Kirkolliskokoukset ja kaanonit

KIRKOLLISKOKOUKSET
Historiallisten vaiheittensa aikana kirkko joutui tekemään monia vaikeita ratkaisuja. Kirkko aina selvitti vaikeudet ja teki päätöksensä päästen näkemysten yksimielisyyteen kaikkien Jumalan innoittamien uskovien keskuudessa, joita ohjasivat tehtäväänsä asetetut johtajat, ensin apostolit ja sitten piispat.

Kirkon historian ensimmäinen kirkolliskokous pidettiin apostolien aikana päätettäessä niistä ehdoista, joiden perusteella pakanat eli muut kuin juutalaiset voisivat liittyä kristilliseen kirkkoon (kts. Apt. 15). Siitä ajasta lähtien on kautta historian kirkolliskokouksia kutsuttu koolle tehtäessä tärkeitä ratkaisuja kirkon elämän eri yhteyksissä. Piispat kohtasivat säännöllisesti papistonsa eli presbyteerit tai vanhimmat sekä seurakuntalaiset. Jo kirkon historian hyvin varhaisessa vaiheessa tuli käytännöksi, myöhemmin jopa laiksi, että tiettyjen alueiden piispojen oli kokoonnuttava säännöllisesti pidettäviin konsiileihin.

Aika ajoin kirkon historian aikana kutsuttiin kirkon kaikki piispat konsiileihin. Käytännössä eivät kaikki piispat voineet osallistua niihin, eikä kirkko aina automaattisesti hyväksynyt kaikkia tällaisia kokouksia pyhään traditioonsa. Ortodoksisessa kirkossa vain seitsemän tällaista kirkolliskokousta, joista osa oli itse asiassa osallistuneiden piispojen lukumäärän suhteen melko pieniä, on saanut koko kirkon yleismaailmallisen hyväksymisen kaikkina aikeina ja kaikkialla. Näitä konsiileja on nimitetty seitsemäksi ekumeeniseksi kirkolliskokoukseksi.

Ekumeenisten kokousten antamien dogmamääritelmien (dogma merkitsee virallista opetusta) ja kanonisten lakien katsotaan syntyneen Jumalan inspiraatiosta ja ilmaisevan hänen tahtoaan ihmisiä kohtaan. Siksi ortodoksisen kirkon opetus perustuu olennaisesti niihin.

Seitsemän ekumeenisen kirkolliskokouksen lisäksi on muita, paikallisia konsiileja, joiden päätökset on hyväksytty maailman kaikissa ortodoksisissa kirkoissa ja joita voidaan näin ollen pitää ortodoksisen uskon ja elämän aitoina ilmauksina. Näiden konsiilien päätökset koskevat enimmäkseen moraalisia tai hallinnollisia kysymyksiä. Nekin ilmentävät osaltaan ortodoksisen kirkon opetusta.

Seitsemän ekumeenista kirkolliskokousta
Nikea I 325:Laati uskontunnustuksen 1. osan, Jumalan Pojan jumaluuden määritelmän.
Konstantinopoli I 381:Laati uskontunnustuksen 2. osan. Määritteli Pyhän Hengen jumaluuden.
Efeso 431: Määritteli Kristuksen Jumalan lihaksi tulleena sanana ja Marian Jumalansynnyttäjänä.
Kalkedon 551:Määritteli Kristuksen täydellisenä Jumalana ja täydellisenä ihmisenä yhdessä persoonassa.
Konstantinopoli II 553:Vahvisti uudelleen opin Pyhästä Kolminaisuudesta ja Kristuksesta.
Konstantinopoli III 680:Vahvisti uskon siihen, että Jeesus oli todellinen ihminen ja että hänellä oli todella inhimillinen tahto ja toiminta.
Nikaia II 787:Hyväksyi ikonit aitoina kristillisen uskon ilmauksina.

KAANONIT
Käsitteellä “kaanon” tarkoitetaan kirkollisesti vahvistettua sääntöä. Alun perin tuo sana merkitsi suoraa keppiä tai eräänlaista viivoitinta, jonka avulla voitiin vetää suoria viivoja. Tältä pohjalta se sitten tuli vertauskuvallisesti merkitsemään kaikkea, joka on mallina tai ohjeellisena periaatteena. Näiden tosiasioiden valossa voimme hyvin ymmärtää myös tuon sanan kirkollisen käytön: kaanonit osoittavat, mikä on kirkon kannalta oikein ja miten tietyssä asiassa olisi meneteltävä.

