Lk 11:47-12:2: Varokaa fariseusten hapatusta

Varokaa fariseusten hapatusta

Lk 11:47-12:2

✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Tässä evankeliumijaksossa Kristus paljastaa jotakin hyvin syvää ihmisen hengellisestä tilasta: ulkoinen uskonnollisuus voi kätkeä sisäisen pimeyden, mutta Jumalan edessä mikään ei jää peittoon. Tämä teksti yhdistää profeettojen vainoamisen, lainoppineiden tekopyhyyden ja varoituksen “fariseusten hapatuksesta”. Se on ankara sana, mutta juuri siksi pelastava. Herra ei riisu naamioita nöyryyttääkseen, vaan vapauttaakseen ihmisen totuuteen.

Tässä evankeliumissa Herra lausuu sanan, joka lävistää ihmisen sydämen. Hän sanoo: “Voi teitä, jotka rakennatte profeettojen hautakammioita, mutta teidän isänne ovat tappaneet heidät.” Ja heti tämän jälkeen Hän varoittaa opetuslapsiaan fariseusten hapatuksesta, joka on tekopyhyys. Nämä sanat kuuluvat yhteen. Kristus osoittaa, että ihmisen suurin hengellinen vaara ei ole ainoastaan ilmeinen synti, vaan se, että ihminen oppii elämään valheessa — kunniallisen, uskonnollisen ja jopa hurskaan ulkokuoren sisällä.

Mitä Jeesus tahtoi opettaa? Hän tahtoi paljastaa, että ihminen voi kunnioittaa menneisyyden pyhiä ja samalla torjua sen saman totuuden, joka puhuu hänelle nyt. Profeetat ovat turvallisia vasta kuolleina, koska silloin heidän sanansa voidaan muuttaa muistomerkiksi ilman, että sitä tarvitsee totella. Mutta elävä Jumalan sana on vaarallinen ylpeälle sydämelle, sillä se kutsuu parannukseen. Siksi Kristus syyttää lainoppineita siitä, että he ovat vieneet pois tiedon avaimen: he eivät itse mene sisään, eivätkä päästä muitakaan sisään.

Pyhä Johannes Krysostomos näkee tässä kohden ennen kaikkea hengellisen petoksen paljastumisen. Ei riitä, että ihminen näyttää puolustavan totuutta, jos hänen sydämensä taistelee sitä vastaan. Profeettojen hautojen rakentaminen merkitsee tässä ulkonaista kunnioitusta ilman sisäistä kuuliaisuutta. Isät opettavat, että tämä on kaikkien aikojen kiusaus: rakastaa pyhyyden muotoa, mutta vihata sen voimaa.

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen korostaa, että “tiedon avaimen” pois ottaminen tarkoittaa Jumalan tuntemisen tien vääristämistä. Lainoppineet eivät ainoastaan eksyneet itse, vaan tekivät uskonnosta esteen Jumalan kohtaamiselle. He muuttivat sen, minkä olisi pitänyt johtaa katumukseen, oman asemansa suojaksi.

Kun Kristus sitten sanoo, ettei mikään salattu jää paljastumatta, isät ymmärtävät tämän sekä viimeisen tuomion valossa että jo nykyisessä elämässä. Tekopyhyys voi menestyä ihmisten silmissä, mutta ei Jumalan edessä. Hän näkee sydämen. Hän ei katso ainoastaan tekoja, vaan myös niiden lähdettä.

Pelastuksen näkökulmasta tämä evankeliumi kutsuu meitä syvään sisäiseen totuuteen. Kristus ei etsi meissä täydellistä ulkokuorta, vaan rehellistä sydäntä. Ihminen ei pelastu sillä, että hän näyttää hurskaalta, vaan sillä, että hän suostuu Jumalan valoon. Pelastus alkaa hetkestä, jolloin ihminen lakkaa näyttelemästä myös itselleen. Kysymys kuuluu:

– Missä minä kunnioitan totuutta, mutta en tottele sitä?

– Missä minä rakennan hautoja profeetoille, mutta vaiennan oman omantuntoni?

– Missä minä käytän uskontoa suojana enkä lääkkeenä?

Fariseusten hapatus on vaarallista juuri siksi, että se leviää huomaamatta. Pieni määrä valhetta sydämessä alkaa käydä koko hengellisen elämän läpi. Mutta Kristuksen kutsu on vapauttava: tule valoon, ja se, mikä on salattua, voi tulla parannetuksi.

Siksi tämän päivän sana ei ole epätoivon sana vaan toivon sana. Herra paljastaa salatun, jotta Hän voisi puhdistaa sen. Hän murskaa tekopyhyyden, jotta ihminen voisi tulla kokonaiseksi. Ja se, joka nöyrtyy Jumalan edessä, ei joudu häpeään, sillä Kristus ei torju katuvaa sydäntä. Pelastuksen tie alkaa totuudesta, jatkuu katumuksessa ja täyttyy siinä armossa, jonka vain Jumala voi antaa. Aamen.