Ortodoksinen elämäntapa
Suhtautuminen lähimmäisiin
Elämä on Jumalan lahja, samoin kaikki se hyvä ja armo, jota saamme Häneltä osaksemme. Kristittyinä olemme velvolliset elämään kristitty- nimen mukaisesti. Se tarkoittaa, että pyrimme rakastamaan Jumalaa ja lähimmäisiämme. Ohjeeksemme on annettu Jumalan kymmenen käskyä sekä Kristuksen kehotus rakastaa lähimmäisiämme, kaikkia ihmisiä. Käytännössä se tarkoittaa, että rakastamme ja arvostamme omia vanhempiamme, kaikkia vanhuksia sekä kaikkia kirkon paimenia, jotka ovat asetetut kaitsemaan sielujamme. Kansalaisina ja yhteiskunnan jäseninä meitä velvoitetaan elämään esivaltaa kunnioittaen. Lähimmäisenrakkaus tarkoittaa myös sitä, että emme vihaa ketään. Kristus kehottaa meitä rakastamaan vihollisiammekin. Kristitty välttää riitaa ja kokiessaan loukkauksia vaikenee. Raamatun, kirkon ja isien opetuksen mukaan pyrkiessämme hyvään ja elämään oikein Jumalan tahdon mukaisesti elämäämme ei saa kuulua valheellisuutta eikä pettämistä, ei pahaa tahtoa eikä kateutta. Puheemmekin tulee olla sopivaa, toisin sanoen kristityn puheeseen ei kuulu kiroilu, ei toisten halventaminen eikä loukkaukset ja ivailu. Puheemme tulee olla myös harkitsevaa ja rakentavaa. Emme saa puhua kaikkea, minkä tiedämme, vaan sen, mikä on tarpeellista. Huhujen levittäminen, itsekehuskelu ja terävä sekä pisteliäs puhe eivät kuulu kristityn suuhun, vaan sopuisa ja vaatimaton puhe. Rakkautta osoittava saa myös itse osakseen rakkautta.
Ortodoksikristitty ja luonto
Luomiskertomuksen mukaan Jumala loi kaiken hyväksi ja asetti ihmisen paratiisiin varjelemaan luomakuntaa. Maailma on Jumalan ja ihminen on vain sen käyttäjä, vaikka onkin asetettu sen herraksi. Nauttiessaan luomakunnan hyvyyksiä ihmisen tulee samalla varjella sitä sekä Jumalan sille asettamia rakenteita ja järjestystä. Jumalan luomakunnan varjeleminen ja vaaliminen ja sen kunnioittaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että kristityn on kohdeltava hyvin kaikkia eläimiä ja muuta luontoon kuuluvaa. Kaikki on annettu ihmiselle, jotta hän käyttäisi sen hyödykseen oikealla tavalla, ei mielivaltaisesti. Samalla ihmisen tulee ponnistella saattaakseen oikeaan suhteeseen ja sopusointuun hengen ja aineen maailman. Ortodoksisen kirkon erilaiset siunaustoimitukset pyrkivät tähän. Melkein mitä tahansa voidaan pyhittää: taloja, peltoja, aluksia, autoja ja muita ajoneuvoja, kaivoja, karjaa jne. Aine pyhittämisen kautta tulee pyhyyden välittäjäksi.
Kristuksen lunastustyö koskee koko maailmankaikkeutta, samoin Kirkko on perustettu koko maailman pelastusta varten. Ortodoksinen, kunnioittava asenne luontoon ilmenee käsityksenä, että on mahdollista nähdä Jumalan tekoja ja Hänen hyvyyttään luonnossa ja sen avulla. Samoin Kirkko opettaa, että kaikki tulee saattaa ja tehdä Jumalan välikappaleeksi palvelemaan ja ilmaisemaan Jumalaa. Tätä näkökantaa kutsutaan sakramentalismiksi..
Yksinkertainen elämäntapa
Itse Kristus, apostolit ja eri aikakausien kirkon isät ovat antaneet kristityille mallin yksinkertaisesta elämäntavasta. Tämän askeettisen elämän asenteena on, että ihmisen tulee olla vapaa aineen orjuudesta ja aineellisuuden korostamisesta. Oikea elämäntapa on yksinkertainen, vaatimaton ja säästeliäs elämäntapa. Kaikki terveen järjestyksen yli nouseva elämäntaso ja kasvava kulutus eivät kuulu ortodoksiseen elämännäkemykseen. Askeettinen ihanne on keskeinen munkkilaisuudessa, mutta sitä tulisi jokaisen kristityn sovittaa ja sitä soveltaa myös oman aikamme maailmaan ja elämään yleensä.
