Sielusta
Antonios Suuri
Sielun viisaus ja hyveellisyys kuvastuvat ihmisen katseesta, kävelytavasta, äänestä ja naurusta sekä siitä, kuinka hän käyttää aikansa ja keiden kanssa hän seurustelee. Viisaassa sielussa on kaikki muuttunut ja kehittynyt kauneimmilleen, sillä Jumalaa rakastava mieli torjuu valppaan ovenvartijan tavoin pahat ja häpeälliset ajatukset.
Viisas sielu pyrkii eroon irstaudesta, pöyhkeydestä, petollisuudesta, pahansuopuudesta, riistosta ja muista senkaltaisista pimeyden teoista, jotka ovat demoonista toimintaa ja kielivät sielun huonosta tilasta. Sitkeän ponnistelun ja harkinnan avulla ihminen, jota hänen mielihalunsa eivät vedä petollisiin nautintoihin, voi saavuttaa kaiken. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta ja kehotuksia nuhteettomaan elämänvaellukseen, Filokalia I, ss. 20 – 21, kohdat 20, 22)
Ruumiissa on sielu, sielussa mieli, mielessä järki. Nämä apunaan ihminen ajattelee Jumalaa ja ylistää Häntä. Näiden kautta Jumala tekee sielun kuolemattomaksi, lahjoittaa sille katoamattomuuden ja iankaikkisen autuuden. Sillä Jumala on antanut kaikille luoduille elämän sulasta hyvyydestään. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta ja kehotuksia nuhteettomaan elämänvaellukseen, Filokalia I, s. 36, kohta 98)
Ihminen sanan täydessä merkityksessä on se, joka käsittää ruumiin olevan katoavainen ja lyhytaikainen. Sellainen ihminen ymmärtää myös sielun olemuksen: se on jumalallinen ja kuolematon, Jumalan henkäys, joka on liitetty ruumiiseen koeteltavaksi ja jonka päämäärä on jumaloituminen. Se, joka tajuaa sielun olemuksen, vaeltaa oikein ja Jumalan tahdon mukaisesti eikä alistu ruumiin valtaan. Hän näkee mielessään Jumalan ja tarkastelee aina hengessään iankaikkisia hyvyyksiä, jotka Jumala on sielulle lahjoittanut. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta ja kehotuksia nuhteettomaan elämänvaellukseen, Filokalia I, s. 40, kohta 124)
Sielu on maailmassa, koska se on maailmaan syntynyt. Ymmärrys sen sijaan on maailman yläpuolella, koska se ei ole syntynyt. Sielun, joka ymmärtää maailman olemuksen ja haluaa pelastua, tulee pitää järkähtämättä mielessään: nyt on koetuksen ja tutkinnon aika. Ymmärtäväinen sielu ei salli itsensä asettua tuomarin paikalle. Se käsittää, että sielun tuhoutuminen tai pelastuminen riippuu vähäisestä häpeällisestä aistinautinnosta. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta ja kehotuksia nuhteettomaan elämänvaellukseen, Filokalia I, s. 42, kohta 136)
Diadokos Fotikealainen
Jotkut ovat arvelleet, että armo ja synti, so. totuuden henki ja eksytyksen henki (kts. 1Joh. 4:6), vaikuttaisivat yhtä aikaa kastettujen mielen kätköissä: edellinen kehottaa mieltä hyvään, jälkimmäinen taas kiirehtii yllyttämään pahaan. Pyhistä kirjoituksista ja oman mieleni kokemuksesta olen päätynyt seuraavaan käsitykseen: Ennen pyhää kastetta armo on sielun ulkopuolella ja sieltä kehottaa sitä hyvään. Sielun syvyyksissä taas asustaa saatana, joka pyrkii tukkimaan sielulta kaikki kanavat Jumalan yhteyteen. Kasteessa kaikki kääntyy: paha henki joutuu ulos ja armo alkaa vaikuttaa sielun sisällä. Samoin kuin ennen vallitsi sielua eksytys, niin sitä kasteen jälkeen vallitsee totuus. Saatana tosin vaikuttaa sieluun kasteen jälkeenkin entiseen tapaan, toisinaan jopa pahemminkin. Ei kuitenkaan niin, että se asuisi sielussa yhdessä armon kanssa – pois se! – vaan se käyttää hyväkseen ruumiin nesteitä sumentaakseen mielen järjettömillä himoilla ja nautinnoilla. Tämä tapahtuu Jumalan sallimuksesta, jotta ihminen läpäistyään myrskyn ja tulen koetuksen pääsisi – mikäli haluaa – nauttimaan hyvästä. On sanottu: ”Me jouduimme tuleen ja veteen, mutta sinä veit meidät yltäkylläisyyteen.” (Ps.66:12) (Autuas Diadokhos: 100 kohtaa kilvoitteluelämästä, Filokalia I, ss. 311 – 312, kohta 76)
