Apt 8:40- 9:19a:Kohtaaminen murskaa väärän varmuuden

Kohtaaminen murskaa väärän varmuuden

Apt 8:40- 9:19a

✝️ Isän ja Pojan ja pyhän Hengen nimeen!

Tämä apostolinen lukukappale vie meidät kahden tien äärelle. Filippos jatkaa evankeliumin julistamista kaupungeissa, ja samalla Saulus kulkee Damaskoksen tietä täynnä uhkaa ja murhanhimoa Herran opetuslapsia vastaan. Hän luulee puolustavansa Jumalaa, mutta todellisuudessa hän taistelee Jumalaa vastaan. Silloin taivaallinen valo ympäröi hänet, hän kaatuu maahan ja kuulee äänen: ”Saul, Saul, miksi vainoat minua?” Tässä hetkessä Kristus paljastaa sekä Kirkon salaisuuden että ihmisen pelastuksen tien: sitä, mitä tehdään Kristuksen ruumiille, tehdään Kristukselle itselleen.

Jeesus halusi opettaa Saulukselle, ettei uskonnollinen kiivaus ole sama kuin kuuliaisuus Jumalalle. Ihminen voi tuntea kirjoitukset, puolustaa perinnettä ja olla varma oikeassa olemisestaan, mutta silti hänen sydämensä voi olla pimeä. Saulus ei ollut välinpitämätön, vaan palavasti uskonnollinen. Juuri siksi hänen kääntymisensä on niin pelottava ja lohdullinen: suurin eksytys voi pukeutua hurskauden vaatteisiin.

Kristuksen kysymys ei ole: ”Miksi vainoat minun seuraajiani?” vaan: ”Miksi vainoat minua?” Herra opettaa, että Kirkko ei ole pelkkä inhimillinen yhdistys, vaan Hänen ruumiinsa. Jokainen haavoitettu jäsen koskee Kristukseen. Jokainen vainottu, halveksittu ja heikko on Hänessä.

Samalla Kristus opettaa, että pelastus alkaa usein sokeudesta, joka paljastaa todellisen sokeutemme. Saulus menettää näkönsä, jotta hän näkisi sydämensä pimeyden. Hänet johdatetaan kädestä pitäen Damaskokseen. Se, joka tuli sitomaan muita, tulee itse avuttomaksi. Armo tekee hänestä pienen, jotta hän voisi tulla uudeksi.

Pyhät isät näkivät Sauluksen kääntymyksessä Jumalan armon voimakkaan mutta parantavan työn. Pyhä Johannes Krysostomos korostaa, ettei Kristus lyö Saulusta kostaakseen, vaan pysäyttääkseen hänet. Valo ei ole rangaistus, vaan lääkitys. Sokeus ei ole hylkääminen, vaan tie sisäiseen näkemiseen.

Isät ihmettelivät myös Ananiaan kuuliaisuutta. Hän pelkää, koska tuntee Sauluksen maineen, mutta Herra sanoo: ”Mene, sillä hän on minulle valittu ase.” Kirkko oppii tästä, ettei kukaan ihminen ole pelkän menneisyytensä vanki. Vainooja voi tulla apostoliksi, susi paimeneksi, vihollinen veljeksi. Armo ei peitä syntiä kevyesti, vaan muuttaa syntisen perusteellisesti.

Krysostomos näkee tässä myös Kirkon sakramentaalisen elämän. Saulus ei jää yksityisen näyn varaan. Hänet johdatetaan Ananiaan luo, hän saa kätten päällepanemisen, näkönsä, Pyhän Hengen ja kasteen. Kristus kohtaa ihmisen henkilökohtaisesti, mutta liittää hänet Kirkon yhteyteen.

Tämä lukukappale kysyy, millä tiellä minä kuljen? Ihminen voi kulkea Damaskoksen tietä monin tavoin: kovuudessa, tuomitsemisessa, oikeassa olemisen himossa, katkeruudessa tai hengellisessä ylpeydessä. Hän voi luulla palvelevansa totuutta, vaikka vahingoittaa Kristuksen ruumista, lähimmäistään ja omaa sieluaan.

Kristus ei kuitenkaan lakkaa etsimästä tällaistakaan ihmistä. Hän voi pysäyttää meidät sairauden, epäonnistumisen, omantunnon piston, rukouksen tai jonkun toisen sanan kautta. Kun oma varmuus kaatuu, se voi olla armon alku. Silloin meidän ei pidä paeta valoa, vaan sanoa Sauluksen tavoin: ”Herra, mitä tahdot minun tekevän?”

Liturgiassa tämä sama Kristus seisoo keskellämme. Hän ei tule nöyryyttämään meitä tuhoavasti, vaan parantamaan sokeutemme. Hän antaa meille Kirkon, Ananiaan kaltaiset ihmiset, sakramentit, katumuksen ja Ehtoollisen. Hän nostaa meidät maasta ja tekee vihollisista ystäviä.

Älkäämme siis pitäkö ketään toivottomana, emme edes itseämme. Kristus voi tehdä pimeimmästä tiestä apostolisen tien. Kun Hänen valonsa saa murtaa ylpeytemme, meistäkin voi tulla valittuja astioita, jotka kantavat Hänen nimeään maailmaan. Aamen.