Ortodoksina elämän arjessa
Ihmisen elämään kuuluu työn tekeminen. Työnsä kristitty tekee velvollisuudentuntoisesti. Kaikki rehellinen työ on Jumalan ja lähimmäisen palvelemista. Jos itse ei voi ansaita toimeentuloaan, on aivan hyväksyttävää pyytää apua ja kiittää auttajiaan ja hyväntekijöitään. Vastaavasti nähdessämme jonkun tarvitsevan apua, henkistä tai aineellista, meidän kuuluu auttaa häntä, mahdollisimman hienotunteisesti ja huomaamatta, ilman että hänen tarvitsee pyytää apua.
Nykymaailmassa suhtautuminen työhön on muuttunut. Kristillisen kasvatuksen kannalta kuitenkin on aina tärkeätä opettaa lapsia pienestä pitäen ahkeruuteen ja velvollisuuden tuntoon. Liikarasitus ja ylivoimaiset tehtävät kuitenkaan eivät kuulu oikeaan elämän järjestykseen. Työn tekeminen varjelee ihmistä monista kiusauksista, viettelyksistä ja synneistä, kun taas joutilaisuus on monien paheiden synnyttäjä. Ilman Jumalan apua emme voi tehdä mitään. Siksi pyydämme töittemme ja tehtäviemme tekemiseen Jumalan apua ja siunausta. Tätä varten on olemassa myös kirkon rukouspalveluksia, joita papit pyydettäessä toimittavat. Tällaisia palveluksia ovat mm. rukouspalvelus kylvötöiden alkaessa, kuivuuden ja kaatosateiden aikana, kiitospalvelus elonkorjuun päätyttyä, laitumelle laskettavan karjan puolesta, uuteen työhön, toimeen tai virkaan astuttaessa jne. Samoin voidaan tehdä matkoille lähdettäessä ja siltä palattua, onnettomuuksien aikana, rakennuksen peruskiveä laskettaessa ja yleensä kaikissa elämän vaiheissa. Nämä palveluksen pyhittävät jokapäiväisen työmme ja opettavat meitä tekemään kaiken Jumalan kunniaksi.
Jumala on säätänyt myös lepoajan. Ortodoksit viettävät lepopäivänään seitsemättä päivää sunnuntaina, joka on pyhitetty Kristuksen ylösnousemuksen muistolle. Päivä alkaa jo lauantai-iltana, jolloin on oikein ja soveliasta osallistua kirkoissamme toimitettavaan vigilia- jumalanpalvelukseen. Sunnuntaiaamuna välttämättömien koriaskareiden jälkeen mennään kirkkoon liturgiaan, jossa osallistutaan pyhään Ehtoolliseen. Ellei voi mennä kirkkoon, voi päivän pyhittää kotonakin yhteisellä rukoustilaisuudella tai muuten viettämällä kirkkoaika hiljaisen hartauden merkeissä.
Ortodoksiseen elämäntapaan kuuluu tehdä kaikki Jumalan kunniaksi. Siksi tehdään ristinmerkki lyhyen rukouksen myötä työhön ryhdyttäessä, aloitettaessa opiskelu, matkalle lähdettäessä, astuttaessa kirkkoon, kuljettaessa hautausmaalla, mentäessä kirkon tai matkamiehen ristin ohi. Ortodoksi voi ristinmerkillä siunata myös kotiovensa lähtiessään kotoaan, vuoteensa käydessään nukkumaan, lähettäessään tärkeän kirjeen. Rukous ei siis ole vain jotakin sunnuntaipäivään kuuluvaa, vaan ulottuu kaikkeen elämässä. Kaikessa pyydetään Jumalan siunausta. Luettaessa aamu- ja iltarukouksia kotialttarilla ikoninurkkauksessa, mahdollisuuksien mukaan koko perhe yhdessä, rukoillaan sekä elävien että poisnukkuneiden puolesta. Päivän mittaan työn touhussa toistetaan lyhyitä rukouksia mielessä, erityisesti sairaiden ja vaikeuksissa olevien puolesta, vedoten Jumalansynnyttäjän ja pyhien esirukouksiin. Tapana on myös rukoilla ennen ateriaa ruokarukous ja siunata ruoka ristinmerkillä sekä kiittää ruuan jälkeen. Joku taas pyytää enkeliä varjelemaan ja suojelemaan matkalaisia. Hautausmaat muistuttavat ihmisen elämän lyhyydestä ja tämän maailman katoavaisuudesta. Hautausmaalla käydessä voi kohottaa rukouksen edesmenneiden puolesta. Äsken poisnukkuneen puolesta lausutaan: “Ollos iäti muistettu” tai “Saata, Herra, lepoon nukkuneen palvelijasi sielu”. Monet