Herramme opettaa evankeliumeissa, että kun paha henki palatessaan löytää talonsa lakaistuna ja tyhjänä, ts. löytää hedelmättömän sydämen, silloin se ottaa mukaansa seitsemän muuta henkeä, pahempaa kuin se itse, ja pesiytyy siihen, jolloin sen ihmisen viimeiset tulevat pahemmiksi kuin ensimmäiset. (Lk.11:25) Tästä näemme, että niin kauan kuin Pyhä Henki on meissä, saatana ei voi päästä sielumme syvyyteen ja viipyä siellä. Samasta asiasta opettaa myös pyhä apostoli Paavali, joka tarkastelee sitä kilvoittelevan kannalta: »Sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on.» (Room. 7: 22- 23) Tarkastellessaan asiaa täydellisyyden saavuttaneiden kannalta Paavali sanoo: »Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat. Sillä elämän hengen laki Kristuksessa Jeesuksessa on vapauttanut minut synnin ja kuoleman laista.» (Room. 8:1-2) Toisaalla hän sanoo – jälleen meitä opettaakseen -, että saatana hankkiutuu ruumiin kautta taisteluun sielua vastaan, joka on osallinen Pyhästä Hengestä: »Seisokaa siis kupeet totuuteen vyötettyinä, ja olkoon pukunanne vanhurskauden haarniska ja kenkinä jaloissanne alttius rauhan evankeliumille. Kaikessa ottakaa uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa kaikki pahan palavat nuolet, ja ottakaa vastaan pelastuksen kypäri ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana.» (Ef.6:14 – 17)Toista on näet vangiksi joutuminen, toista taistelu; edellinen merkitsee väkivaltaista vieraalle maalle viemistä, jälkimmäinen taas tasavertaista vastarintaa. Juuri tämän tähden apostoli sanoo pahan hengen hyökkäävän palavine nuolineen niitä vastaan, jotka kantavat Kristusta sielussaan. Sillä se, joka ei voi käydä vastustajaansa käsiksi, käyttää häntä vastaan nuolia, jotta niitä sinkoamalla saisi saaliikseen sen, joka jo kaukaa käy taisteluun hyökkääjää vastaan. Niin saatanakin jouduttuaan väistymään armon tieltä kilvoittelijan sydämestä kaivautuu hänen ruumiiseensa ja kiiruhtaa käyttämään hyväkseen sen nesteitä saadakseen ruumiin viehtymyksellä sielun ansaansa. Sen tähden ruumista tulee kohtuullisesti kuihduttaa, jottei sen kosteus vetäisi mieltä hiveleviin nautintoihin. Apostolikin vakuuttaa, että kilvoittelijoiden mielessä vaikuttaa jumalallinen valo, ja siksi mieli myös palvelee Jumalan lakia ja ilolla yhtyy siihen. (Room. 7: 25) Liha taas nautinnollisten taipumustensa tähden kallistuu pahojen henkien puoleen ja tuntee houkutusta palvella niiden pahuutta.
Näin on käynyt selvästi ilmi, ettei sydän voi olla samanaikaisesti Jumalan ja saatanan asuntona. Kuinka minä »mielellä palvelen Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia», (Room. 7: 25) jollei mieleni olisi vapautensa koko voimalla noussut taisteluun pahoja henkiä vastaan ja käynyt iloiten palvelemaan armon hyvyyttä, mutta ruumiini viihtyisi järjettömien himojen imelässä lemussa? Pahoille hengille, kuten jo sanoin, on jätetty mahdollisuus asettua ruumiiseen. »Sillä minä tiedän ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää”, sanoo apostolikin (Room7:18). Näin siis ne, jotka kilvoitellen taistelevat syntiä vastaan – apostoli ei nimittäin puhu henkilökohtaisesti itsestään -, saavat kokea kuinka pahat henget hyökkäävät mieltä vastaan pyrkimällä niljakkailla houkutuksillaan viettelemään lihan hekumalliseen nautintoon. Sillä Jumala on vanhurskaudessaan säätänyt, että pahat henget saavat pesiytyä niidenkin lihaan, jotka kiihkeästi taistelevat syntiä vastaan, jotta ihmisen vapaa tahto olisi aina koetuksella. Mutta jos ihminen pystyy jo eläessään kilvoitusvaivoillaan kuolettamaan lihansa, silloin hänestä tulee kokonaan Pyhän Hengen asumus. Sellainen ihminen on noussut kuolleista jo ennen kuin on kuollutkaan. Tällainen oli autuas Paavali itse sekä kaikki ne, jotka ovat täydellisesti kilvoitelleet tai kilvoittelevat syntiä vastaan. (Autuas Diadokhos: 100 kohtaa kilvoitteluelämästä, Filokalia I, ss. 316- 317, kohta 82)
Johannes Karpathoslainen
Herra itse sanoo saatanan langenneen taivaasta (vrt. Lk.10:18) jottei se – inhottava kun on – edes näkisi pyhien enkelten asumuksia. Kuinka siis se, joka ei ollut arvollinen Jumalan todellisten palvelijain seuraan, voisi asua ihmismielessä yhdessä itsensä Jumalan kanssa. Jotkut selittävät kuitenkin, että Jumala väistyy sivummalle ja suo siten sijaa saatanalle. Tämä selitys ei pidä paikkaansa. Jumala tosin voi sielua kasvattaakseen jättäytyä sivuun, mutta Hän ei suinkaan ota pois sielulta armon valoa, vaan armo, kuten jo sanoin, vain kätkeytyy mieleltä. Tarkoituksenahan on, että pahojen henkien häijyys olisi johtamassa sielua edistykseen, sillä oppiessaan vähitellen tuntemaan vihollisen viekkauden se pelokkaana ja aivan nöyrtyneenä kiiruhtaa turvautumaan Jumalan apuun. Armo toimii tässä kuin äiti, joka heittää syödessään kiukuttelevan pienokaisen hetkeksi sylistään, jotta se outoja eläimiä tai ihmisiä säikähdettyään palaisi itkien hänen helmaansa.
