralaisten velvollisuuksista.

Tämän kaltaiset huomiot tekevät tyydyttävän selväksi, että Efraim näkee erakkolaisuuden munkkilaisuuden elämäntavan korkeimpana muotona. Tämä huomio on niin tärkeä hänelle, että hän toistuvasti ja hoputtaen varoittaa jättämästä paikkaa, jonka kerran on valinnut. Hänen periaatteensa on: älä jätä keljaasi ennen kuin kuoleman päivänä20.

Efraimilla asketismi hallitsee uskonnollista elämää. Kun Efraim luettelee asioita, jotka kuuluvat puhtaaseen sydämeen, hän asettaa paastoamisen ensimmäiseksi, ja sen jälkeen rukouksen ja muut uskonnollisen elämän alueet. Efraimilla on melko vanhoillinen asenne muihin esille tunkeviin ideoihin nähden. Elämä ilman työtä antautuneena ainoastaan hengellisiin asioihin, pitkät rukoukset ja mietiskelyt, yhdistetään täydelliseen kieltäytymiseen kaikesta, joka kuuluu tähän maailmaan ja leppymättömään taisteluun kaikkea sitä vastaan, mitä ihmisluonto vaatii. Jotkut käytännön neuvot kuvaavat tätä.

Perinpohjainen luopuminen tästä maailmasta ja kaikesta siinä tarkoittaa elämää ehdottomassa köyhyydessä ja puutteessa.. Efraimin ohjeita tukee hänen oma henkilökohtainen esimerkkinsä. Testamentissaan hän sanoo, että yhtä totta kuin hän vielä elää, hänellä ei ole omaisuutta, ei edes keppiä tai laukkua.

Taistellessaan ruumiillisia tarpeita vastaan Efraim tarjoaa ravinnonsaantia, unta ja pukeutumista koskevia konkreettisia neuvoja. Hän kehoittaa heitä vähentämään syömistä ja juomista siihen rajaan asti, minkä ihmisruumis kykenee kestämään. Unta koskien Efraim sanoo yksioikoisesti, että se, joka elää Jumalan pelossa, nukkuu vähän, mutta joka lankeaa pois Jumalan pelosta, nukkuu paljon. Syynä tähän on, että hän katsoo yöajan olevan sopivan rukoilemiseen ja seurusteluun Jumalan kanssa.21 Hän mainitsee myös toisen syyn: unien vaaran. Demonit käyttävät hyväkseen ja väärinkäyttävät nukkuvia munkkeja yllyttäen siveitä himoihin, paastoavia syömään,viritellen paulojaan, jotta munkit tuhoutuisivat. Efraim kuvailee myös, kuinka hämärät demonit kiipeilevät munkkien yllä heidän nukkuessaan ja levittävät tuhoavaa vaikutustaan unien ja öisten unikuvien kautta. Efraim vakuuttaa munkeille, että jos he voittavat unen heidät sinetöidään kristillisellä täydellisyydellä.

Efraim neuvoi munkkeja pitämään yllään vain kehnoimpia vaatteita, ja traditio kuvaa häntä itseään esimerkkinä tässä suhteessa.24 Hänen kirjoituksistaan käy selvästi ilmi, että pukeutumiskysymys on hyvin tärkeä. Hänen ohjeensa on: ”rakastakaa säkki-pukuja, joissa vanhurskaita juhlitaan taisteluissaan”.

Efraim puhuu kunnioittavasti niistä, jotka ovat pitäneet vaatteitaan niin kauan, että niistä on tullut ryysyjä. Eräässä memrassa Efraim ylistää niitä munkkeja, jotka kieltäytyvät pitämästä mitään vaatteita. Ja vielä toisaalla hän omistaa pitkän jakson niille Mesopotamian taitureille, joiden pitkä tukka oli ainoa ruumiin peite.

On lisättävä, että puhuessaan liikkumisen rajoituksista Efraim piti paljon eräästä, joka tiukasti rajoitti, täydellisestä eristäytymisestä keljaan. Hän kutsui sitä vankiselliksi, joka erotti munkit maailmasta. Hänen erityinen mieltymyksensä oli jyrkästi kieltäytyä siitä lohdutuksesta, jota maailma tarjoaa.

