Luomisen ja lunastuksen yhteys ortodoksisesta näkökulmasta

Luomisen ja lunastuksen yhteys ortodoksisesta näkökulmasta

Isä Raimo Sissonen

Ortodoksisessa teologiassa luominen ja lunastus eivät ole erillisiä jumalallisia tekoja, vaan läheisesti toisiinsa kytkeytyneitä osia Jumalan yhtenäisestä pelastustaloudesta. Ortodoksinen traditio näkee syvän jatkuvuuden Jumalan luomistyön ja hänen lunastustyönsä Kristuksessa, sillä molempia pidetään saman jumalallisen rakkauden ilmauksina.

Luominen pelastuksen ensimmäisenä tekona

Ortodoksisessa ajattelussa luomakunta itsessään ymmärretään Jumalan pelastussuunnitelman ensimmäiseksi teoksi. Kun Jumala loi kosmoksen, hän ei tehnyt niin pakosta vaan rakkaudesta, koska hän halusi jakaa jumalallisen elämänsä itsensä ulkopuolisten olentojen kanssa. Luomakunta oli alusta alkaen tarkoitettu olemaan yhteydessä Jumalaan, osallistumaan jumalalliseen elämään (theosis).

Patristinen käsite ”logos spermatikos” (siementä kantava Sana) viittaa siihen, että luomakunta kantaa itsessään jumalallista jälkeä, ja jokaisella luodulla oliolla on oma logos eli jumalallinen tarkoitus, joka yhdistää sen Logokseen, Kristukseen itseensä.

Syntiinlankeemus ja sen kosmiset vaikutukset

Kun ihmiskunta lankesi, ortodoksinen teologia korostaa, että kyseessä ei ollut pelkästään moraalinen virhe vaan ontologinen katastrofi, joka vaikutti koko luomakuntaan. Kuten pyhä Paavali kirjoittaa, ”luomakunta alistettiin katoavaisuuteen” (Room. 8:20). Ihmisen kutsumus luomakunnan pappina – tarjota luomakunta takaisin Jumalalle kiitokseksi – katkesi.

Inkarnaatio kosmisena tapahtumana

Inkarnaatio edustaa Jumalan vastausta langenneelle maailmalle. Kristus, Logos, jonka kautta kaikki on luotu (Joh.1:3), astuu omaan luomakuntaansa palauttaakseen sen. Kuten pyhä Athanasius tunnetusti totesi: ”Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihmisistä voisi tulla jumala”. Kyse ei ole jumalalliseksi tulemisesta olemukseltaan vaan osallistumisesta jumalallisiin energioihin.

Ortodoksisessa ajattelussa inkarnaatiossa ei ole kyse pelkästään ihmisen pelastuksesta, vaan sillä on kosminen merkitys. Kristus omaksuu paitsi ihmisluonnon myös sen kautta itse aineellisen luomakunnan. Fyysinen maailma vahvistetaan ja pyhitetään Kristuksen fyysisen läsnäolon kautta.

Liturgia ja sakramentit: Luomakunnan lunastaminen

Luomisen ja lunastuksen välinen yhteys on erityisen ilmeinen ortodoksisessa liturgisessa elämässä. Jumalallisessa liturgiassa leipä ja viini – luomakunnan osat – muuttuvat jumalallisen läsnäolon välineiksi. Vesi, öljy ja muut aineelliset elementit muuttuvat sakramenteissa armon kanaviksi.

Tässä sakramentaalisessa maailmankatsomuksessa koko luomakunta nähdään potentiaalisena Jumalan läsnäolon paljastajana. Kuten pyhä Maximus Tunnustaja opetti, aineellinen maailma voi tulla läpinäkyväksi jumalalliselle todellisuudelle.

 Eskatologinen täyttymys

Ortodoksisessa teologiassa säilytetään vahva eskatologinen ulottuvuus, jossa odotetaan luomakunnan lopullista kirkastumista. Kristuksen aikaansaama lunastus ulottuu lopulta koko luomakuntaan, joka ”vapautetaan katoavaisuuden orjuudesta” (Room. 8:21).