Mutta on myös toisenlaista vetäytymistä: sellaisen sielun, joka ei halua Häntä majaansa, Jumala jättää kokonaan oman onnensa nojaan; niin sielu joutuu pahojen henkien valtaan. Mutta me emme ole niitä, jotka ”vetäytyvät pois omaksi kadotuksekseen» (Hebr.10: 39) – pois se! Me uskomme olevamme Jumalan armon todellisia sylilapsia, joita armo hoivaa »hylkäämällä» hetkeksi ilmaantuakseen sitten runsaana ja ravitsevana, niin että sen hyvyyden hoivissa »pääsisimme täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään». (Ef. 4:13)
Jos tahdot päästä viisaan ja ymmärtäväisen kirjoihin ja haluat, että sinut luetaan Jumalan ystävien joukkoon, pyri tuomaan sielusi Herralle sellaisena kuin olet sen Häneltä saanut: puhtaana, viattomana ja täysin tahrattomana. Jos niin teet, saat taivaallisen voitonseppeleen ja enkelit ylistävät sinua autuaaksi. (Pyhittäjä Johannes Karpathoslainen: Rohkaisun sanoja Intiasta kirjoittaneille munkeille, Filokalia I. s. 362, kohta 89)
Teodoros Edessalainen
Kuinka mieli, joka alati askartelee tällaisten asioiden parissa, voisi olla kaipaamatta todellista hyvää? Sillä jos sitä kiehtoo sellainenkin mikä on sille luonnostaan vierasta, eikö paljon enemmän kiehdo sellainen, mikä on sille luonnostaan läheistä? Antaisiko sielu, joka rakastaa tällaisia tutkiskeluja, enää minkään maallisen erottaa itseään Rakastetustaan. Eikö se ennemminkin ole kyllästynyt elämään ruumiissa, joka estää sitä saavuttamasta todellista kauneutta? Vaikka mieli aineellisuuden keskellä näkeekin vain hämärästi henkisen kauneuden, ovat nuo henkiset hyvyydet kuitenkin niin suurenmoisia, että pieni pisarakin tai kalpea aavistus tuosta kauneuden merestä saa mielen kohoamaan kaiken aineellisen kauneuden yläpuolelle ja ikävöimään hengen maailmaan. Ja kohtasivatpa mieltä millaiset murheet tahansa se ei enää voi erota tuosta suloisesta kauneudesta. (Pyhä Teodoros, Edessan piispa: Hengellisen elämän tutkistelua, Filokalia II, s. 49, kohta 16)
Maksimos Tunnustaja
Kaikki oliot ovat luonnostaan liikkumattomia. Liikkumiskyvyn niille antaa sielu, joka toisilla on järjellinen, toisilla järjetön ja joillakin tunnoton.
Sielulla on kolme voimaa: ensimmäinen ravitsee ja kasvattaa, toinen muodostaa kuvia ja virittää vaistotoimintoja, kolmas pystyy järjelliseen ajatteluun ja tajuamiseen. Kasveilla on vain ensimmäinen sielunvoima, järjettömillä eläimillä ensimmäinen ja toinen, mutta vain ihmisellä on kaikki kolme sielun voimaa. Kaksi ensiksi mainittua voimaa ovat katoavaisia, kolmas on katoamaton ja kuolematon. (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta, Filokalia II, s. 107, kohta 31 – 32)
Sielu toimii oikein silloin, kun sen halut ovat itsehillinnän hallinnassa, kun se kiivailee rakkauden puolesta ja kääntää selkänsä vihalle, ja kun mieli suuntautuu kohti Jumalaa rukouksen ja hengellisen tutkistelun avulla. (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta, Filokalia II, s. 125, kohta 15)
Jumala on, Raamatun sanoin, vanhurskauden Aurinko (Mal.4:2), joka lämmittää hyvyytensä säteillä yhtä lailla kaikkia. Sielu taas on oman asenteensa mukaisesti vahaa tai savea: vahaa se on, jos se rakastaa Jumalaa – ja savea, jos se on kiintynyt aineelliseen. Auringossa savi luonnostaan kuivuu, kun taas vaha pehmenee. Samoin sielu, joka rakastaa maailmaa ja mammonaa, eikä piittaa Jumalan nuhteluista, kovettuu kuin savi ja niin syöksee faaraon tavoin itsensä turmioon. Jumalaa rakastava sielu sen sijaan pehmenee Jumalan nuhteluista kuin vaha, jumalalliset asiat jättävät siihen jälkensä ja siitä tulee Jumalan asuinsija Hengessä. (I: 12) (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Jumalan tuntemisesta ja Jumalan Pojan lihaksitulemisesta, Filokalia II, s. 142, kohta 6)
Thalassios Afrikkalainen
Rakkaus ja itsehillintä vahvistavat sielua; mieltä taas vahvistavat puhdas rukous ja hengellinen mietiskely.
