Apt 6:1-7: Diakonia on pyhä palveluvirka

Diakonia on pyhä palveluvirka

Apt 6:1-7

✝️ Isän ja Pojan ja pyhän Hengen nimeen!

Tämä apostolien tekojen jakso kuvaa meille Kirkon kasvua, mutta myös kasvun mukanaan tuomia koetuksia. Opetuslasten määrä lisääntyy, ja samalla syntyy valitusta: kreikankielisten leskiä syrjitään päivittäisessä avustuksessa. Tämä on hyvin inhimillinen hetki alkukirkossa. Pyhien ihmisten yhteisössäkin voi syntyä epäoikeudenmukaisuuden kokemus, jännitteitä ja käytännön ongelmia. Mutta juuri tässä näkyy Kirkon pyhyys: se ei peitä haavaa, vaan tuo sen rukouksen, viisauden ja järjestyksen parannettavaksi.

Jeesus opetti opetuslapsilleen, että suurin ei ole se, joka hallitsee, vaan se, joka palvelee. Hän itse pesi opetuslasten jalat ja sanoi tulleensa palvelemaan, ei palveltavaksi. Siksi leskien huolenpito ei ole sivuasia, vaan Kristuksen oman rakkauden jatkumista Kirkossa.

Apostolit eivät vähättele köyhien tarpeita. He eivät sano, että rukous olisi tärkeää ja leipä merkityksetöntä. Mutta he ymmärtävät, että Kirkossa jokaisella palvelulla on oma järjestyksensä. Apostolien tehtävä on pysyä rukouksessa ja sanan palveluksessa. Samalla yhteisö valitsee seitsemän miestä, täynnä Henkeä ja viisautta, huolehtimaan pöytäpalvelusta.

Tässä Jeesus haluaa opettaa meille, että hengellinen elämä ei ole sekasortoa eikä pelkkää hyvää tahtoa. Rakkaus tarvitsee muodon. Armo tarvitsee kädet. Totuus tarvitsee järjestyksen. Kirkko ei voi julistaa Jumalan sanaa uskottavasti, jos se ei samalla huolehdi heikoimmista jäsenistään.

Pyhät isät näkivät tässä kertomuksessa diakonian viran syntymisen. Pyhä Johannes Krysostomos korostaa, että valitut miehet eivät olleet vain käytännöllisiä taloudenhoitajia, vaan hengellisesti koeteltuja palvelijoita: hyvämaineisia, Pyhän Hengen ja viisauden täyttämiä. Tämä on tärkeää. Kirkon palvelu ei ole vain tehokkuutta, vaan pyhyyttä.

Isät opettavat, että köyhien palveleminen on alttarin palveluksen jatke. Se, joka jakaa leipää leskille, koskettaa Kristusta, sillä Herra samaistuu nälkäiseen, muukalaiseen ja unohdettuun. Pyhä Basileios Suuri muistuttaa, että köyhälle annettu ei ole ylimääräisen poisheittämistä, vaan velan maksamista rakkaudessa. Se, mitä pidämme omana, on Jumalan lahjaa yhteiseksi hyväksi.

Krysostomos näkee myös apostolien viisauden siinä, etteivät he ratkaise asiaa yksin ylhäältä käsin, vaan kutsuvat koko joukon mukaan. Kirkossa järjestys ei ole kylmää hallintoa, vaan yhteisön kuuntelemista Pyhässä Hengessä. Apostolit rukoilevat ja panevat kätensä valittujen päälle. Näin palvelu ei synny pelkästä tarpeesta, vaan siunauksesta.

Tämä lukukappale on meille pelastukseksi, koska se opettaa, millaisessa Kirkossa ihminen paranee. Me tarvitsemme sanan palvelusta: evankeliumia, joka valaisee mielen, kutsuu katumukseen ja ilmoittaa Kristuksen. Mutta tarvitsemme myös rakkauden palvelusta: konkreettista huolenpitoa, jossa yksinäinen, köyhä ja unohdettu saa kokea, ettei hän ole Jumalalta unohdettu.

Jos Kirkko puhuu kauniisti, mutta ei palvele, sen sanat kylmenevät. Jos Kirkko palvelee, mutta unohtaa rukouksen ja sanan, se muuttuu vain ihmisjärjestöksi. Apostolinen tie yhdistää molemmat: rukouksen ja leivän, alttarin ja lähimmäisen, opetuksen ja laupeuden.

Epistolan lopussa sanotaan, että Jumalan sana menestyi ja opetuslasten luku kasvoi. Tämä ei tapahtunut siksi, että ongelmia ei olisi ollut, vaan siksi, että ongelmat hoidettiin Kristuksen tavalla. Kun Kirkko kuuntelee, rukoilee, asettaa palvelijat ja huolehtii heikoista, se tulee maailmalle pelastuksen merkiksi.

Pyytäkäämme siis Herraa antamaan meille diakoninen sydän: sydän, joka rukoilee ja palvelee, kuulee ja toimii, rakastaa Kristusta alttarilla ja tunnistaa Hänet jokaisessa tarvitsevassa ihmisessä. Silloin meidänkin keskellämme Jumalan sana kasvaa, ja monet löytävät pelastuksen Kristuksessa. Aamen.