Tavoitteena ei ole aineellisen maailman tuhoaminen vaan sen muuttaminen – ”uusi taivas ja uusi maa” (Ilm. 21:1), jossa luomakunta saavuttaa tarkoituksensa täydellisessä yhteydessä Jumalan kanssa.

 Ekologiset vaikutukset

Tällä teologisella näkemyksellä on syvällisiä vaikutuksia siihen, miten ortodoksiset kristityt suhtautuvat luontoon. Luomakunta ei ole vain ihmisen pelastuksen kulissina, vaan se osallistuu lunastukseen. Tämä edellyttää kunnioittavaa asennetta luontoa kohtaan ja sen tunnustamista, että ihmiskunnalla on pappisrooli luomakunnan hoitamisessa.

Ortodoksisessa ajattelussa luominen ja lunastus muodostavat yhden, yhtenäisen jumalallisen talouden. Sama jumalallinen rakkaus, joka synnytti maailman, toimii sen palauttamiseksi Kristuksen kautta. Inkarnaatio vahvistaa aineellisen luomakunnan hyvyyttä samalla kun se muuttaa sitä ja osoittaa kohti kaiken lopullista palauttamista Jumalassa.

 Kolminaisuuden perusta

Jotta voisimme syventyä ortodoksiseen käsitykseen luomisesta ja lunastuksesta, meidän on tunnustettava sen pohjimmiltaan trinitaarinen luonne. Luominen lähtee Isästä Pojan kautta Pyhässä Hengessä. Tämä kolminaisuusmalli heijastuu lunastuksessa, jossa Isä lähettää Pojan, joka toteuttaa pelastuksen Pyhän Hengen voimalla.

Pyhä Gregorius Nyssalainen ja muut kappadokialaiset isät korostivat, että koko Kolminaisuus osallistuu sekä luomiseen että pelastukseen. Tämä on vastoin käsitystä, jonka mukaan Vanhan testamentin Luoja-Jumala eroaa Uuden testamentin Lunastajasta – tämä on harhaoppi (markionismi), jonka varhaiskirkko torjui jyrkästi.

Antropologiset ulottuvuudet

Ortodoksinen näkemys ihmisestä mikrokosmoksena- ”pienoismaailmankaikkeutena”, joka sisältää elementtejä koko luomakunnasta – on keskeinen luomakunnan ja lunastuksen välisen yhteyden ymmärtämisen kannalta. Kuten Pyhä Maximus Tunnustaja opetti, ihminen on ainutlaatuisella tavalla silta hengellisen ja aineellisen maailman välillä.

Tämä antropologia selittää, miksi ihmisen synti vaikutti koko luomakuntaan ja miksi ihmisen lunastuksella on kosmisia vaikutuksia. Kun Kristus omaksuu ihmisluonnon, hän tiivistää itsessään koko luodun järjestyksen. Ihmisen kutsumus tulee selväksi: hänen on toimittava välittäjänä Jumalan ja luomakunnan välillä ja saatettava kaikki olennot yhteyteen jumalallisen elämän kanssa.

Theosis luomakunnan päämääränä

Ortodoksinen käsitys teoosiksesta (jumalallistumisesta) paljastaa, että luomakunnan päämääränä oli alusta alkaen osallisuus jumalalliseen elämään. Pyhä Irenaeus artikuloi tämän kirjoittaessaan, että ”Jumala tuli sellaiseksi kuin me olemme, jotta me tulisimme sellaisiksi kuin hän on”. Luomakunnan ei koskaan ollut tarkoitus olla olemassa itsenäisesti vaan aina yhdessä Jumalan kanssa.

Tämä näkökulma eroaa merkittävästi länsimaisista teologisista suuntauksista, jotka toisinaan pitävät luomista erillisenä, alustavana tekona ennen kuin lunastuksen ”todellinen draama” alkaa. Ortodoksisessa ajattelussa luomakunta itsessään on jo suuntautunut kohti teoosista, ja lunastus palauttaa tämän alkuperäisen radan syntiinlankeemuksen jälkeen.