Puhdas omatunto vaikuttaa sieluun jalostavasti. Saastaiset ajatukset taas vetävät sen lokaan. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä ja sisäisestä elämästä, Filokalia II, ss. 220 – 221, kohdat 81,91)
Järjelliselle sielulle sopimatonta on hylätä Luoja ja langeta palvomaan omaa ruumistaan. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä ja sisäisestä elämästä, Filokalia II, s. 222,kohta 7)
Mieli on täydellinen silloin kun se on hengellisen tiedon läpitunkema. Sielu on täydellinen silloin kun se on hyveiden kyllästämä. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä ja sisäisestä elämästä, Filokalia II, s. 226, kohta 54)
Ruumiillinen vaivannäkö ja nöyrtyminen ovat sielusta huolehtimista. Niiden tähden Jumala antaa anteeksi kaikki syntimme. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä ja sisäisestä elämästä, Filokalia II, s. 227,kohta 69)
Himolliset sielut ovat kuin henkinen länsi, sillä Vanhurskauden Aurinko on niiltä laskenut. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä ja sisäisestä elämästä, Filokalia II, s. 229, kohta 87)
Hyvä sielu tekee hyvää lähimmäiselleen ja on pitkämielinen häntä kohtaan silloinkin kun saa osakseen kiittämättömyyttä. Se myös kestää tyynesti lähimmäisensä loukkaukset.(Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä ja sisäisestä elämästä, Filokalia II, s. 234, kohta 43)
Viisas mieli hallitsee sieluaan, kurittaa ruumistaan ja masentaa himonsa. (vrt. 1Kor.9:27) (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä ja sisäisestä elämästä, Filokalia II, s. 236,kohta 64)
Niin kuin aistit ja aistimaailma kuuluvat lihan piiriin, niin mieli ja ajatusmaailma ovat sielun aluetta. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä ja sisäisestä elämästä, Filokalia II, s. 240, kohta 3)
Niin kuin sielu tekee elävän ruumiin, niin myös hyve ja tieto tekevät eläväksi sielun. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä ja sisäisestä elämästä, Filokalia II, s. 242, kohta 25)
Jeesus on Kristus, meidän Herramme ja Jumalamme, joka on antanut meille uskon Häneen, niin että me saamme elää.
Itsessään Hän yhdisti sielun ja ruumiin jumaluuteen ja ilmestyi meille vapauttaakseen Jumalana sekä sielumme että ruumiimme kuolemasta. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä ja sisäisestä elämästä, Filokalia II, s. 244, kohdat 58 – 59)
Elia Presbyteeri
Järjellinen sielu on aineellisen ja henkisen valon rajamailla. Aineellisessa valossa se ohjaa ruumiin toimia, henkisen valon avulla taas tekee Hengen tekoja. Sielu ei pysty täysin antautumaan jumalallisten asioiden katselemiseen, jollei se rukouksessa ole kokonaan yhtynyt henkiseen valoon – siinä oleva henkinen valo on näet himmentynyt, kun taas aineellinen, jossa se on alusta alkaen tottunut olemaan, on kirkastunut. Sielu joutuu siis pakostakin olemaan sekä pimeyden että valon asukas: aineellisissa yhteyksissä se elää pimeydessä mutta mielikuvissaan se elää valossa. (Elia Presbyteeri: Antologia, Filokalia III, s. 43, kohta 80)
Sielu ei voi täysin tietoisesti sanoa »minä iloitsen Herrassa riemuitsen hänen pelastuksestaan» (Ps.35:9 LXX), ennen kuin se on »peittämättömin kasvoin katsellut Jumalan kunniaa» (2 Kor. 3:18). Sen sisintä varjostaa näet itserakkauden verho, niin ettei se voi nähdä maailmankaikkeuden perustuksia, ts. luotujen sisäistä olemusta. Itserakkautta ei saa pois sydämestä ilman vapaaehtoisia kilvoitusvaivoja ja vastoinkäymisiä, jotka eivät ole tahdostamme riippuvaisia. (Elia Presbyteeri: Hengellisestä tiedosta, Filokalia III, s. 51, kohta 13)
Järjellisen sielun esipiha on tunne, temppeli ymmärrys ja ylimmäisenä pappina toimii mieli. Mieli on temppelin esipihalla silloin, kun rukousta häiritsevät asiattomat ajatukset. Temppelissä mieli on miettiessään rukouksen aikana sinänsä hyviä ja hyödyllisiä asioita. Mutta kun mielen on suotu astua kaikkein pyhimpään, eivät sitä askarruta enempää asiattomat kuin hyvät ja hyödyllisetkään ajatukset. (Elia Presbyteeri: Käytännön kilvoittelusta ja mietiskelystä, Filokalia III, s. 59, kohta 54)
Ilosta täyttyy se, joka saa kodissaan kestitä kuninkaallisia, ja häntä ihaillaan huomattavana henkilönä. Mitä tunteekaan sielu, joka saa majansa asukkaaksi kuningasten Kuninkaan (Ilm.19:16) Hänen oman lupauksensa mukaan! (Joh.14:23)Tällaisen sielun on tarkoin ja suurella hartaudella varjeltava itseään: sen on heitettävä pois kaikki, mikä ei miellytä Kuningasta ja hankittava sellaista mikä on Hänelle mieleen.