toistavat mielessään äänettömästi Jeesuksen rukousta: “Herra, Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä”. Luostareissa se usein tapahtuu rukousnauhan kanssa. Jotkut aloittavat päivänsä nauttimalla pyhitettyä vettä tai palasen anditoria, edellisessä liturgiassa pyhitettyä leipää. Papilta pyydetään siunaus hänet päivän mittaan ensi kerran tavattaessa ja kun lähdetään pois hänen luotaan. Pappia pyydetään koteihin tai hautausmaalle toimittamaan muistopalvelusta poisnukkuneen puolesta tai molebenia, rukouspalvelusta, kotiin. Ortodokseilla on myös tapana suudella poskelle toisiaan kolmesti tavattaessa ja erityisesti pyhään Ehtoolliseen osallistumisen jälkeen. Monet lukevat kullekin päivälle määrätyn evankeliumin kohdan ja myös kuhunkin päivään kuuluvan pyhän ihmisen elämästä. Näin saamme miettimistä jatkuvasti: kuinka voisimme soveltaa ja sovittaa Jumalan käskyt omaan elämäämme. Lukeminen ohjaa myös rukoukseen ja Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Myös pyhien esimerkillinen elämä antaa innoitusta omaan kilvoitteluelämään. Tärkeää on, että ortodoksi lukee Raamattua kirkon jäsenenä ottaen huomioon sen, kuinka Kirkko ymmärtää Raamatun ja kuinka sitä käytetään Kirkon jumalanpalveluselämässä. Ennen kaikkea Raamattu on Kirkon liturginen kirja. Huomaamme jumalanpalveluksiin osallistumalla kirkon tavan tulkita Raamattua ja soveltaa sen opetuksia ja vältymme yksilöllisiltä ja yksipuolisilta tulkinnoilta
Osallistumalla säännöllisesti jumalanpalveluksiin opimme todellista ortodoksista ajattelutapaa. On sanottu: “Rukoillessaan Kirkko opettaa ja opettaessaan Kirkko rukoilee”. Hengellisen kirjallisuuden lukeminen on myös hyödyksi. Tarkoitus on tietenkin Kirkon opetuksen mukaiseen elämään ohjaaminen eikä vain kauniiden ihanteiden esilletuomista. Jos mahdollista, erityisesti nimipäivänään ortodoksikristitty käy kirkon jumalanpalveluksissa pyytämässä taivaallisen esirukoilijansa puoltoa. Samoin vanhempien ja muiden läheisten nimi- ja kuolinpäivät ovat tärkeitä. Silloin voidaan pyytää pappia toimittamaan rukoushetken elossa oleville ja muistopalveluksen vainajille.
Vielä ennen sotia karjalaisen maaseutuväestön elämän rytmi oli kiinteästi yhteydessä kirkkovuoteen. Ortodoksiseen elämäntapaan kuuluu elää ja kokea kirkkovuoden juhlien vieton kautta pelastushistorian tapahtumat.
Ennen vanhaan oli tapana siunata jokainen karjaeläin niitä keväisin laitumelle laskettaessa Kun ne iltaisin saateltiin karjapihaan, ne siunattiin jälleen, kukin vuorollaan ennen lypsyn alkamista. Lehmät siunattiin myös, kun lypsäjä nousi istuimeltaan. Isäntä siunasi kylvösiemenen. Taikinapytty siunattiin joka kerran, kun se otettiin tehtäväänsä. Jokainen leipä siunattiin, kun se valmistettiin ja jätettiin kohoamaan. Niin tehtiin niitä uunista otettaessa, kun ne asetettiin jäähtymään hellan perällä olevaan syvennykseen. Hiljaisella rukouksella oli tapana aloittaa ateria: isä tahi äiti otti leivän, ja vasta sen sylissänsä siunattuaan alkoi leikata siitä antaen jokaiselle palan. Verkonlaskija siunasi kalan pyydyksensä ristinmerkillä laskiessaan ne jne.
Tämänkin päivän ortodoksit käyttävät pyhää ristinmerkkiä sillä itsensä siunaten: vanhemmat siunaavat sillä lapsensa näiden mennessä nukkumaan, ystävät siunaavat toisensa ottaessaan jäähyväisiä, äiti tai isä vie ensi kertaa kouluun lähtevän pienokaisensa ikonin eteen ja siunaa hänet ristinmerkillä, ja vainajan hauta siunataan samalla merkillä. Sitä käytetään, kuten kirkon isätkin todistavat, mitä moninaisimmissa arkielämän tilanteissa.