Jumalallisten energioiden rooli

Pyhän Gregorius Palamasin erottelu Jumalan olemuksen ja energioiden välillä tarjoaa puitteet sen ymmärtämiselle, miten luomakunta osallistuu jumalalliseen elämään. Vaikka Jumalan olemus pysyy transsendenttisenä ja saavuttamattomana, hänen luomattomat energiansa läpäisevät luomakunnan, mikä mahdollistaa aidon yhteyden ilman luontojen sekoittumista.

Näiden jumalallisten energioiden kautta luomakuntaa ei ainoastaan synnytetä, vaan sitä myös ylläpidetään ja se ohjataan kohti sen täyttymystä. Inkarnaatio tehostaa tätä läsnäoloa, sillä Kristuksesta tulee jumalallisen ja luodun todellisuuden lopullinen kohtaamispaikka.

Ikonografinen näkemys

Ortodoksinen ikoniteologia ilmaisee voimakkaasti luomisen ja lunastuksen välisen yhteyden. Ikonit valmistetaan materiaalisen maailman elementeistä (puu, pigmentit), mutta niistä tulee ”ikkunoita taivaaseen”. Ne ovat esimerkki siitä, miten materia voi muuttua ilman, että se tuhoutuu, ja miten se voi armon kautta osallistua jumalalliseen.

Tämä ikonografinen periaate ulottuu muodollisia ikoneita pidemmälle, kaikkeen luomakuntaan, jonka on tarkoitus paljastaa Jumalan läsnäolo. Kuten pyhä Johannes Damaskolainen väitti puolustaessaan ikoneita, inkarnaatio itsessään oikeuttaa aineellisten aineiden käyttämisen hengellisiin tarkoituksiin ja vahvistaa, että aine voi todellakin olla jumalallisen läsnäolon väline.

Askeesi ja luominen

Ortodoksisuuden askeettinen perinne saattaa näyttää hylkäävän luomakunnan, mutta aito ortodoksinen askeesi pyrkii itse asiassa palauttamaan oikean suhteen luotuihin asioihin. Harjoittelemalla irrottautumista omistushaluisista asenteista luomakuntaa kohtaan askeetit oppivat näkemään maailman pikemminkin lahjana kuin hyödykkeenä.

Pyhän Antoniuksen kaltaiset autiomaaisät osoittivat, että askeettinen kuri ei johda luomakunnan vihaamiseen vaan sovintoon sen kanssa. Tarinat pyhimyksistä, jotka elävät rauhanomaisesti villieläinten kanssa, heijastavat Eedenin harmoniaa ja ennakoivat eskatologista rauhaa, jota Jesajan näyssä susi asuu karitsan kanssa.

 Liturginen kosmologia

Jumalallinen liturgia kiteyttää ortodoksisen käsityksen luomisesta ja lunastuksesta. Kuten liturgian tutkija Alexander Schmemann totesi, liturgia on matka, joka toistaa luomakunnan liikkeen Jumalasta pois ja takaisin Jumalan luo, joka on nyt muuttunut.

Kun pappi julistaa: ”Sinun omaasi, Sinun omistasi, me sinulle edeskannamme”, tämä tiivistää ortodoksisen ymmärryksen siitä, että voimme tarjota Jumalalle vain sen, mitä hän on ensin antanut meille luomisessa, joka on nyt muuttunut Kristuksen lunastustyön kautta. Eukaristia on näin ollen luomakunnan tarkoituksen – yhteyden Jumalan kanssa – toteutuminen.

Nykyaikaiset vaikutukset

Tällä kokonaisvaltaisella näkemyksellä luomisesta ja lunastuksesta on syvällisiä vaikutuksia nykypäivän kysymyksiin:

1.Ekologisesta vastuusta tulee teologinen imperatiivi, ei pelkästään eettinen mieltymys.

2.Tieteellinen tutkimus voidaan hyväksyä Jumalan luovan viisauden löytönä ilman länsimaisessa keskustelussa tavallisia tieteen ja uskonnon välisiä jännitteitä.

3.Taiteellinen luovuus vahvistetaan osallistumisena Jumalan jatkuvaan luovaan toimintaan.

4.Sosiaalinen oikeudenmukaisuus perustuu siihen, että kaikki ihmiset ja koko luomakunta kantavat Jumalan kuvaa ja että heidät on tarkoitettu muuttumaan Kristuksessa.