Hänen tuntee sympatiaa niitä kohtaan, jotka jyrkästi hylkäävät kaiken, mikä kuuluu sivistyksen tuomiin mukavuuksiin. Jokainen hänen antamansa käytännön neuvo heijastaa tätä henkeä. Tunteella ja lämmöllä hän kuvaa munkkeja miehinä, jotka eivät omista mitään, jotka juovat vettä joesta, jotka syövät juuria tai puiden hedelmiä, jotka pukeutuvat säkkipukuihin ja kulkevat avojaloin. (”Avaa ja heitä pois sandaalisi, jotta kengännauhat eivät pitäisi vallassaan jalkojasi”).

Hän neuvoo heitä nukkumaan paljaalla maalla ja etteivät rakentaisi kunnollista asuinpaikkaa vaan olemaan tyytyväisiä äärimmäisen alkeellisiin järjestelyihin. Hänen kehottava neuvonsa on: ”älä rakasta sisäpiirissä olevaa asuinpaikkaa, jotta et perisi ulompaa pimeyttä; rakasta asuinpaikkaa erämaassa, jotta asuinpaikaksesi tulisi paratiisi.

Sopivan asuinympäristön kuvaus ilmenee seuraavista Efraimin sanoista: ”Luolat ovat heidän palatsejaan ja kalliot heidän maakuuhuoneitaan, korkeat paikat heidän parvekkeitaan ja kallion kielekkeet heidän asuinpaikkojaan; heidän päivällispöytänsä koostuu yrteistä”.

Erikoiseen ryhmään, jotka elivät aivan kuin olisivat olleet luonnon lapsia ilman asuinpaikkaa, ja jotka söivät vain ruohoa, juuria ja, hän kiinnitti erityistä huomiota. Heitä koskien hän sanoo: ”He syövät kuin eläimet laitumella juuria vuorilla, ja katso, kuinka he lintujen lailla poimivat kuivia vihanneksia korkeilla paikoilla”. Efraim kunnioitti tätä ryhmää erityisesti, kun hän lähetti heille suoraan kirjeen. He asuivat vuorilla, erämaissa ja luolissa, ja ruohot olivat heidän ruokanaan.”

Efraim myös neuvoo munkkeja olemaan peseytymättä ja tottumaan likaan. (Madrasessaan Paratiisista Efraim sanoo neljännessä hymnissä, että vain paratiisi pesee pois munkkien lian)

Kun Efraim kuvailee munkkien ulkoista olemusta hän ei pysty peittämään ihastustaan alkeellisuuteen, joka ilmenee näin radikaalilla ja äärimmäisellä tavalla. Mielihyvällä hän kuvaa heidän hiuksiaan, niin pitkiä ja villejä, että ne muistuttavat kotkan siipiä pikemminkin kuin ihmisten päitä ja munkkeja peittää lika öljyn ja voiteiden sijasta. Hän kehottaa heitä sanoen: ”Likaisuutenne, joka on tullut puvuksenne, kutoo teille kunnian vaatteet”.

Efraimin Testamentti puhuu hänen käskyistään ja normeistaan pakollisena hänen opetuslapsilleen. Tämä tarkoittanee, että hänellä oli määrätyt peruslinjat perustana oleville käytännölle ja teorialle, joita hän opetti ja levitti, mitä ei voinut jättää huomiotta. Efraim ei kuitenkaan halunnut tarjota mitään omaperäistä, koskien munkkilaisuuden tapoja ja käytäntöä. Yleensä hänen opetuksensa pohjautuu vanhempiin traditioihin.

Efrain painokkaasti vakuuttaa, että munkki-isien normeja tulee kunnioittaa ja ne pitää. Kuitenkaan tämä ei mitenkään vähennä hänen rooliaan. Hänen ansionsa on siinä, että hän toi nämä traditiot terävään tarkasteluun, elvyttäen ja elähdyttäen niitä.

