2 Kor 13: 3-13:Tutkikaa itseänne, oletteko uskossa

Tutkikaa itseänne, oletteko uskossa

2 Kor 13: 3-13

✝️ Isän ja Pojan ja pyhän Hengen nimeen!

Paavali huipentaa kirjeensä puhumalla Kristuksesta, joka ristiinnaulittiin heikkoudessa mutta elää Jumalan voimasta, kehottaa seurakuntaa tutkimaan itseään, elävätkö he uskossa, ja päättää kirjeen siunaukseen, jossa mainitaan Herran Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus. Jakson syvin sanoma on tämä: kristillinen elämä on itsensä koettelemista Kristuksen valossa, ristin heikkouteen suostumista ja kasvamista Kolmiyhteisen Jumalan yhteyteen. Pelastus ei siis ole vain ulkoinen kuuluminen kirkkoon, vaan elävä osallisuus Kristuksesta, joka muuttaa ihmisen sisältäpäin.

Paavali lausuu tässä sanat, jotka läpäisevät ihmisen sydämen: “Tutkikaa itseänne, oletteko uskossa; koetelkaa itseänne.” Nämä sanat eivät ole epätoivon kutsu, eivätkä ne kehota sairaalloiseen itsetarkkailuun, vaan hengelliseen totuuteen. Kristillinen elämä ei voi rakentua ulkoiselle varmuudelle siitä, että kuulumme kirkkoon, tunnemme oikeat sanat tai kannamme oikeaa nimeä. Apostoli kutsuu meitä katsomaan syvemmälle: elääkö Kristus todella meissä? Onko uskomme vain puhetta, vai näkyykö se sydämen muutoksena, parannuksena, nöyryytenä ja rakkautena?

Mitä Jeesus tahtoo opettaa? Tässäkin Paavalin opetuksessa kuuluu suoraan Herran oma ääni. Jeesus itse varoitti, ettei jokainen, joka sanoo “Herra, Herra”, pääse valtakuntaan, vaan se, joka tekee Isän tahdon. Hän opetti, että puu tunnetaan hedelmästään, ja että ihminen voi ulkoisesti näyttää oikealta, mutta sisältä olla tyhjä. Siksi Paavalin kehotus itsensä tutkimiseen ei ole jotakin Kristuksesta erillistä, vaan juuri hänen opetuksensa soveltamista. Herra tahtoi opettaa, että usko on todellinen vain silloin, kun se liittää ihmisen hänen ristiinsä ja ylösnousemukseensa.

Paavali sanoo myös: “Hänet ristiinnaulittiin heikkoudesta, mutta hän elää Jumalan voimasta.” Tässä avautuu koko pelastuksen paradoksi. Pyhät isät ovat nähneet tässä Kristuksen nöyrtymisen salaisuuden.

Pyhä Johannes Krysostomos opettaa, että Kristuksen heikkous ei tarkoita voimattomuutta, vaan vapaaehtoista alennusta: hän suostui kärsimään, jotta kuolema voitaisiin voittaa sisältäpäin.

Pyhä Athanasios Suuri puolestaan näkee tässä ihmiskunnan ennalleen asettamisen: Kristus otti meidän heikkoutemme, jotta me saisimme osallisuuden hänen elämästään. Risti ei siis ole tappio, vaan juuri Jumalan voiman ilmestyminen.

Isät ovat myös korostaneet, että itsensä tutkiminen tapahtuu aina kirkon elämässä, ei yksin oman mielen suljetussa piirissä. Ihminen koettelee itseään Jumalan sanan, rukouksen, katumuksen ja sakramentaalisen elämän valossa. Tämän tarkoitus ei ole ajaa häntä epävarmuuteen, vaan parannukseen. Jos hän huomaa hedelmien puutteen, hän ei jää epätoivoon, vaan kääntyy Kristuksen puoleen, joka yksin voi uudistaa sydämen.

Pelastuksen kannalta tämä kohta huipentuu Paavalin siunaukseen: “Herran Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon teidän kaikkien kanssa.” Tässä näkyy, ettei pelastus ole vain moraalinen parantuminen, vaan pääsy Kolmiyhteisen Jumalan elämään. Kristuksen armo sovittaa, Isän rakkaus kantaa, ja Pyhä Henki tekee meidät osallisiksi tästä elämästä. Itsensä tutkiminen on siis tie siihen, ettei ihminen elä valheessa, vaan astuu yhä syvemmälle Jumalan totuuteen.

Kuulkaamme apostolin sana pelastavana kutsuna. Tutkikaamme itseämme, mutta tehkäämme se Kristuksen kasvojen edessä, ei pelon vaan toivon hengessä. Sillä hän, joka ristiinnaulittiin heikkoudessa, elää nyt Jumalan voimasta — ja juuri tämän voiman kautta hän voi tehdä myös meistä eläviä, uskossa pysyviä ja pelastukseen kasvavia. Aamen.