Ortodoksinen käsitys luomisesta ja lunastuksesta siis tarjoaa kokonaisvaltaisen näkemyksen, jossa vältetään sekä maallinen materialismi että hengellinen dualismi. Tässä näkemyksessä aineellinen maailma ei ole itsetarkoitus eikä este hengelliselle elämälle, vaan se on itse areena, jossa jumalallinen rakkaus ilmenee ja jossa yhteys Jumalaan toteutuu. Koko kosminen draama luomisesta lunastuksen kautta lopulliseen kirkastumiseen muodostaa yhden ainoan, johdonmukaisen ilmauksen Jumalan ikuisesta tarkoituksesta: että kaikki koottaisiin yhteen Kristuksessa (Ef.1:10) ja että Jumala olisi ”kaikki kaikessa” (1. Kor. 15:28).

Patristisia näkemyksiä luomisesta ja lunastuksesta

Kirkkoisät tarjoavat runsaasti tietoa luomakunnan ja lunastuksen yhteyden ymmärtämiseksi. Pyhän Irenaeuksen käsite ”rekapitulaatio” (anakephalaiosis) on erityisen merkittävä. Hänen mukaansa Kristus toistaa koko ihmiskunnan historian ja kokemuksen, myös alkuperäisen luomistyön, saattamalla sen täyttymykseen. Tulemalla ”uudeksi Aadamiksi” Kristus kokoaa yhteen sen, mikä syntiinlankeemuksessa hajosi, ja palauttaa sen ykseyteen.

Pyhä Symeon Uusi Teologi tarjoaa toisen syvällisen näkökulman kuvaamalla, kuinka hengellinen ihminen alkaa nähdä ”logoi” (jumalalliset periaatteet) kaikissa luoduissa asioissa. Simeonille tämä hengellinen näkemys paljastaa luomakunnan todellisen luonteen läpinäkyvänä jumalalliselle läsnäololle – kyvyn, joka syntiinlankeemus himmensi mutta ei tuhonnut sitä ja joka nyt palautetaan Kristuksen kautta.

Pyhä Johannes Damaskolainen ilmaisi ikonien puolustuksessaan, miten itse materia on lunastettu: ”En palvo ainetta, vaan palvon aineen Luojaa, joka tuli minun tähteni aineeksi, joka otti lihan muodon ja toteutti pelastukseni aineen kautta.” Tämä kuvastaa ytimekkäästi ortodoksista käsitystä siitä, että lunastus toimii aineellisen luomakunnan kautta ja muuttaa sitä sen sijaan, että se ohittaisi sen.

Liturginen ilmaisu läpi kirkkovuoden

Ortodoksinen liturginen kalenteri ilmentää luomisen ja lunastuksen välistä yhteyttä vuotuisen syklinsä kautta. Teofanian (epifanian) juhlaan sisältyy suuri veden siunaaminen, jossa koko luotu järjestys, jota vesi symboloi, pyhitetään Kristuksen kasteen kautta. Kun pappi upottaa ristin veteen, se symboloi sitä, että Kristuksen lunastustyö ulottuu itse aineellisiin elementteihin.

Pyhän viikon ja pääsiäisen aikana veisut korostavat toistuvasti lunastuksen kosmista ulottuvuutta: ”Tänään on koko luomakunnan ylösnousemus”, julistetaan yhdessä pääsiäisveisussa. Pääsiäisliturgiaa vietetään niin, että kaikki valot syttyvät ja ovet aukeavat, mikä symboloi sitä, että Kristuksen ylösnousemus tuo valoa koko luomakuntaan ja avaa tien paratiisiin.

Kirkastumisjuhla paljastaa, miten ihmisluonto ja sen myötä koko luomakunta on tarkoitettu jumalallisen valon läpäisemäksi. Kun Kristuksen kasvot ”loistivat kuin aurinko” Taborin vuorella, se ei ollut mikään ulkoinen lisäys vaan ilmoitus luomakunnan todellisesta kohtalosta, kun se on täysin yhdistynyt Jumalan kanssa.

Teotokoksen (Jumalansynnyttäjän) rooli.