Ortodoksinen koti
Kotialttari
Jokaisen ortodoksisen kodin keskeisin paikka on kotialttari. Johonkin kodin nurkkaan asetetaan Vapahtajan, Jumalansynnyttäjän ja pyhien ihmisten ikoneja, joiden edessä on rukouslampukka tai tuohus. Joskus kotialttari koristellaan myös kukin ja usein pääikonin päällä on kaunis käs´paikka-liina. Kotialttariin kuuluvat myös evankeliumikirja, rukouskirja, kirkkolauluja sisältävä kirja sekä muistelukirja esirukouksia varten. Kotialttari muistuttaa näkymättömän Jumalan läsnäolosta ja myös perheen tahdosta elää kodissaan Jumalan siunaamana ja tunnustaa Hänet elämänsä ohjaajaksi. Kristityn elämään kuuluu rukoileminen. Meitä jopa kehotetaan rukoilemaan lakkaamatta. Siksi kristitty pyrkii pitämään Jumalan alati mielessään ja sydämessään. Päivä aloitetaan ristinmerkillä. Aamurukoukset luetaan ennen päivän töihin ryhtymistä. Kun tullaan ortodoksiseen kotiin, ensimmäiseksi käännytään kotialttarin ikoneihin päin ja, tehdään ristinmerkki ja vasta sitten tervehditään talonväkeä.
Kodin pyhittäminen
Ortodoksiseen perinteeseen kuuluu pyhittää uusi koti ja asumus tarkoitukseensa.. Kodin vihkimisjuhlaan tavallisesti kutsutaan sukulaisia, ystäviä ja naapureita. Kotialttarin eteen pienelle pöydälle on asetettu vesimalja, jonka reunoilla on kolme sytytettyä tuohusta. Toimituksessa pappi lukee rukouksia ja pyhää evankeliumia. Toimituksen lopulla hän ottaa ristin ja upottamalla sen kolme kertaa vesimaljaan laulaa: “Pelasta, Herra, Sinun kansasi” – veisua. Sen jälkeen hän vihmoo pyhitetyllä vedellä koko kodin. Vihityssä kodissa elämä tuntuu turvalliselta. Asukkaat tuntevat elävänsä Jumalan suojissa, työskennellen Hänen avullaan, läheisiään ja omaisiaan rakastaen ja auttaen. Vihkiminen velvoittaa asukkaita myös elämään pyhästi, välttäen riitaa, kiroilua, vääryyttä ja juopottelua.
Kotihartaudet
Kotialttari on tarkoitettu kotihartauksia varten. Lampukan sytyttämisen jälkeen tavallisesti perheen isä rukouskirjan rukouksia lukien anoo kotialttarin edessä Jumalalta apua ja anteeksiantoa itselleen, omaisilleen ja kaikille ihmisille.. Myös raamatusta luetaan Jumalan sanaa, joka ohjaa, opettaa ja varoittaa. Laulamalla voimme tulkita kiitollisuuttamme Jumalaa kohtaan. Kotihartauksia toimitetaan illalla, aamulla, matkalle lähtiessä ja niiltä palatessa, merkkipäivinä, aina kun tunnetaan siihen tarvetta. Kotihartaudet voivat olla herättävänä esimerkkinä toisille ihmisille. Siksi niitä tulisi pitää myös ystävien ja vieraiden läsnä ollessa.
Merkkipäivät
Kodin juhliin kuuluu perheen jäsenten merkkipäivien viettäminen. Niihin kuuluvat kastetilaisuudet, syntymä- ja nimipäivät, häät, hopea- ja kultahäät ja muut juhlatilaisuudet. Niiden tarkoituksena on osoittaa rakkautta ja huomiota perheen jäseniä kohtaan. Ne myös ovat luomassa yhteenkuuluvuutta. Tällaisina päivinä ortodoksikristitty kiittää jumalaa Hänen meille osoittamastaan hyvyydestä ja armosta ja anoo Hänen siunaustaan. Tavallisesti tällaisena juhlana pappi toimittaa rukoushetken kodissa. Ortodoksille nimipäivän vietto on erityisen merkittävä juhla, sillä silloin juhlitaan myös sitä pyhää ihmistä, jonka nimen hän on pyhässä kasteessa itsellensä saanut.