Autuas on sielu, joka ei pidä lukua päivän ponnistuksista odottaessaan Herraansa illalla tulevaksi eikä välitä yönkään vaivannäöstä, koska sen Herra saapuu heti aamun valjetessa. (Elia Presbyteeri: Käytännön kilvoittelusta ja mietiskelystä, Filokalia III, s. 67, kohdat 100,102)
Ruoka, muoto ja ääni paljastavat sielun halujen laadun ja osoittavat, kuinka se suhtautuu miellyttäviin tai vastenmielisiin aistivaikutelmiin. On kolme mahdollisuutta: se joko käyttää niitä oikein maku-, näkö- ja kuuloaistin välityksellä tai syyllistyy niiden väärinkäyttöön tai sitten keikkuu näiden kahden välimailla. (Elia Presbyteeri: Käytännön kilvoittelusta ja mietiskelystä, Filokalia III, s. 74,kohta 135)
Niin kuin sielu on ruumista kunniakkaampi, niin on myös järjellinen ihminen koko maailmaa arvokkaampi. Älä siis, oi ihminen, tarkastellessasi luontokappaleiden mahtavuutta ajattele että ne ovat sinua itseäsi arvokkaampia. Katso sinulle suotua armoa, opi ymmärtämään henkisen ja järjellisen sielusi arvo ja laula ylistystä Jumalalle, joka on suonut sinulle kaikkea näkyväistä suuremman kunnian. (Elia Presbyteeri: Käytännön kilvoittelusta ja mietiskelystä, Filokalia III, s. 123, kohta 100)
Niketas Stithatoslainen
Hengelliset kilvoitukset ja vaivat synnyttävät sieluun ilon jota edeltää himojen rauhoittuminen. Se mikä aistien vallassa oleville on hankalaa, on helppoa ja tuottaa suurta mielihyvää vaivaa näkevälle sielulle, joka on pyhien hikihelmien kautta alkanut kaivata Jumalaa ja rakastaa syvästi jumalallista tietoa. Aistien vallassa elävät ovat antautuneet ruumiillisiin mukavuuksiin ja nautintoihin. He eivät ole harkinneetkaan, että ryhtyisivät pesemään pois nautintojen suolaisuutta kyynelvirroin: sen vuoksi kilvoitukset ja vaivat hyveiden tähden näyttävät heistä sangen hankalilta ja raskailta. Sellainen sielu taas, joka inhoaa nautintoja – tuskan tuottajia – ja on karistanut yltään yhtä lailla mukavuudenhalun kuin ruumiiseensa kohdistuvan rakkaudenkin, kaipaa vaivoja ja kilvoituksia ja antautuu niihin mielihyvin. Vain yksi tuottaa tällaiselle sielulle murhetta: lepo vaivoista ja kilvoitusten puuttuminen. Se mikä aistien vallassa oleville tuottaa ruumiillista iloa, on murheenaihe sielulle, joka on suunnannut kaiken kaipauksensa jumalallisiin asioihin. Se taas mikä tällaiselle sielulle tuottaa hengellistä iloa saa aistien vallassa olevat huokailemaan ja tuskailemaan. (Niketas Stithatolainen: Käytännön kilvoituselämästä, Filokalia III, s. 139, kohta 23)
Sielun sisäisestä asenteesta riippuu, millaisena asioiden olemus kulloinkin näyttäytyy. Kun sielun henkiset aistit ovat luonnonmukaisessa tilassaan, ymmärrys tutkii hairahtumatta luotujen olemusta. Koska järki valaisee sielulle olevaisen luonnon ja toiminnan, asiat ja ihmiset – ja kaikki aineellinen – näyttäytyvät sielulle luonnollisessa tilassaan ilman mitään salaista saastutuksen tai vahingon aihetta. Silloin taas kun sielun voimat toimivat vastoin luontoaan ja kapinoivat itseään vastaan, näyttäytyy aineellinenkin luonnottomassa tilassa: se ei luonnollisella kauneudellaan kohota sielua Luojan tuntemiseen, vaan syöksee sen – sielussa itsessään vaikuttavan himollisen tottumuksen tähden – turmion kuiluun. (Niketas Stithatoslainen: Käytännön kilvoituselämästä, Filokalia III, s. 149, kohta 52)