 

Askeesin harjoittamisen piirteitä

Efraim opettaa ehdotonta köyhyyttä. Ruokaa saa syödä ja juoda vain sen verran, että pysyy hengissä. Nukkumisesta ja unesta Efraim sanoo: ”Jumalan pelossa elävä nukkuu vähän, mutta se, joka lankeaa pois Jumalan pelosta, nukkuu paljon”. Vähä uni on tärkeätä myös siksi, että yöaika on sopiva rukoukseen ja kanssakäymiseen Jumalan kanssa. Unen aikana pahat henget käyttävät hyväkseen nukkuvia houkutellen himoihin. Efraim vakuuttaa, että munkit, jotka voittavat unen, ovat sinetöidyt kristilliseen täydellisyyteen. Munkin tulee pukeutua vain kaikkein halvimpiin vaatteisiin: ”Rakastakaa säkkikankaisia vaatteita, joissa vanhurskaita kunnioitetaan heidän taistelussaan”.

Efraim kehottaa kilvoittelijoita eristäytymään täydellisesti keljaansa, joka on ”vankiselli”, joka erottaa ihmisen maailmasta. Lämmöllä ja tunteella hän kuvaa munkkeja ihmisiksi, jotka eivät omista mitään, jotka juovat vettä joesta, jotka syövät juuria tai puiden hedelmiä; jotka pukeutuvat säkkipukuun ja kulkevat paljain jaloin ja nukkuvat paljaalla maalla. ”Älkää rakastako asuinpaikkaa, joka on laajan asutuksen läheisyydessä, ettette perisi ulkoista pimeyttä”, Efraim opettaa. ”Rakastakaa asuinpaikkaa erämaan keskellä, jotta paratiisi tulisi teidän asuinpaikaksenne”. Hengellisen elämän kaipaaminen johtaa luonnon halveksuntaan ja jatkuvaan taisteluun, ”ruumiin kukistamiseen”, päämääränä luonteen muuttaminen. Koska vanhurskaalle elämä on kuolemista, ruumiin kukistamisen perimmäinen tarkoitus on ruumiillisten tarpeiden kuolettaminen. ”Munkki on kuin kuollut”, Efraim kirjoittaa. ”Jokainen, joka taivuttaa päänsä munkkielämälle ja palvelee tässä laitoksessa, katsotaan kuolleeksi”.

Kaikkia Efraimin esittämiä askeesin harjoituksia määrää kuolettamisen idea. Pitkät yövalvomiset palvelevat samaa tarkoitusta: ”Tulkaa … tulette näkemään, että heidän yölliset valvomisensa ovat muuttaneet heidän kasvonsa”. Paastolla ja nälällä on sama tarkoitus: ”Heidän paastoamisensa on kuluttanut heidän ulkonäkönsä… nälkä joka syö teidän lihanne, tuottaa teille Eedenin siunauksen, jano, joka juo teidän suonianne, saa aikaan teissä elämän lähteen; paastoaminen, joka kuivattaa teidän olemuksenne, valaisee kasvonne ja rauhoittaa teidät”.

Nöyryyden ja itsensä nöyryyttämisen aate on pohjana Efraimin askeesissa. Hän pitää kärsimystä erityisellä tavalla kristillisen elämän ytimenä. Kaikissa opetuksissaan hän palaa siihen. Munkin tuntomerkki on kärsimys. Se tunkeutuu koko munkkielämään ja tulee sen luonteeksi. ”Jos olet todella Hänen, pukeudu Hänen kärsimyksiinsä”, Efraim kehottaa.

”Jeesus kuoli maailmalle, jottei kukaan eläisi maailmalle ja Hän oli ristiinnaulitussa ruumiissa, jottei kukaan kulkisi siinä aistillisesti. Hän kuoli ruumiissaan maailmallemme, jotta Hän tekisi meidät eläviksi ruumiillaan Hänen maailmalleen. Ja Hän nöyryytti ruumiin elämän, jotta emme eläisi lihallisesti. Hänet on tehty Mestariksi, opettajaksi, ei toisten koettelemuksissa, vaan omalla kärsimyksellään. Ja Hän itse ensimmäisenä maistoi katkeruutta ja niin osoitti meille, ettei kukaan tule Hänen opetuslapsekseen nimen mukaan, vaan kärsimyksen kautta”.

