Joh 7:1-13: Kristuksen hiljaisuus on jumalallista viisautta

Kristuksen hiljaisuus on jumalallista viisautta

Joh 7:1-13

✝️ Isän ja Pojan ja pyhän Hengen nimeen!

Tässä evankeliumin kertomuksessa tapaamme Kristuksen kulkemassa Galileassa, sillä Hän ei tahdo avoimesti kulkea Juudeassa, koska juutalaiset etsivät tilaisuutta tappaa Hänet. Lehtimajanjuhla lähestyy, ja Hänen veljensä kehottavat Häntä menemään julkisesti Jerusalemiin, näyttämään tekonsa ja hankkimaan itselleen näkyvyyttä. Heidän neuvonsa kuulostaa inhimillisesti järkevältä: jos ihmisellä on sanoma, hänen tulee käyttää juhlaa, suurta väkijoukkoa ja näyttävää hetkeä hyväkseen. Mutta Kristus vastaa: ”Minun aikani ei ole vielä tullut.” Tässä avautuu syvä ero Jumalan tahdon ja ihmisen kunnianhimon välillä.

Jeesus halusi opettaa, ettei Jumalan työ etene julkisuuden, pakottamisen tai inhimillisen laskelmoinnin mukaan. Hänen veljensä eivät vielä uskoneet Häneen, ja siksi he ymmärsivät Hänen tehtävänsä maallisesti. He ajattelivat näkyvyyttä, vaikutusvaltaa ja todistamista voimannäytön kautta. Kristus taas kulkee kuuliaisuudessa Isälle. Hän ei piiloudu pelosta, mutta ei myöskään heittäydy ihmisten odotusten vietäväksi.

Kun Herra sanoo: ”Minun aikani ei ole vielä tullut, mutta teille aika on aina sopiva”, Hän paljastaa, että langennut ihminen elää usein omien halujensa rytmissä. Maailma toimii kiireen, menestyksen ja itsensä todistamisen logiikalla. Kristus elää Jumalan kairoksessa, pelastuksen ajassa. Hän menee juhlaan myöhemmin, ei näyttävästi, vaan ikään kuin salaa. Hän ei etsi aplodeja, vaan sydämiä.

Kristus myös sanoo, että maailma vihaa Häntä, koska Hän todistaa sen teoista, että ne ovat pahoja. Tässä on evankeliumin vakavuus: Jeesus ei ole vain lohduttaja, vaan myös totuuden valo. Hän paljastaa synnin, ei tuhotakseen ihmistä, vaan parantaakseen hänet.

Pyhä Johannes Krysostomos korostaa, ettei Kristus välttele Juudeaa heikkouden tähden, vaan opettaakseen meille viisautta. Rohkeus ei ole samaa kuin uhkarohkeus. Marttyyrius on pyhä silloin, kun Jumala kutsuu siihen; mutta oman kunnian tähden vaaraan hakeutuminen on ylpeyttä.

Isät näkivät Kristuksen vastauksessa myös opetuksen Hänen kahdesta luonnostaan. Hän tietää aikansa jumalallisella viisaudella, mutta toimii ihmiselämän todellisuudessa, väistää vihaa ja kulkee matkansa askel askeleelta. Hän ei ole kohtalon uhri, vaan vapaaehtoisesti kärsimykseen kulkeva Vapahtaja.

Veljien epäusko opettaa isien mukaan, että ulkoinen läheisyys Kristukseen ei vielä ole uskoa. Ihminen voi olla lähellä pyhiä asioita, kuulla evankeliumia ja nähdä ihmeitä, mutta silti ajatella maallisesti. Todellinen usko syntyy nöyrästä kuuliaisuudesta, ei Kristuksen käyttämisestä omien päämäärien välineenä.

Tämä evankeliumi on meille pelastukseksi, koska se paljastaa sydämemme kiireen. Me tahdomme usein Jumalan toimivan heti, näkyvästi ja meidän suunnitelmiemme mukaan. Haluamme vastauksia, merkkejä ja voittoja. Mutta Kristus sanoo: ”Minun aikani.” Pelastus kypsyy Jumalan ajassa.

Liturgiassa opimme tätä pyhää rytmiä. Emme kiirehdi Jumalaa, vaan astumme Hänen aikaansa: rukoukseen, katumukseen, kuuntelemiseen ja Ehtoollisen odottamiseen. Siellä Kristus parantaa meitä hiljaisesti, ei aina näyttävästi.

Samalla evankeliumi kutsuu meitä kestämään maailman väärinymmärrystä. Jos seuraamme Kristusta, emme voi aina miellyttää maailmaa, sillä totuuden valo paljastaa myös pimeyden. Mutta tämä valo on meille armoa.

Älkäämme siis etsikö Jumalasta oman kunnian välinettä. Seuratkaamme Kristusta, joka ei kulje suosion vaan kuuliaisuuden tietä. Kun luovumme omasta ajastamme ja astumme Hänen aikaansa, löydämme rauhan, joka johtaa ristin kautta ylösnousemukseen ja pelastukseen. Aamen.