Kaanonien luonteeseen kuuluu, että ne syvimmässä mielessä ymmärrettyinä perustuvat kristilliseen uskoon siten, että ne tavallaan ovat uskon soveltamista kirkon ja kristittyjen elämään. Niiden perustarkoitus on osoittaa ja ilmaista, miten olisi kussakin tilanteessa toimittava, jotta teot ja ratkaisut olisivat sopusoinnussa uskon kanssa ja heijastaisivat sitä käytännössä. Useitten kaanonien sanamuodot ja samoin ekumeenisten synodien keskustelupöytäkirjat todistavat lisäksi, että kaanonien erityisenä tehtävänä on varjella ja vahvistaa kirkon ykseyttä eli itse asiassa uskon ykseyttä kaikkine sen seuraamuksineen kirkollisen ja kristillisen elämän eri alueilla. Tämän takia kaanonit myös ohjaavat kirkon yhteyteen palaamiseen, kun joku on joutunut ykseyden ulkopuolelle. Perustehtävänsä takia kaanonit voivat kohdella suurellakin ankaruudella niitä, jotka poikkeavat säädetyltä tieltä, mutta viime kädessä tällä on oikeaan kasvattava tai sielunhoidollinen tavoite, ja kaiken takana on se vakaumus, että uskon ja elämän välillä on selvä riippuvuussuhde ja että oikean uskon tulee ilmetä oikeana elämänä. Juuri tämä uskon ja kaanonien suhde on tärkeä seikka kaanonien oikean luonteen ymmärtämiselle. Tästä syystä niitä ei myöskään voi suoranaisesti rinnastaa tavallisiin lakeihin tai ulkonaisiin sääntöihin.

Kaanonit ovat ekumeenisten synodien, paikallisten synodien ja osaksi myös yksityisten piispojen tai kirkon muitten opettajien laatimia. On kuitenkin huomattava, että ekumeenisesti velvoittavia eli koko kirkolle ohjeellisia ovat vain ne kaanonit, jotka ovat joko suorastaan yleisten kirkolliskokousten laatimia tai sitten näiden kokousten muuten hyväksymiä tai tunnustamia. Kaikilla muilla kaanoneilla on lähinnä paikallista merkitystä, ja niiden velvoittavuus riippuu periaatteessa siitä, ovatko ne sopusoinnussa edellä mainittujen ekumeenisesti ohjeellisten kaanonien kanssa.
Yleisten kirkolliskokousten opetukset ja kannanotot osoittavat selvästi, ettei kaanonien kokonaisuutta miltään osalta voida pitää uskosta irrallisena. Jotkin kaanonit kuitenkin hyvin voimakkaasti ovat luonteeltaan dogmaattisia, kun sen sijaan monet muut enemmän korostavat kirkon järjestykseen ja kristilliseen elämään liittyviä seikkoja. Yleiset kirkolliskokoukset näkevät kaanonit yhtenä kokonaisuutena, jota on kokonaisuudessaan kunnioitettava. Ongelmana onkin usein itse asiassa se, että tietyn kaanonin ulkonainen muoto heijastaa niin suuresti jotakin historiallista tilannetta ja mennyttä aikakautta, että se tuntuu jääneen vieraaksi ja merkityksettömäksi omana aikanamme, vaikka sen varsinainen sisältö edustaa pysyvästi tärkeätä periaatetta. Kirkon eräs tehtävä on näin ollen aina myös pyrkiä ymmärtämään kaanonien “henkeä” ja niiden syvintä tarkoitusta tämän ajan olosuhteiden kannalta.

Kirkon historia osoittaa, että kaanonien sisältämiä periaatteita useissa yhteyksissä on tulkittu ja sovellettu muuttuvien tilanteiden kannalta. Synodien isät ovat korostaneet voimakkaasti kuuliaisuutta kaanoneja kohtaan. Kirkolla on tässä myös vastaus siihen kysymykseen, voidaanko kaanoneja muuttaa tai uudistaa. Ortodoksisessa hengessä eli yleisten kirkolliskokousten perinnön pohjalta on todettava, että sellainen muuttaminen tai uudistaminen, joka tähtää kaanonien sisällön yhä oikeampaan ja johdonmukaisempaan ilmaisemiseen – ortodoksisen uskon pohjalta ja kirkon ykseyttä vaalien – on sekä oikein että välttämätöntä. Tämä tehtävä ei kuitenkaan kuulu yksityisille kristityille, ei myöskään ns. paikalliskirkolle, vaan se on ortodoksisen maailman yhteinen asia ja voi siksi varsinaisesti tapahtua vain ortodoksisen kirkon uusissa yleisissä kirkolliskokouksissa, niihin kokoontuvien ortodoksisten piispojen toimesta.

Kaanonit eivät yksityiskohtaisesti peitä koko kristillisen elämän ja kirkollisen toiminnan kenttää. Näin on asianlaita erityisesti nykyään, jolloin on kulunut yli tuhat vuotta toistaiseksi viimeisimmästä ekumeenisesta synodista. Kaanoneista tosin voidaan usein soveltamalla saada valoa myös sellaisiin ongelmiin, joita ne eivät suoranaisesti käsittele. Tästä huolimatta on monia avoimia kysymyksiä, jotka odottavat kirkon yhteistä vastausta ja ohjetta. Sen vuoksi ortodoksisessa maailmassa on ryhdytty ekumeenisen patriarkaatin johdolla valmistelemaan uutta “suurta ja pyhää” synodia, jonka vaativana ja vaikeana tehtävänä on soveltaa, selventää ja täydentää kaanonien periaatteita tämän ajan kirkon ja maailman olosuhteiden kannalta, mutta muuttumattoman uskon hengessä.

Eri tahoilla ortodoksista maailmaa julkaistuja kaanonien kokoelmia on usein kutsuttu peräsintä tarkoittavalla sanalla. Kaanonit ovat todella tarkoitetut sellaiseksi peräsimeksi, jonka avulla kirkon laivaa – kuten kirkkoa usein vertauskuvallisesti esitetään – ohjataan oikeaa reittiä eteenpäin ohi vaarallisten karikkojen.