Ortodoksikristittynä nykypäivän maailmassa

Pidämme huolta ruumiillisesta terveydestä käymällä lääkärintarkastuksissa. Niiden avulla on mahdollista havaita ajoissa vaarallisten tautien oireet. Miksi emme kanna samanlaista huolta hengellisen elämäntilasta? Jos tarkkailisimme sitä, monet väärät valinnat ja päätökset, virheet ja erehdykset jäisivät tekemättä.

Tämän päivän ihmistä kuulee luonnehdittavan itselliseksi ja itseriittoiseksi. Hänestä saattaa tuntua, ettei tarvitse enää Jumalaa. Hän on täynnä hyvinvoivan ja sallivan yhteiskuntamme ideologioita. Kuitenkin hän on ahdistunut ja epätietoinen. Hengellinen tyhjyys täyttää hänen sielunsa. Hän saattaa tuntea, että elämän rakenteen rajat käyvät yhä epämääräisemmiksi ja elämä ajelehtii oman kontrollin ulkopuolella. Selkeät rajat itsen ja ympäristön, mielikuvituksen ja todellisuuden välillä, hämärtyvät, samoin selkeä tieto siitä, mitä olisi tehtävä, mitä vältettävä. Tavallaan hän on nykyhetken vanki siinä mielessä, että hänellä ei ole mielekkäitä yhteyksiä menneeseen eikä tulevaisuuteen, eikä hän tiedä, miksi elää ja mitä kohti on menossa. Kaikki on johtamassa apatiaan. Hän ymmärtää, että samat voimat, jotka tarjoavat ihmiselle kyvyn luoda uusia elämänmalleja, sisältävät myös itsetuhon mahdollisuuden. Hänen kuolemattomuutensa taju on uhattuna, eikä hän pysty kokemaan aitoina sellaisia vertauskuvia kuin taivas, ylösnousemus, paratiisi ja Jumalan valtakunta. Hengellinen tyhjyys näkyy lapsissakin. Heidän mielenkiintonsa suuntautuu kokonaan ulospäin maailman huvituksiin. Sisäinen maailma ei kiehdo millään tavoin. Vähitellen omaksutaan pintapuolinen elämänasenne. Halutaan vain ostaa ja omistaa. Ei ole halua pohtia, miten voisi kehittää sisäistä itseään, sieluaan.

Ortodoksisen kirkon kilvoittelijaisät varottelevat meitä tällaisesta tyhjiöstä: vääristä elämänarvoista ja väärästä elämän laadusta. He kehottavat meitä kyselemää itseltämme, miksi elärnme? Mikä on elämän päämäärä? Ovatko arvomme vain ajallisia? Missä olemme kulkeneet harhaan? Vai onko meidät johdettu harhaan? Meidän minuutemme on traagisesti eksyksissä ja olisi ratkaisevan tärkeää löytää jälleen itsemme. Jos pidämme itseämme todellisina kristittyinä, emme saa pysyä välinpitämättöminä kohdatessamme hengellistä, sosiaalista tai moraalista sairautta. Meidän kuuluu kantaa siitä osarmme. Jokainen meistä omalta osaltaan kykenee eheyttämään sekasortoista maailmaa. Ortodoksikristittynä joutuu kysymään, kuinka olisi mahdollista toteuttaa ortodoksisen uskon vaatimukset maallistuneessa ja moniarvoisessa yhteiskunnassa. Onko kirkollamme ja sen sanomalla mitään sijaa?

Sanoman perillemeno ja se, kuinka laajasti sitä kuullaan, riippuu voimavarojemme käyttämisestä. Ne on suunnattava nuorisotyöhön, seurakuntatyöhön ja ekumeenisen perheen rnuiden kristittyjen hyväksi. Tärkeää on pyrkiä varjelemaan omaa ominaislaatua ja säilyttämään tärkeimmät perinteet. Keskeisimpiä on kysymys identiteetistä. Voimmeko välttyä sulautumasta muihin kristillisiin perinteisiin? Meille ei riitä, että sopeudumme tämän päivän todellisuuteen, vaan tulee etsiä uskon alkuperäisyyttä ja pyrkiä soveltamaan sitä johdonmukaisesti tilanteisiin kaikilla elämän alueilla. Uskon tulee ilmetä käytännön tekoina, ortopraksiana. Se edellyttää myös sitä, että otamme kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja vääryyksiin. Tärkeää on, kuinka ortodoksinen perinne saisi jalansijaa yhteiskunnassa. Emme voi rakentaa pelkästään uskonnonopetuksen varaan. Ortodoksisuus on moniulotteinen ilmiö, jonka tulee näkyä tämän päivän ortodoksiana tässä historian ajassa. Ortodoksisuuden läsnäoloa kaivataan tänään enemmän kuin koskaan ennen.