Munkkilaisuuden perusteista Efraim sanoo: ”Heidän kunniansa on vain ristissä”. Jokaisen kristityn täytyy kohdata risti, jokaisen on naulattava itsensä ristille, jolloin askeettinen harjoitus muodostuu nauloiksi ja käskyjen noudattaminen piikkikruunuksi. Kristittyjen ”tulee etsiä ristin kunniaa, etsiä ristin häpeää; rakastaa ristin rikkauksia ja kuljettaa mukanaan ristin vaivaa”. Efraim pitää munkkielämää uutena martyyriuden muotona: ”Niin kuin marttyyrit olivat valmiita ruumiilliseen koetukseen, kidutukseen ja tuhoon, saman toteuttaa munkki nöyryytyksensä kautta”.

Paras tapa uudistaa sielua ja antaa sopiva sisältö mietiskelylle on muistaa syntejään ja nähdä ne mahdollisimman synkissä väreissä. Voimakas tietoisuus syntisyydestä tekee tarpeelliseksi suorittaa oman elämänsä armoton läpileikkaus. Mutta tämä on vasta alku. Ajatukset rangaistuksesta ja kauheasta kostosta, joita ei voi paeta, saavat ihmisen syvällisemmin tutkimaan itseään. Efraim itse kertoo ”katsovansa silmästä silmään hautaa polvillaan vapisten”. Siinä hän on ”silmätysten kauhistuttavan hetken kanssa, jolloin kaikki avataan ihmisten Tuomarin edessä, jonka edessä enkelitkin vapisevat”. Efraim kehottaa aina muistamaan kuoleman hetkeä, hautaa ja mädäntymistä.

Kaikki tällainen syyllisyyden, synnin, kuoleman ja rangaistuksen muistaminen saa aikaan sydämen tuskaa ja surua, joka ilmenee fyysisesti kyynelinä. Tämä mieliala ei jätä koskaan tilaa kaikkein viattomimmallekaan ilonpidolle. Erityisesti Efraim vastustaa naurua. Jatkuvasti hän muistuttaa, että Jeesus ei maan päällä eläessään koskaan nauranut, vaan itki.

”Nauru on sielun tuhon alku, siispä munkki, jos huomaat jotakin tuollaista, tiedä, että olet saapunut pahuuden syvyyksiin. Älä silloin lakkaa rukoilemasta Jumalaa, jotta Hän pelastaisi sinut tästä kuolemasta. Nauru karkoittaa hyveet ja työntää sivuun kuoleman ajatukset ja rangaistuksen mietiskelyn. Oi, Herra, karkoita minusta nauru ja anna minulle itku ja valitus, joita Sinä odotat minulta”.

Efraim vakuuttaa, että suru ja murehtiminen ovat merkki täydellisestä kristillisestä elämästä. Erityisellä innolla Efraim puhuu ja kirjoittaa kyynelistä ja itkusta ja hän edellyttää, että kyyneleet ovat jatkuva ilmiö. Rukouksessaan hän anoo: ”Anna minulle vaivaa, jota ei voi lohduttaa pois ja sydän, jossa on kipu, ja lähde, joka virtaa lakkaamatta”.

Tradition mukaan Efraim sanoo itkun olleen hänelle yhtä luonnollista kuin toisille hengitys. ”Vuodata kyyneleitä rukouksessa ja puhdista ruumis syyllisyydestä”. Tällaista itkua hän sanoo sovitukseksi, eräänlaiseksi kasteeksi.

 

Itsensä kuolettaminen

Ensi tutustumisen jälkeen Efraimin kirjoituksiin huomaa, että ollaan itsensä kuolettamisen alueella. Asketismi viime kädessä on pyrkimystä ihmisruumiin kurinalaisuuteen ja syyllisyyttä ihmisen olemassaolon synnillistä osaa vastaan30. Hengellisen elämän ikävöinnillä tarkoitetaan samaa kuin luonnon halveksunta. Hänen luonnehdintansa munkeista on: he halveksivat luontoa kaivatessaan hengellistä elämää. Tämä vaatii jatkuvaa taistelua, ”ruumiin alistamista”, tarkoituksena luonnon muuttaminen.31 Koska elämä merkitsee vanhurskaalle kuolemaa, lopullinen alistamisen tarkoitus on ruumiillisten tarpeiden kuolettaminen.

