Apt 9:19b-31: Älä jää menneisyytesi ja vanhan nimesi vangiksi

Älä jää menneisyytesi ja vanhan nimesi vangiksi

Apt 9:19b-31

✝️ Isän ja Pojan ja pyhän Hengen nimeen!

Tämä Apostolien tekojen lukukappale opettaa meille, mitä tapahtuu, kun Kristuksen armo ei vain kosketa ihmistä hetkellisesti, vaan muuttaa koko hänen elämänsä suunnan. Saulus, joka vielä äsken vainosi Kirkkoa, alkaa Damaskoksessa julistaa synagogissa: Jeesus on Jumalan Poika. Hänen kääntymyksensä ei jää sisäiseksi kokemukseksi eikä yksityiseksi hartaudeksi, vaan siitä tulee todistus. Mutta samalla se synnyttää epäluuloa, vastustusta ja vainoa. Vainoojasta tulee vainottu. Tämä on armon paradoksi: Kristus ei pelasta ihmistä tekemällä hänestä mukavan ja vaarattoman, vaan tekemällä hänestä totuuden todistajan.

Jeesus oli opettanut, että puu tunnetaan hedelmistään. Sauluksen kohdalla hedelmä näkyy heti: hän ei enää taistele Kristusta vastaan, vaan tunnustaa Hänet Jumalan Pojaksi. Hän oli kohdannut ylösnousseen Herran, ja siksi hänen teologiansa keskus muuttui. Kristus ei ollut enää uhka hänen uskonnolliselle järjestykselleen, vaan Israelin toivon täyttymys.

Kristus halusi opettaa apostoleilleen ja koko Kirkolle, ettei kukaan ihminen ole armon ulottumattomissa. Se, jota kristityt pelkäsivät, saattoi olla Jumalan valittu ase. Mutta samalla Herra opetti, että kääntymys on ristin tie. Saulus joutuu pakenemaan korissa muurin aukosta. Hänen uusi elämänsä alkaa nöyryydellä, ei kunnialla.

Jerusalemissa opetuslapset pelkäävät häntä, eivätkä usko hänen olevan opetuslapsi. Silloin Barnabas ottaa hänet vastaan ja vie apostolien luo. Tässä Kristus opettaa myös Kirkon yhteisöllisyyttä: todellinen kutsumus ei kasva yksin, vaan tarvitsee vastaanottamisen, koettelun ja veljellisen luottamuksen.

Pyhä Johannes Krysostomos ihmettelee usein Paavalin muutosta: sama suu, joka ennen puhui uhkaa, julistaa nyt Kristusta; samat jalat, jotka kulkivat vangitsemaan kristittyjä, kulkevat evankeliumin tähden. Isille tämä osoittaa, että Jumalan armo ei vain anna anteeksi mennyttä, vaan muovaa ihmisen kyvyt uudelleen. Sauluksen kiivaus ei katoa, vaan puhdistuu ja muuttuu apostoliseksi palavaksi rakkaudeksi.

Isät näkivät Barnabaassa todellisen kirkollisen ihmisen. Hän ei ole naiivi, mutta hän ei myöskään vangitse Saulusta tämän menneisyyteen. Hän näkee armon mahdollisuuden ja toimii sovittajana. Kirkko tarvitsee Barnabaan kaltaisia ihmisiä, jotka osaavat erottaa katumuksen teeskentelystä, mutta myös rohkaista sitä, jonka Kristus on todella muuttanut.

Lukukappale päättyy siihen, että Kirkko saa rauhan, rakentuu, vaeltaa Herran pelossa ja Pyhän Hengen lohdutuksessa. Isien mukaan nämä kuuluvat yhteen: Herran pelko varjelee ylpeydeltä, Pyhän Hengen lohdutus varjelee epätoivolta.

Tämä opetus on meille pelastukseksi, koska se julistaa, ettei menneisyytemme tarvitse olla tulevaisuutemme nimi. Saulus oli vainooja, mutta Kristuksessa hänestä tuli apostoli. Meilläkin voi olla syntejä, haavoja ja häpeää, jotka näyttävät määrittävän meidät. Mutta Kristus ei kutsu meitä elämään vanhan ihmisen kahleissa, vaan uuteen elämään.

Samalla teksti varoittaa halvasta kääntymyksestä. Todellinen muutos näkyy: sanoissa, teoissa, suhteissa ja valmiudessa kantaa ristiä. Jos tunnustamme Kristuksen, emme voi enää elää niin kuin Hän olisi vieras.

Liturgiassa me tulemme Kristuksen eteen juuri tällaisina: keskeneräisinä, mutta kutsuttuina muuttumaan. Pyhä Ehtoollinen ei ole palkinto virheettömille, vaan tuli, joka puhdistaa katuvan ja vahvistaa todistajaksi. Tarvitsemme myös Barnabaan mieltä: kykyä iloita toisen parannuksesta ja olla sulkematta ketään menneisyyteen.

Antakaamme siis Kristuksen muuttaa kiivautemme rakkaudeksi, pelkomme todistukseksi ja häpeämme nöyryydeksi. Silloin Kirkko rakentuu meidänkin kauttamme Herran pelossa ja Pyhän Hengen lohdutuksessa. Aamen.