Apt 5:21-33: Kuuliaisuus Jumalalle antaa todellisen vapauden

Kuuliaisuus Jumalalle antaa todellisen vapauden

Apt 5:21-33

✝️ Isän ja Pojan ja pyhän Hengen nimeen!

Tämä apostolien tekojen kohta kuvaa meille Kirkon elämää vastuksien keskellä. Apostolit on vangittu, mutta Herran enkeli vapauttaa heidät yöllä ja käskee: ”Menkää, astukaa esiin ja puhukaa kansalle temppelissä kaikki tämän elämän sanat.” Aamulla he eivät piiloudu, eivät pakene eivätkä neuvottele totuudesta, vaan palaavat temppeliin opettamaan. Tämä kohta ei ole vain kertomus rohkeudesta; se on ilmoitus siitä, että evankeliumi on elämä, jota mikään vankila, uhka tai ihmisten kielto ei voi sulkea.

Jeesus oli opettanut opetuslapsilleen, ettei palvelija ole Herraansa suurempi. Jos Häntä vastustettiin, myös Hänen omiaan vastustetaan. Mutta Hän lupasi myös, että Pyhä Henki antaa sanat, kun heidät viedään hallitsijoiden ja neuvostojen eteen. Nyt tämä lupaus täyttyy. Apostolit seisovat suuren neuvoston edessä ja sanovat: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.”

Tämä ei ole kapinan henkeä, vaan kuuliaisuuden henki. Kristitty ei halveksi esivaltaa eikä yhteiskunnan järjestystä, mutta kun ihmisen käsky vaatii vaikenemaan Kristuksesta, Kirkko ei voi totella. Sillä evankeliumi ei ole ihmisen mielipide, vaan Jumalan lahjoittama elämä maailmalle.

Jeesus halusi opettaa, että todellinen vapaus ei ole sitä, että ihminen saa tehdä mitä tahtoo, vaan sitä, että hän kykenee tottelemaan Jumalaa pelon keskelläkin. Apostolit ovat ulkoisesti syytettyjä, mutta sisäisesti vapaita. Neuvosto on ulkoisesti vallassa, mutta sisäisesti sidottu kateuteen ja pelkoon. Tässä paljastuu hengellinen laki: se, joka kuuluu Kristukselle, ei ole enää ihmispelon orja.

Pyhät isät näkivät tässä jaksossa Pyhän Hengen työn Kirkossa. Pyhä Johannes Krysostomos huomauttaa, että enkeli ei vapauttanut apostoleja mukavuuden vuoksi, vaan lähetti heidät takaisin samaan paikkaan, jossa vaara odotti. Jumalan apu ei aina tarkoita vaikeuden poistamista, vaan voimaa täyttää kutsumus vaikeuden keskellä.

Isät kiinnittivät huomiota myös ilmaisuun ”tämän elämän sanat”. Evankeliumi ei ole vain oppi kuoleman jälkeisestä tulevaisuudesta, vaan jo nyt alkava elämä Kristuksessa. Kun apostolit julistavat ristiinnaulittua ja ylösnoussutta Herraa, he eivät tarjoa filosofiaa, vaan lääkettä kuolemaan. Kristus, jonka ihmiset ripustivat puuhun, on Isän korottama Ruhtinaaksi ja Vapahtajaksi, antamaan Israelille parannuksen ja syntien anteeksiannon.

Pyhien isien mukaan tässä näkyy myös Kirkon nöyryys. Apostolit eivät vastaa väkivaltaan väkivallalla. He eivät etsi henkilökohtaista voittoa, vaan todistavat: ”Me olemme tämän todistajat, samoin Pyhä Henki.” Todistaja ei omista totuutta, vaan antaa totuuden loistaa itsensä läpi.

Tämä lukukappale on meille pelastukseksi, koska se kysyy: ketä me tottelemme silloin, kun Kristuksen ääni ja maailman ääni vetävät eri suuntiin? Meidän aikamme ei ehkä aina sulje kristittyjä vankilaan, mutta se voi opettaa meitä vaikenemaan, häpeämään uskoa ja pitämään evankeliumia yksityisasiana. Apostolit opettavat meille, että Kristus ei ole yksityinen mielipide, vaan maailman elämä.

Pelastus alkaa siitä, että otamme vastaan ”tämän elämän sanat”. Ne sanat kutsuvat meitä parannukseen, eivät syyllisyyden murskaamiseksi vaan syntien anteeksiantamiseksi. Kristus ei korotettu tuomitsemaan katuvaa, vaan parantamaan hänet. Hän antaa meille rohkeuden tunnustaa totuus itsestämme ja vielä suuremman rohkeuden luottaa Hänen armoonsa.

Siksi Kirkko kutsuu meitä liturgiaan, rukoukseen, katumukseen ja ehtoolliseen. Näissä me emme vain kuule elämän sanoja, vaan tulemme osallisiksi itse Elämästä. Kun Kristus asuu meissä, emme elä enää ihmispelon mukaan, vaan Jumalan lapsen vapaudessa.

Pyytäkäämme, että Herra antaisi meille apostolien rohkeuden, ei kovuutta vaan uskollisuutta; ei ylpeyttä vaan kuuliaisuutta; ei riidanhalua vaan rakkautta totuuteen. Silloin meidänkin elämämme voi todistaa, että Jeesus Kristus on Vapahtaja, joka antaa parannuksen, syntien anteeksiannon ja katoamattoman elämän. Aamen.