Ortodoksisessa teologiassa Marian, Theotokoksen, rooli on ratkaiseva luomakunnan ja lunastuksen yhdistämisessä. Koska hän antaa lihansa lihaksi tulleelle Sanalle, hän edustaa luomakunnan vapaata vastausta Jumalan aloitteeseen. Pyhä Nikolaos Kavasilas totesi, että inkarnaatio edellytti paitsi Jumalan laskeutumista myös ihmiskunnan nousua Marian suostumuksen kautta.

Teotokosta kutsutaan usein ”uudeksi Eevaksi”, ja se on rinnakkainen Kristuksen kanssa uutena Aatamina. Siinä missä Eeva osallistui luomakunnan erottamiseen Luojasta, Maria osallistuu niiden jälleenyhdistämiseen. Hänen nimensä ”Säilyttämättömän säiliö” (Platytera) ilmaisee, kuinka hänen kauttaan luomakunta kykenee säilyttämään jumaluuden ilman, että se kuluttaa sitä.

Hesykasmi ja aistien kirkastuminen

Ortodoksisen hengellisyyden hesykastinen perinne tarjoaa kokemuksellista tietoa luomakunnan lunastuksesta. Jeesus-rukouksen ja sisäisen hiljaisuuden harjoittamisen kautta hesykastit kertovat, että tavallinen havaintokyky muuttuu – he alkavat nähdä luodut asiat ”luomattoman valon” valaisemina, joka loisti Kristuksesta kirkastumisen yhteydessä.

Pyhä Gregorius Palamas puolusti tätä kokemusta arvostelijoita vastaan väittäen, että itse ruumis – ei vain sielu – voi osallistua jumalalliseen elämään. Hesykastien korostama ruumiin rooli rukouksessa vahvistaa, että lunastukseen kuuluu fyysisen todellisuuden muuttaminen, ei pakeneminen siitä.

 Kosminen pappeus ja eukaristinen eetos

Ortodoksinen käsitys pappeudesta ulottuu vihittyä papistoa laajemmalle ja kattaa ihmiskunnan perustavanlaatuisen kutsumuksen luomakunnan pappina. Ihminen on kutsuttu seisomaan aineellisen ja hengellisen maailman rajapinnassa ja tarjoamaan luomakunta takaisin Jumalalle kiitokseksi (eukaristia).

Tämä eukaristinen eetos muokkaa sitä, miten ortodoksiset kristityt ihanteellisesti suhtautuvat ympäristöön. Luomakuntaan ei suhtauduta resurssina, jota on hyödynnettävä, vaan lahjana, joka on otettava vastaan kiitollisuudella ja tarjottava takaisin Jumalalle. Jokaisesta ateriasta voi tulla ”pieni eukaristia”, kun se otetaan vastaan kiittäen ja tunnustetaan ruoka Jumalan lahjaksi, joka yhdistää meidät koko luotuun järjestykseen.

Pyhät ja luomakunta

Ortodoksisten pyhien elämä osoittaa usein palautetun suhteen luomakuntaan. Pyhä Serafim Sarovilainen ruokki kädestään villiä karhua; pyhä Maria Egyptiläinen käveli veden päällä; pyhällä Gerasimoksella oli seuranaan leijona. Näitä ei pidetä pelkästään ihmeellisinä poikkeuksina vaan välähdyksinä ihmiskunnan alkuperäisestä suhteesta luomakuntaan ja ennakointeina sen eskatologisesta palauttamisesta.

Nykyajan vanhus Athos-vuoren pyhä Paisios puhui siitä, kuinka hengellinen kasvu antaa ihmiselle mahdollisuuden rakastaa jopa hyönteisiä ja kasveja ja nähdä niissä jumalallisen viisauden heijastuksia. Tämä myötätunto kaikkia luotuja olentoja kohtaan johtuu luonnollisesti siitä, että luomakunnan asema Jumalan lunastussuunnitelmassa tunnustetaan.

Luomakuntaa koskeva luostariviisaus

Ortodoksiset luostarikilvoittelijat ovat kehittäneet syvällistä ekologista viisautta harjoittaessaan askeettista kuria. Luonnonvarojen hallittu käyttö, kestävät maatalouskäytännöt sekä perinteisissä luostareissa esiintyvät työn ja rukouksen rytmit tarjoavat malleja harmoniseen suhteeseen luomakunnan kanssa.