Kun pelko yhtyy sieluun, sielu tulee katumuksen kautta raskaaksi tuomion ajatuksesta. Silloin sen kietovat heti tuonelan paulat. Huokaukset ja tuskalliset kivut raatelevat sydäntä, kun se ajattelee pahojen osaksi tulevia rangaistuksia. Sitten sielu synnyttää monin kyynelin ja vaivoin järjen kohdusta sydämensä maahan pelastuksen hengen. Näin sielu vapautuu tuonelan vaivoista ja tuomion ajatusten tuskailuista; se täyttyy ilolla, eikä kaipaa muuta kuin tulevia hyvyyksiä. Puhtaus, sielun ystävä, rientää yhdessä siveyden kanssa sitä vastaan ja liittää sen rakkaudessa Jumalaan. Kun sielu on yhdistynyt Jumalaan, se tuntee sanomatonta nautintoa. Tämän suloisen nautinnon vallassa se vuodattaa hartaan liikutuksen kyyneleitä ja ikään kuin astuu aistimaailman ulkopuolelle. Se rientää Yljän jälkeen kuin poissa suunniltaan ja huutaa sanomattomin sanoin: »Kiiruhdan sinun jälkeesi sinun voiteittesi tuoksun ohjaamana. (Kork.V.1:4 LXX) Sano minulle sinä, jota minä rakastan, missä laumaasi paimennat? Missä lepäät puhtaan hengellisen näkemisen keskipäivällä, etten hunnutettuna joutuisi sinun tovereittesi, vanhurskaiden, laumojen luo, sillä sinun luonasi on suurten salaisuuksien kirkas valo.” Niin Ylkä johtaa sielun kätkössä olleiden salaisuuksien häämajaan ja antaa sille viisauden nähdä kaiken luodun tarkoituksen. (Niketas Stithatolainen: Mielen puhdistamisesta, Filokalia III, s. 188, kohta 49)
Niin kauan kuin sielu kapinoi itseään vastaan, koska sen voimat toimivat kurittomasti, se ei kykene ottamaan vastaan jumalallisia säteitä. Tällainen sielu ei kykene vapautumaan lihan mielen orjuudesta eikä liioin pysty nauttimaan rauhasta. Niin kauan kuin hillittömät himot jatkavat hyökkäyksiään sielua vastaan, on sielulle tarpeellista, että huulet vaikenevat mahdollisimman paljon. Näin sielu voi sanoa Daavidin tavoin: »Minä olen kuin kuuro, en mitään kuule, kuin mykkä, joka ei suutansa avaa.» (Ps.38:14) Tällainen sielu on aina murheellinen ja vaeltaa murtunein mielin Kristuksen käskyjen teitä. Se odottaa, että siihen laskeutuu Lohduttaja – Henki, joka suo hartaan liikutuksen murtamalle ja kyynelten puhdistamalle sielulle palkaksi todellisen Vapauden. (Niketas Stithatolainen: Mielen puhdistamisesta, Filokalia III, s. 19, kohta 65)
Sielu joka halveksii kaikkea alhaista ja joka on Jumalan rakkauden kokonaan haavoittama, kokee ihmeellisen jumalallisen haltioitumisen. Tällainen sielu on nähnyt selvästi olevaisten luonnon ja sisäisen olemuksen. Se on tajunnut, mikä on kaiken inhimillisen loppu eikä enää kestä maailman ja ruumiin rajoituksia. Kun sielu on rikkonut rajansa ja katkonut aistien kahleet, se siirtyy kaiken luodun tuolle puolen. Sanomattomassa hiljaisuudessa se astuu Jumalan tuntemisen pimeyteen ja tajuaa sanoin ilmaisemattoman viisauden valossa Tosiolevaisen kauneuden – siinä määrin kuin sille tämä armo ylhäältä annetaan. Ajatuksissaan se astelee jumalallisen juhlallisesti yhä syvemmälle ihastelemaan tätä kauneutta ja nauttii rakkauden ruokkiman pelon vallassa kuolemattomien kasvien hedelmistä, so. jumalallisten käsitteiden herättämistä ajatuksista. Niiden suurenmoisuutta ja loistavuutta se ei jälkeenpäin – itseensä palattuaan – pysty koskaan täydellisesti ilmaisemaan. Sielu näet kokee kaiken tämän sanomattomassa ilossa ja hiljaisuudessa. Henki saa selittämättömällä tavalla sielun liikkeelle, mutta sielu ei liioin pysty kuvaamaan liikkeitään eikä sanomaan, mikä sitä liikuttaa. Se ei myöskään pysty selvittämään, kuinka Henki näyttäytyy sille ja puhuu salaisesti sanomattomia salaisuuksia. (Niketas Stithatoslainen: Rakkaudesta ja elämänvaelluksen täydellisyydestä, Filokalia III, ss. 236 – 237, kohta 53)
Munkit Kallistos ja Ignatios Ksantopouloslaiset