Efraim käyttää kielikuvaa ”kuin kuollut” eräänä korkeimmista lisämääreistä munkille. Hän sanoo lopputodistelussaan: ”Jokainen, joka taivuttaa niskansa munkkielämään ja palvelee tässä laitoksessa, on katsottava kuolleeksi”.

Edelleen kaikki askeettiset harjoitukset ymmärretään niin, että niitä kokonaan määrää ruumiin kuolettaminen. Pitkillä yöpalveluksilla on tarkoituksena ruumiin kuolettaminen. Kerran Efraim sanoo: ”Tule, niin näet myös heidän yövalvomisten muuttamat olemuksensa”.

Paastoamisella ja nälällä on sama tarkoitus kuluttaa liha. Eräässä memrassa Efraim kutsuu lukijaa katsomaan munkkeja ja sanoo: ”Paastoaminen on kuluttanut heidän olemuksensa”.

Suurimmat lupaukset ovat yhteydessä tähän säälimättömään käytäntöön: ”Nälkä, joka kuluttaa lihasi tarjoaa sinulle Eedenin siunauksen; janon, joka juo suoniasi korvaa sinulle elämän lähde, paasto, joka kuivattaa persoonasi, valaisee kasvojesi ilmeen, ja lepyttää sinut”. Ja lisäksi muilla asketismin keinoilla on päämääränään olemuksen rumentaminen. Efraim tuntee myötätuntoa niitä kohtaan, jotka ”paljon kuolettavat ruumiitaan”. Hän puhuu syvällä kunnioituksella munkkien harjoittamasta ruumiin alistamisesta ja kuolettamisesta34. On selvää, että Efraimilla itsensä kuolettamisen aate on perustana asketismin käsitteessä. Se on koko hänen askeettisen ajattelutapansa ydin.

Kaikki Efraimin perustelut juontavat alkunsa tästä perususkosta hänen askeettisen teologiansa rakenteen ytimeen. Tämä keskeinen totuus pysyy samana, vaikka selitys saattaakin vaihdella melkoisesti. Efraimilla erilaiset teologiset perustelut esiintyvät tämän itsensä kuolettamisen pääroolin tarkoitusperiä silmälläpitäen.

Ennen kaikkea Efraim käyttää kärsimyksen käsitettä ja tekee siitä erityisellä tavalla kristillisen elämän ytimen.. Joka käänteessä Efraim palaa siihen36. Munkkien leimamerkki on kärsimys. Se läpäisee koko munkkielämän ja tulee sen luonteeksi. ”Jos todella olet Hänen, pukeudu Hänen kärsimyksiinsä”38. Sen perusmerkitys voidaan nähdä erityisesti niissä esimerkeissä, joissa hän yhdistää ”kärsimys”-käsitteen evankeliumin velvoitteisiin jotka ovat asiaankuuluvia hänen munkkilaisuuden teologialleen. Sama ajatus että opetuslapseuden hinta on kärsimys; mutta ilmaistu eri termillä, niin että sitä on käytetty ”kieltää itsensä” paikalla, tulkiten kristillisen elämän perimmäistä tarkoitusta askeettisesti suuntautunein termein. Kommentaarissaan Diatessaroniin Efraim tarjoaa pysyväksi arvoksi tunnustetun määritelmän (locus classicus) tähän asiaan ja siinä tämä suuri aihe tarkennetaan polttopisteeseensä: ”Jeesus kuoli maailmalle, jotta kukaan ei eläisi maailmalle, ja Hän oli ristiinnaulitussa ruumiissa, jotta kukaan ei kulkisi siinä aistillisesti. Hän kuoli maailmallemme Ruumiissaan, jotta Hän tekisi meidät eläviksi Ruumiinsa kautta Hänen maailmalleen. Ja Hän kuoletti ruumiin elämän, jotta me emme eläisi lihallisesti ruumiin kautta. Hänet on tehty Mestariksi, opettajaksi, ei muiden koettelemuksissa vaan Hänen omilla kärsimyksillään. Ja Hän itse ensimmäisenä maistoi katkeruutta ja siten Hän osoitti meille, ettei kenestäkään voi tulla hänen opetuslastaan nimen mukaan vaan kärsimyksen kautta”.