Rukouselämä ja paastoaminen
Rukoillessaan ortodoksi tekee aina ristinmerkin, jota tehdessään hän koskettaa otsaansa, rintaansa ja oikeata sekä vasenta olkapäätään, kumartaen sen jälkeen nöyrästi näin piirtämänsä ristin ja Jumalan edessä. Piispat ja papit siunaavat kansaa ja yksittäisiä ihmisiä kädellään tekemällä ristinmerkillä. Sormien asento muodostaa Kristuksen kreikankielisen nimen lyhennyksen, kirjaimet ICXC, Jeesus Kristus. Sekä kotona että kirkossa jumalanpalveluksissa ilmaisemme rukoustamme ristinmerkkien ohella polvistumalla ja kumartamalla.. Ne osoittavat nöyryyttämme ja syvää kunnioitusta Jumalan edessä. Rukouselämään kuuluu myös tuohuksien ja lampukoiden polttaminen, joilla on oma vertauskuvallinen merkityksensä. Lampukan tai tuohuksen tuli tarkoittaa palavaa rakkauttamme Jumalaa, Jumalansynnyttäjää tai pyhiä ihmisiä kohtaan, kurkottautumista kohti taivasta ja rukouksen lämpöä. Valon voimme ymmärtää hengellisenä valona, ja tuohuksen vahan tai lampukan öljyn puhtauden rukouksemme aitouden ja vilpittömyyden merkkinä. Suitsuttaminen kertoo uskostamme, että rukouksemme kohoavat savun tavoin Jumalan eteen yhdistyessään pyhien esirukouksiin Jumalan valtaistuimen edessä. Rukouksemme on jatkuvaa yhteyttä Jumalaan. Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä ja kaikki pyhät suorittavat jatkuvaa rakkaudenpalvelusta Jumalan edessä rukoillen puolestamme. Heidän esirukouksiaan pyytäessämme tunnustamme omien rukouksiemme heikkouden ja koemme rukousyhteydessämme heihin jo todeksi tulleen pelastuksen. Käytämme rukouksinamme näiden pyhien ihmisten laatimia rukouksia, jotka opettavat meille oikeata rukoilemista, uskoa, nöyryyttä ja rakkautta.
Paastot vaikuttavat elämässämme arkisen työn ja juhlien lomassa rauhoittaen ja hiljentäen kiireistä elämäntahtiamme. Paasto esitetään evankeliumeissa rukouksen ohella keinona hengellisten voimiemme vahvistamiseksi ja taistelussa syntiä vastaan. Kristus itsekin paastosi ja niin antoi meille esimerkin. Paasto on hiljentymisen aikaa. Silloin kodissa ei järjestetä häitä eikä muitakaan iloisia juhlia, vaan ne siirretään muuhun arki- tai juhla-aikaan. Rukousharrastusta lisätään, samoin kirkossakäyntiä. Kodeissa, joissa paastoa noudatetaan, paastoajan ateriat muodostuvat yksinkertaisiksi. Perinteen mukaan ei paastoaikana käytetä liha- ja maitoruokia, vaan ainoastaan kasvisruokaa ja kalaa. Tämä käytäntö opettaa meille askeettista ja yksinkertaista elämäntapaa, muistuttaa katumuksesta ja auttaa itsehillintään ja sisäiseen itsetutkisteluun ja parannuksentekoon.
Pyhiinvaellukset
Ortodoksiseen perinteeseen ovat aina kuuluneet myös pyhiinvaellukset luostareihin ja pyhiin paikkoihin ja toisiin seurakuntiin, jolloin yleensä käydään synnintunnustuksella ja osallistutaan Pyhään Ehtoolliseen. Liturgian jälkeen pappi toivottaa: “Lähtekäämme pois rauhassa”. Tähän vastataan: “Herran nimessä”.
Liturgian jälkeen toivomme saavamme jatkaa elämämme pyhiinvaellusta rauhassa. Rukoilemme eräässä kirkon rukouksessa: “Sielujemme hyväntekijä, ojenna ja suorista meidän tiemme ja vahvista meidän askeleemme, että lähdettyäni iankaikkisen elämän toivossa pois tästä elämästä pääsisin ikuiseen lepoon, jossa juhlavierasten riemuääni on loppumaton”. Helluntaista lähtien alkukirkko on ollut liikkeellä. Koko kirkko on yhteisellä pyhiinvaelluksella kohti tulevaisuutta ja pyhää kaupunkia.. Matkallamme me pyhiinvaeltajat kohtaamme Jumalan Sanan, Kirkon täyteydessään, anteeksiannon katumuksen sakramentissa, Kristuksen pyhässä Ehtoollisessa, lähimmäisemme rakkaudessa sekä oman itsemme ja Jumalan. Vaeltaminen on jokaisen ihmisen elämänm