Tutkikaamme nyt, mitä isät opettavat sielunvoimista ja niiden oikeasta käytöstä. Pyhä Maksimos sanoo: Koska sielu on itsessään, siis olemukseltaan, järjellinen ja henkinen, on sillä myös itsenäinen olemassaolo. Ja koska se on itsenäisesti olemassa, se toimii luontonsa mukaan sekä yksin että ruumiin yhteydessä. Tämä tarkoittaa, että se luonnostaan tajuaa ja ajattelee eikä koskaan lakkaa käyttämästä luonnon siihen liittämiä voimia. Ovathan luonnolliset ominaisuudet, jotka kuuluvat itse kullekin olevalle, häviämättömiä ja kestävät niin kauan kuin asianomainen on olemassa. Niin sielukaan, joka kerran elämään tultuaan on ikuinen – sellaiseksi Jumala on sen luonut -, ei koskaan lakkaa tajuamasta, ajattelemasta ja tuntemasta oman olemuksensa ja luontonsa mukaan, olipa se sitten yksin tai ruumiin yhteydessä. Ei siis ole mitään syytä, jonka perusteella sielulta otettaisiin pois nämä sille luonnostaan – ei ruumiin vuoksi – kuuluvat ominaisuudet, kun sielu erkanee ruumiista.»
Tiedämme hyvin ja olemme pyhiltä oppineet, että mielemme ja ymmärryksemme kiertelevät aina Jumalan ympärillä ja toimivat yhdessä Hänen kanssaan sekä tässä että tulevassa ajassa. Muut sielunvoimamme sen sijaan toimivat vain tässä ajassa, johon ne myös kuuluvat. Sen tähden sielun, jolla luonnostaan on valta omiin voimiinsa, tulee toimia taitavan ohjaajan tavoin ei vain tätä aikaa vaan ennen kaikkea tulevaista ajatellen. Sen tulee kaikin keinoin pyrkiä kohottamaan, johdattamaan ja kiinnittämään mielensä ja ymmärryksensä Jumalaan puhtaan rukouksen ja yksinkertaisen, keskittyneen hengellisen työskentelyn aikana. Mutta mielikuvituksesta ja muista voimistaan sielun tulee pitää mieli täysin erossa. Pyhä Neilos opettaa: »Rukouksellinen tila on himottomuuden tila, jossa pohjaton rakkaus tempaa hengellisiin korkeuksiin viisautta rakastavan mielen.” Näin toimien sielu säilyttää sille kuuluvan kunnian ja arvon. (Munkit Kallistos ja Ignatios: Ohjeita niille, jotka ovat valinneet vaikenemiskilvoituksen ja yksinäisen elämänmuodon, Filokalia IV, s. 23, kohta 69)
Tästä lähtien vaikenemiskilvoittelija saa kestää vihollisen hyökkäyksiä – ei enää sen tähden, että Jumala olisi hylännyt hänet ja kääntynyt hänestä pois, vaan siksi että Jumala jättäytyy sivuun kasvattaakseen häntä. Miksi näin? Siksi, ettei kilvoittelijan mieli ylpistyisi löytämästään hyvästä. Taistelujen ja kuritusten keskellä kilvoittelija aina nöyrtyy. Ja nöyryys on ainoa ase, jonka avulla hän voi voittaa ylpeät vastustajansa. Nöyrä tulee myös otolliseksi saamaan yhä suurempia lahjoja ja edistyy niin pitkälle kuin se ihmisluonnolle yleensä on mahdollista, vaikka onkin lihan väistämättömien ahdistavien ja painavien kahleiden sitoma. Näin hän etenee kohti Kristuksen tahdon mukaista täydellisyyttä ja himottomuutta.
Pyhä Diadokhos opettaa: Herra itse sanoo saatanan langenneen taivaasta (vrt. Lk.10:18), jottei se – inhottava kun on – edes näkisi pyhien enkelten asumuksia. Kuinka siis se, joka ei ollut arvollinen Jumalan todellisten palvelijain seuraan, voisi asua ihmismielessä yhdessä itsensä Jumalan kanssa. Jotkut selittävät kuitenkin, että Jumala väistyy sivummalle ja suo siten sijaa saatanalle. Tämä selitys ei pidä paikkaansa. Jumala tosin voi sielua kasvattaakseen jättäytyä sivuun, mutta Hän ei suinkaan ota pois sielulta armon valoa, vaan armo, kuten jo sanoin, vain kätkeytyy mieleltä. Tarkoituksenahan on että pahojen henkien häijyys olisi johtamassa sielua edistykseen, sillä oppiessaan vähitellen tuntemaan vihollisen viekkauden se pelokkaana ja aivan nöyrtyneenä kiiruhtaa turvautumaan Jumalan apuun. Armo toimii tässä kuin äiti, joka heittää syödessään kiukuttelevan pienokaisen hetkeksi sylistään, jotta se outoja eläimiä tai ihmisiä säikähdettyään palaisi itkien hänen helmaansa.
