Lk 8:22-25: Missä on uskonne?

Missä on uskonne?

Lk 8:22-25

✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Tässä evankeliumin kohdassa Jeesus astuu opetuslastensa kanssa veneeseen ja sanoo: “Menkäämme järven tuolle puolen.” Matkan aikana hän nukahtaa, mutta järvelle nousee raju myrsky, niin että vene täyttyy vedellä ja opetuslapset joutuvat hengenvaaraan. He herättävät Jeesuksen huutaen, ja hän nuhtelee tuulta ja aaltoja, jotka tyyntyvät. Sitten hän kysyy opetuslapsiltaan: “Missä on uskonne?”

Jeesus tahtoi opettaa, ettei hänen läsnäolonsa poista heti kaikkia koetuksia, mutta hänen kanssaan mikään myrsky ei ole viimeinen sana; usko ei ole vaaran puuttumista, vaan luottamusta siihen, että Kristus on Herra myös silloin, kun hän näyttää olevan hiljaa.

Tämä evankeliumi on lyhyt, mutta se avaa suuren näkymän koko kristilliseen elämään. Jeesus sanoo opetuslapsilleen: “Menkäämme järven tuolle puolen.” He lähtevät hänen sanansa varassa. Tässä on jo ensimmäinen tärkeä opetus: opetuslapset eivät joutuneet myrskyyn omasta tottelemattomuudestaan, vaan juuri siksi, että he seurasivat Kristusta. Jeesus tahtoi opettaa, ettei hänen seuraamisensa merkitse automaattista vapautusta kaikista kärsimyksistä, ahdistuksista ja elämän järkytyksistä. Päinvastoin, joskus juuri kuuliaisuuden tie kulkee myrskyn läpi.

Jeesus nukkuu veneessä, kun rajuilma nousee. Tämä on evankeliumin kaikkein koettelevin yksityiskohta. Opetuslapset näkevät vaaran, kokevat avuttomuutensa ja samalla näyttävät kohtaavan sen tuskallisen kokemuksen, jonka moni uskova tuntee: Herra on läsnä, mutta vaikuttaa hiljaiselta. Jeesus tahtoi opettaa, että usko ei ole sitä, että Jumala toimii aina meidän aikataulumme mukaan, vaan sitä, että hänen hiljaisuutensakin on hänen hallintansa alla. Hän ei ollut poissa veneestä. Hän ei ollut menettänyt valtaansa. Hän oli samassa vaarassa opetuslasten kanssa, ja silti hän pysyi Herrana.

Kun opetuslapset herättävät hänet, Jeesus nuhtelee tuulta ja aaltoja, ja myrsky tyyntyy. Sitten hän kysyy: “Missä on uskonne?” Hän ei kysy tätä pilkatakseen heidän pelkoaan, vaan paljastaakseen heidän sydämensä keskeneräisyyden. He olivat nähneet hänen tekonsa, kuulleet hänen sanansa, mutta koetuksen hetkellä heidän uskonsa murtui näkyvän voiman edessä.

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen opettaa, että Kristus salli tämän myrskyn nousta, jotta opetuslapset oppisivat kokemuksesta, ettei pelastus lepää inhimillisessä taidossa vaan jumalallisessa voimassa.

Pyhä Johannes Krysostomos taas näkee veneen kirkon kuvana: maailma lyö aaltojaan sitä vastaan, vainot, harhat, pelot ja synnin voimat yrittävät upottaa sen, mutta Kristuksen läsnäolo tekee sen lopulta voittamattomaksi.

Pelastuksen kannalta tämä evankeliumi puhuu hyvin syvällisesti. Vene ei kuvaa vain kirkkoa yleensä, vaan myös jokaisen ihmisen sydäntä. Meidän sisällämme  nousee myrskyjä: pelkoa, epätoivoa, himoja, surua, syyllisyyttä, kuoleman kauhua. Ja usein juuri silloin tuntuu siltä kuin Kristus nukkuisi. Mutta evankeliumi julistaa, ettei hän ole poissa. Hän on veneessä. Pelastus ei tarkoita sitä, ettei aaltoja olisi, vaan sitä, että Kristus on aaltoja suurempi. Hän, joka käskee tuulta ja vettä, kykenee myös asettamaan järjestyksen ihmisen sieluun.

Tämä kohta opettaa myös, että usko on enemmän kuin oikea oppi. Usko on sydämen kiinnittymistä Kristukseen juuri silloin, kun kaikki näkyvä näyttää todistavan toista. Se on huutoa hänen puoleensa, vaikka ääni vapisee. Opetuslapset olivat heikkoja, mutta he tekivät silti yhden oikean asian: he kääntyivät Jeesuksen puoleen. Ja siinä on jo pelastuksen alku. Ihminen ei pelastu oman rohkeutensa tähden, vaan siksi, että hän huutaa avukseen oikeaa Herraa.

Evankeliumi kutsuu meitä kysymään itseltämme: missä on meidän uskomme, kun myrsky nousee? Jos Kristus on veneessä, emme huku. Jos hän on kanssamme, hiljaisuuskaan ei ole hylkäämistä. Ja kun hän puhuu, sydämen myrsky tyyntyy. Siellä, missä ihminen oppii turvaamaan Kristukseen enemmän kuin aaltojen voimaan, siellä pelastus alkaa kasvaa vakaudeksi ja rauhaksi. Aamen.