Kärsimys esitetään mielekkäänä ja tarkoitukseltaan merkittävänä askeesin harjoittamiselle. Efraimille se on niin ensisijaisen tärkeää, että hän käyttää samaa termiä ”ulsana” johtaessaan nimeä munkeille. Lisäksi Efraim työstää ristin aatetta sellaisella erikoisella tavalla kuin tahtoisi antaa sille munkkilaisuuden teologiaan verrannollisen sisällön. Puhuessaan munkkilaisuuden perusteista hän sanoo: ”Heidän kunniansa on ainoastaan ristissä”. Näin ristin merkitys kristillisessä elämässä saa uuden luonteen. Kun Efraim selittää ajatusta, että jokaisen on kohdattava risti, hän väittää, että jokaisen on siten kiinnitettävä itsensä ristille, jotta askeesin harjoittaminen ottaisi naulojen paikan ja munkkilaisuuden käskyjen huomioiminen orjantappuroiden paikan. Tällä tavoin yövalvomisten, nälän ja janon ja muiden askeettisten harjoitusten kautta ruumis ristiinnaulitaan40. Tästä edullisesta asemasta Efraim voi sanoa, että munkkilaisuuden tarkoitus on: ”Etsiä ristin kunniaa, etsiä ristin häpeää, rakastaa ristin rikkauksia ja kantaa ristin vaivaa”.

Ajatus, että munkkielämä on marttyyriuden uusi muoto on toinen tapa, jolla Efraim ilmaisee munkkilaisuuden teologiaa. Merkittävä ajatuslinja, jota toistuvasti käsitellään, on kehitetty osoittamaan, että munkkilaisuus on marttyyriuden muunnos. Sillä aivan niin kuin marttyyrit olivat valmiita ruumiillisiin koettelemuksiin, kidutukseen ja tuhoon, niin myös munkit panevat täytäntöön saman itsensä kuolettamisella41. Molempien ilmiöiden sisin olemus on identtinen. Selittäessään näitä ajatuksia Efraim ei vain tarjoa yleisiä aatteita, päinvastoin hän on erittäin omaperäinen jopa kouriintuntuviin aineksiin nähden tässä yhdenmukaisuudessa. Hän painottaa sitä tosiasiaa, että munkkien on sovellettava itseensä marttyyrien vaivat askeettisiin teoin niin että heidän ruumiin jäsenistään tulee martyyreita: ”Teidän jäsenenne ovat marttyyreita salassa, jotka marttyyreiden kanssa ovat heidän kärsimystensä arvoisia”

Lähestyypä mistä suunnasta tahansa Efraimin katsomusta munkkilaisuuden teologiasta, joko kärsimyksen käsitteestä, ristin käsitteestä tai marttyyriuden, tulee samaan itsensä kuolettamisen perusideaan. Tässä suhteessa Efraimin opetus on juurtuneena syvälle muinaiseen mesopotamialaiseen askeesiin.

Efraimin opetukset ovat länsimaissa olleet suurimmaksi osaksi tuntemattomia. Ainoastaan suuressa paastossa häneen liitetty paastorukous on tullut useimmille tutuksi. Oman kirkkonsa piirissä pyhä Efraim suoritti kutsumustaan diakonina Jumalan ja ihmisten palvelemisessa. Hänen elämänsä on esikuvana evankeliumin mukaisen elämän ehdottomasta noudattamisesta. Hän eli niin kuin opetti. Hänen ehdoton askeesinsa ja hengellinen elämänsä saavutukset tuntunevat tämän ajan ihmisistä liian vaativilta. Koko hänen elämänsä oli pimeyden hylkäämistä ja Kristuksen valkeuden esillä pitämistä. Kasteopetuksissaan hän kutsuu kristittyjä ”valoon puetuiksi”. Kristittyjen kutsumus on loistaa tuota valoa oman aikansa maailmassa. Se oli pyhän Efraimin, ”Pyhän Hengen soittimen”, kutsumus. Se on meidänkin kutsumuksemme.