Mutta on myös toisenlaista vetäytymistä: sellaisen sielun, joka ei halua Häntä majaansa, Jumala jättää kokonaan oman onnensa nojaan; niin sielu joutuu pahojen henkien valtaan. Mutta me emme ole niitä, jotka »vetäytyvät pois omaksi kadotuksekseen» (Hebr.10: 39) – pois se! Me uskomme olevamme Jumalan armon todellisia sylilapsia, joita armo hoivaa »hylkäämällä» hetkeksi ilmaantuakseen sitten runsaana ja ravitsevana, niin että sen hyvyyden hoivissa »pääsisimme täyteen miehuuteen Kristuksen täyteyden täyden iän määrään». (Ef.4:13)
Kasvattava »hylkääminen» aiheuttaa sielussa suurta murhetta ja nöyryyttä sekä jossain määrin jopa jonkinlaista toivottomuutta. Näin tapahtuu, jotta sielusta nöyrtymisen vaikutuksesta häviäisi kunnianhimo ja itsetehostus. Ja kohta sydämen täyttää Jumalan pelko; se puhkeaa katumuksen kyyneliin ja halajaa hartaasti vaikenemisen kultaa. Toista on todellinen hylkääminen: kun Jumala todella jättää ihmisen, valtaa sielun epätoivo, epäusko, pöyhkeys ja viha. Kun nyt tunnistamme kasvattavan ja todellisen hylkäämisen, tulee meidän kummassakin tapauksessa osata lähestyä Jumalaa tilanteen mukaan. Edellisessä tapauksessa meidän on paitsi kaduttava myös kiitettävä Jumalaa siitä, että Hän rankaisee tottelematonta sieluamme tällä hylkäämisensä katkeralla kalkilla opettaakseen hyvän Isän tavoin meille hyveen ja paheen eron. Mutta kun Jumala todella hylkää meidät ja kääntää kasvonsa pois meistä, silloin meidän tulee ehtymättömin kyynelin katua syntejämme ja eristäytyä entistä enemmän maailmasta, jotta näin vaivojamme lisäten voisimme lepyttää Jumalan, niin että Hän kääntäisi jälleen katseensa sydämeemme.
Muistakaamme myös että kun sielu joutuu lähitaisteluun saatanan kanssa, tällaista tapahtuu kun Jumala kasvattavasti »hylkää» meidät, silloin armo kätkeytyy, kuten jo sanoin, ja vain salaisesti suo sielulle apuaan – salaisesti siksi että vihollisesta näyttäisi siltä, kuin sielu taistelisi ja voittaisi yksinään, omin avuin.
Pyhä Iisak selittää: Ilman kasvattavia koettelemuksia, joiden ajaksi Jumala jättäytyy sivuun, ei ihminen voi saavuttaa viisautta hengellisissä taisteluissa. Niiden kautta hän oppii ymmärtämään, kuka pitää hänestä huolta, ja niiden aikana hän kokee Jumalan avun ja vahvistuu salaisesti uskossaan Häneen Kaikki tämä perustuu siihen kokemukseen, minkä kilvoittelija saa kiusausten aikana Jumalan voimasta. Kun armo näkee, että omahyväisyys alkaa hiljalleen hiipiä kilvoittelijan mieleen ja tämä rupeaa luulottelemaan suuria itsestään, se sallii oitis kiusausten yltyä ja voimistua, kunnes kilvoittelija oppii tuntemaan oman heikkoutensa, pakenee Jumalan turviin ja tarrautuu nöyrästi Häneen. Näissä kilvoituksissa ihminen kasvaa täyteen miehuuteen uskossaan ja toivossaan Jumalan Poikaan (Ef.4:13) sekä kohoaa rakkauden ilmapiiriin. Ihmeellisellä tavalla tulee Jumalan rakkaus todeksi ihmiselle, jos hän joutuu tilanteeseen, missä hänellä ei enää ole toivoa. Silloin Jumala osoittaa hänelle voimansa pelastamalla hänet. Koskaan ei näet ihminen opi tuntemaan Jumalan voimaa silloin, kun kaikki on kohdallaan ja ongelmatonta. Ei liioin Jumala ole koskaan toiminut selvästi havaittavalla tavalla muualla kuin hiljaisuudessa ja erämaassa: siellä ei ole tilaisuutta tavata muita ihmisiä ja sieltä puuttuvat ihmisten yhteiselosta aiheutuvat levottomuudet. (Munkit Kallistos ja Ignatios: Ohjeita niille, jotka ovat valinneet vaikenemiskilvoituksen ja yksinäisen elämänmuodon, Filokalia IV, ss. 254 – 257, kohta 85)