Mt 9: 27-35: Jeesus ja kaksi sokeaa

Jeesus ja kaksi sokeaa

Mt 9: 27-35

✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Tässä evankeliumijaksossa Kristus kulkee ihmisten keskellä kuin jumalallinen lääkäri: sokeat huutavat Häntä avukseen, mykkä vapautetaan demonin vallasta, ja Herra kiertää kaupungeissa opettaen, saarnaten ja parantaen. Kyse ei ole vain yksittäisistä ihmeteoista, vaan näkyväksi tulevasta pelastuksen todellisuudesta. Jeesus osoittaa, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle, ja että siinä valtakunnassa ihminen ei jää pimeyden, mykkyyden eikä sisäisen hajanaisuuden vangiksi. Kaiken keskus tässä jaksossa on usko, joka kääntyy Kristuksen puoleen, ja Kristuksen armahtava voima, joka palauttaa ihmiselle sen, minkä synti ja pahuus ovat rikkoneet.

Kun kaksi sokeaa seuraa Jeesusta ja huutaa: “Daavidin Poika, armahda meitä”, he tunnustavat Hänessä enemmän kuin ihmeidentekijän. He tunnustavat Messiaan. Jeesus kysyy heiltä: “Uskotteko, että minä voin sen tehdä?” Tällä Hän haluaa opettaa, että ihme ei ole mekaaninen voimanosoitus, vaan yhteydessä uskoon. Usko ei pakota Jumalaa toimimaan, mutta se avaa ihmisen vastaanottamaan Jumalan lahjan. Siksi Jeesus sanoo: “Tapahtukoon teille uskonne mukaan.”

Tässä on koko tämän evankeliumin kohdan hengellinen avain. Kristus haluaa opettaa, että ihmisen syvin sokeus ei ole vain fyysistä, vaan hengellistä: kyvyttömyyttä nähdä, kuka Jumala on, kuka ihminen itse on ja mikä on elämän päämäärä. Sokeiden näön palautuminen on merkki suuremmasta todellisuudesta, siitä, että Kristus avaa ihmisen sisäiset silmät. Samoin mykän vapauttaminen demonista osoittaa, että paholaisen työ on tehdä ihminen kykenemättömäksi oikeaan ylistykseen, totuuden tunnustamiseen ja elävään yhteyteen. Kun Jeesus vapauttaa, ihminen saa takaisin sekä näön että äänen — toisin sanoen kyvyn nähdä totuuden ja vastata siihen.

Pyhät isät näkevät kahdessa sokeassa kuvan koko langenneesta ihmiskunnasta. Pyhä Johannes Krysostomos huomauttaa, että he eivät lakanneet huutamasta, vaikka heidän puutteensa oli ilmeinen ja heidän asemansa heikko. Tässä isät näkevät rukouksen mallin: todellinen usko ei ole ylpeää vaatimista, vaan sitkeää armon pyytämistä. Erityisen tärkeä on heidän huutonsa “armahda” — ei “palkitse” eikä “anna meille ansaittu osamme”. Ihminen lähestyy Jumalaa ennen kaikkea armoa tarvitsevana.

Monet isät ymmärtävät myös mykän miehen hengellisesti. Mykkyys on kuva sielusta, joka ei enää osaa rukoilla, tunnustaa syntejään tai kiittää Jumalaa. Demoninen vaikutus tekee ihmisen sisäisesti suljetuksi. Kristus murtaa tämän sulkeutuneisuuden. Siksi nämä ihmeet eivät ole vain ruumiillisia parantumisia, vaan kuvia siitä, mitä tapahtuu kirkossa: kasteessa, katumuksessa, rukouksessa ja eukaristisessa elämässä ihminen oppii jälleen näkemään ja puhumaan oikein.

Ihmisten pelastuksen kannalta tämä evankeliumi julistaa, että Kristus ei tullut vain lohduttamaan ihmistä hänen heikkoudessaan, vaan todella parantamaan sen, mikä on hänessä sokeaa, mykkää ja sidottua. Pelastus ei ole vain juridinen armahdus, vaan koko ihmisen ennalleen asettaminen. Jeesus avaa silmät, jotta ihminen näkisi Jumalan valon; Hän vapauttaa kielen, jotta ihminen voisi tunnustaa uskonsa ja ylistää Luojaansa; Hän murtaa demonisen vallan, jotta ihminen voisi elää vapaudessa.

Tämä voidaan ilmaista pelastuksen kannalta näin: langennut ihminen ei kykene itse antamaan itselleen hengellistä näköä eikä sisäistä vapautta. Hän voi vain huutaa sokeiden tavoin: “Daavidin Poika, armahda meitä.” Ja juuri tähän huutoon Kristus vastaa. Siellä, missä ihminen uskoo, rukoilee ja avautuu Herran kosketukselle, alkaa jo uusi elämä. Pimeys väistyy, kieli vapautuu, sydän avautuu, ja ihminen alkaa osallistua siihen Jumalan valtakuntaan, jota Kristus teoillaan ja sanallaan tuo maailmaan. Tässä on evankeliumin lohdutus: Kristus yhä kulkee kansansa keskellä, yhä kuulee huudon, ja yhä tekee sokeasta näkevän ja mykästä ylistäjän.

Aamen.