Kirkko on Jumalan Hengen ohjaamana elävä ja parantava Kirkko ja se etsii jokaisena aikakautena oikean uudistumisen teitä. Kastettuina olemme kaikki yhdessä kirkon jäseniä. Emme saa keskittyä vain omaan hurskauselämäämme, vaan kuulumme yhteen toisten kanssa. Rajatonta vapautta ei ole, emmekä saa unohtaa, että todellinen vapaus on aina yhteydessä vastuun kanssa. Kristitty elää lähimmäisilleen Kristuksen kautta, joka asuu ja vaikuttaa Hänessä. Kristuksen avulla hän on kykenevä voittamaan kaikki esteet ja vastoinkäymiset, tekemään mahdottomasta mahdollisen. Kristityn tehtävä on olla maailmankaikkeuden kuninkaallinen pappi ja Kristuksen työtoveri.

Jokainen kristitty on kutsuttu pyhittämään sitä, mikä on vääristynyttä ja maallistunutta, taistelemaan kaikkea kielteisyyttä vastaan ja myönteisten arvojen puolesta, palvelemaan ihmisen murheellisen tilan muuttamiseksi ja oikeuden ja järjestyksen saavuttamiseksi. Voimme kristittyinä auttaa ympäröivää yhteiskuntaa omaksumaan kulttuuriinsa kristillisiä arvoja, joiden kautta voimme korjata vääristymiä.

Maailma on täynnä hyviä päämääriä, mutta niillä on taipumus sekoittua ihmisten itsekkyyteen. Kristittyinä tehtävämme on saada ymmärretyksi, että rauha, parempi yhteiskunta ja ihmiskunnan uudistuminen ovat Jumalan luomaa ja Hänen lahjaansa. Kuitenkin meiltä vaaditaan osallistumista ja toimintaa. Se on aloitettava lähiympyröissä: perheessä, ihmissuhteissa ja päivittäisissä toimissa. Tehtävämme on kertoa uskostamme ja sen sanomasta. Jumala odottaa osallistumista.

Kirkkoisillä juuri yhteistyön ajatus on keskeinen. Sen kautta jumalallinen ekonornia toimii maailman pyhittämiseksi. Tämän työn perustana on ihmisen yhteistyö ja kumppanuus Jumalan kanssa. Kuninkaallisena pappina ihminen voi tämän yhteistyön kautta osallistua kosmiseen liturgiaan, jossa koko universumi pyhitetään Jumalan kirkkauteen. Siinä on vastaus ekologisiin ongelmiin. Siinä ihminen löytää sijansa maailmankaikkeudessa. Emme saa olla välinpitämättömiä maailmanlaajuisiin ongelmiinkaan. Välinpitämättömyys on samaa kuin vastuuttomuus.

Lähetystyöstä puhuttaessa ajattelemme usein Aasia ja Afrikkaa, kaukaisia maanosia. Harvoin ajattelemme läheistä, omaa todellisuuttamme: ystäviämme, työtovereitamme, perheemme tai seurakuntamme jäseniä. Kuitenkin monet heistä ovat hengellisesti sairaita, kuolemaisillaan tai jo hengellisesti kuolleita..

Meiltä ortodokseina odotetaan vastausta kysymykseen, mikä on oikean elämän salaisuus. Laiva ui vedessä, mutta se ei liukene siihen eikä ole yhtä sen kanssa. Samoin kristityn edellytetään elävän maailmassa. Emme saa samaistua emmekä sulautua maailmaan. Elämme toisten kanssa, mutta emme samoin kuin he. Kristityn elämäntapa on erilainen, siksi kristitty on erillään maailmasta. Hän elää Jumalan Hengen täyttämänä ja kannattelemana.

Ortodoksista elämäntapaa ei voi oppia, sitä täytyy elää. Eukaristisessa yhteydessä uskova kohtaa Jumalan ja näkee Hänen laskeutuvan kirkkokansan yhteyteen. Tuossa yhteydessä ihmisen langennut puoli muuttuu hyväksi ja kauniiksi. Siinä ihminen luodaan uudestaan, liitetään yhteen ja saatetaan keskinäiseen sopusointuun toisten kanssa.

Eukaristisen elämän kautta saamme voiman vastustaa langennutta luontoa, uida vaikka vastavirtaan. Tulemme kykeneviksi rakentamaan uutta ihmiskuntaa ja uutta historiaa.