Kreikassa sijaitsevalla muinaisella Athos-vuorella, joka on muinaisen luostarin niemimaa, on Euroopan monimuotoisimpia metsiä, mikä osoittaa, miten hengellinen harjoitus voi sopia yhteen ympäristönsuojelun kanssa. Luostarin yksinkertaisuus on vastakohta kulutuskulttuurin hyväksikäyttävälle suhteelle luomakuntaan.

Nykyajan ortodoksinen ekologinen ajattelu

Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos, jota kutsutaan usein ”vihreäksi patriarkaksi”, on kehittänyt ortodoksista ekologista teologiaa nykypäivän haasteita varten. Hän kirjoittaa: ”Rikoksen tekeminen luontoa vastaan on synti. Jos ihminen aiheuttaa lajien sukupuuttoon kuolemisen ja tuhoaa Jumalan luomakunnan biologisen monimuotoisuuden; jos ihminen heikentää maapallon koskemattomuutta aiheuttamalla muutoksia sen ilmastossa, riistämällä maapallolta sen luonnolliset metsät tai tuhoamalla sen kosteikot; jos ihminen vahingoittaa muita ihmisiä sairauksilla saastuttamalla maapallon vedet, maan, ilman ja elämän myrkyllisillä aineilla – nämä ovat syntiä.”

Teologi, metropoliitta John Zizioulas, on artikuloinut, miten ekologinen kriisi johtuu siitä, että luomakuntaa ei lähestytä eukaristisesti. Kun luomakuntaa tarkastellaan pelkkänä resurssina eikä niinkään välineenä yhteyteen Jumalan kanssa, siitä seuraa väistämättä riistoa. Hänen mukaansa ratkaisu on ortodoksisen perinteen eukaristisen ja askeettisen eetoksen palauttaminen.

Eskatologinen visio: Uusi luominen

Ortodoksinen eskatologia ei odota aineellisen maailman tuhoutumista vaan sen kirkastumista. Ilmestyskirjassa kuvattu ”uusi taivas ja uusi maa” edustaa täyttynyttä luomakuntaa, ei korvattua luomakuntaa. Pyhä Paavali puhuu siitä, että luomakunta itsessään ”vapautetaan hajoamisen orjuudesta” (Room. 8:21), mikä osoittaa, että lunastus ulottuu myös muuhun kuin inhimilliseen luomakuntaan.

Tämä eskatologinen toivo muokkaa ortodoksisia asenteita nykyisiä ekologisia haasteita kohtaan. Ympäristönhoidosta tulee yhteistyö Jumalan lunastustarkoitusten kanssa, joka valmistaa luomakuntaa sen lopulliseen muutokseen, kun, kuten pyhä Paavali kirjoittaa, ”Jumala on oleva kaikki kaikessa” (1. Kor. 15:28).

Johtopäätös

Ortodoksinen käsitys luomakunnasta ja lunastuksesta tarjoaa kattavan näkemyksen, joka puuttuu nykyajan pirstaleisuuteen hengellisten ja aineellisten huolenaiheiden välillä. Tunnustamalla Jumalan luomis- ja lunastustyön välisen luontaisen yhteyden ortodoksinen teologia tarjoaa resursseja ekologisten kriisien käsittelyyn, tieteen ja uskon välisen kuilun korjaamiseen ja pyhän tunteen palauttamiseen aineelliseen maailmaan.

Tämä näkemys kutsuu uskovia eukaristiseen ja askeettiseen eetokseen – ottamaan luomakunnan vastaan lahjana, käyttämään sitä kiitollisuudella ja maltillisesti ja osallistumaan sen lunastavaan muutokseen Kristuksen kautta. Tällä tavoin ortodoksisen perinteen muinainen viisaus puhuu voimakkaasti nykyajan huolenaiheisiin ja tarjoaa tien kohti sovintoa ihmiskunnan ja muun luomakunnan välillä niiden yhteisen lunastuksen kautta Kristuksessa.