Ortodoksinen usko

Raamattu ja traditio

RAAMATTU
Ortodoksisen uskon perustana ovat Raamatun ilmoitus ja pyhä traditio eli perimäoppi. Apostolien välityksellä Jumalan ilmoitus siirtyi jälkipolville sekä kirjoitetussa että kirjoittamattomassa muodossa eli suullisesti ja myös esimerkin kautta. Aivan aluksi Raamatun kirjojen sisältö on säilynyt suullisena perimätietona ja vasta myöhemmin sai kirjallisen muodon. On tärkeää ymmärtää, että Raamattu kuuluu traditioon ja on sen tärkeä osa. Oikeastaan Raamattu on kokonainen kirjasto, joka sisältää historiaa, lakikirjoja, runoutta, opetuskirjoja, kirjeitä ja ilmestyksiä.

Uusi testamentti on lähtöisin seurakuntien keskuudessa julistetusta evankeliumin sanomasta. Sen vuoksi on sanottu, että ”evankeliumia ei olisi ilman kirkkoa, eikä kirkkoa ilman evankeliumia”. Aluksi uusi testamenttikin oli vain suullisessa muodossa ja sai kirjallisen muotonsa vasta myöhemmin.
Raamatulla on keskeinen asema ortodoksisen kirkon perinteessä. Se on Kirkon kirja ja sitä käytetään paljon liturgisessa elämässä. Ortodoksisessa ajattelussa evankeliumi on Kristuksen sanallinen ikoni, ja Kristuksen sanat, jotka ovat muistiinkirjoitetut evankeliumeihin, ovat tänä päivänäkin samoja Kristuksen sanoja, joita Hän puhui maanpäällisen elämänsä aikana. Evankeliumissa Kristus on koko ajan läsnä keskuudessamme. Siksi evankeliumikirjalla on kunniapaikka alttarin pyhällä pöydällä. Raamatun tulkinta Pyhän Hengen ohjaamana on Kirkon tehtävä. Niin vältytään yksipuolisilta tulkinnoilta ja kannanotoilta. Siitä huolimatta jokaisen uskovaisen tulisi henkilökohtaisesti lukea Raamattua päivittäin.
Pyhiksi kirjoituksiksi nimitetään Jumalan Hengen ohjaamana Jumalan pyhittämien ihmisten kautta, joita kutsutaan profeetoiksi ja apostoleiksi, kirjoitettuja kirjoja. Niitä yleisesti nimitetään Raamatuksi. Kreikankielinen Raamattua vastaava sana tarkoittaa ”kirjat”. Nimi merkitsee, että nämä kirjat ansaitsevat huomiota ennen kaikkea muita. Raamattu on kirjoitettu kertomus Jumalan ilmoituksesta.
Juutalaisilla, kristityillä ja islamilaisilla on pyhä kirjallisuus. Tieteen edustajat ja tutkijat usein sanovat, että uskonto on toiveajattelua, ja ihminen luo kuvan Jumalasta. He vetoavat siihen, ettei pystytä todistamaan Raamattua Jumalan ilmoitukseksi. Uskonto on kuitenkin arvojen ja kokemusta maailmaa ja siinä mielessä laajempi kuin tiede. Jotkut asiat Raamatussa ovat niin vanhoja, ettei niitä ole voitu keksiä. Näin Raamattu on tieteellisestikin luotettava. Raamatun tieteellisen tutkimuksen kohteena voi olla vain Raamatun inhimillinen puoli. Tieteen keinoin ei jumalallista ulottuvuutta voi lähestyä.
Tieteellinen tutkimus kuitenkin merkitsee paljon Raamatun ymmärtämiselle. Raamattua voidaan tutkia sekä kriittisesti että historiallisesti
Raamattu on Jumalan tahdon ilmoitusta, tietoa siitä, miten Jumala lahjoittaa ihmisille pelastuksen. Se on tietoa pelastavasta todellisuudesta tai sieluntilasta. Kirjoittajat eivät olleet mekaanisia kirjoittajia, vaan heissä on vaikuttanut jumalallinen inspiraatio. Kirjoittajien persoonalliset piirteet tulevat esille, samoin piirteitä muinaisesta kulttuuriympäristöstä.
Varsinaisissa pelastukseen liittyvissä kysymyksissä Raamatun voidaan sanoa olevan erehtymätön, mutta erehtyväinen maailmankuvaa, luonnontiedettä ja biologiaa koskevissa asioissa. Kirjoittajat edustavat oman aikansa käsityksiä. On muistettava, että Raamattu ei ole luonnontieteen, lääketieteen tai biologian oppikirja.
Traditio on jumalallisen ilmoituksen leviämisen vanhin ja alkuperäisin väline. Aadamista Moosekseen ei ollut olemassa pyhiä kirjoja. Herramme Jeesus Kristus itse jätti jumalallisen opetuksensa ja määräyksensä opetuslapsilleen sanallisesti ja esimerkein, mutta ei kirjallisena. Apostolit seurasivat myös aluksi samaa menetelmää levittäessään uskoa maailmaan ja perustaessaan Kristuksen Kirkon. Traditio tarpeellisuus edelleenkin käy ilmi siitä, että kirjoja on saatavilla vain osalle ihmiskuntaa, mutta traditio kaikille. Profeetat puhuivat Jumalan sanaa välittömän jumalallisen inspiraation vaikutuksesta. He olivat ennustajia vain toissijaisesti. Raamatun kirjoittajat eivät aina olleet täysin tietoisia siitä, että heidän kirjoituksensa on jumalan sana.
Raamattu kirjoitettiin siihen tarkoitukseen, että ilmoitus säilyisi täsmällisempänä ja muuttumattomana. Pyhästä Raamatusta saamme lukea profeettojen ja apostolien sanoja täsmälleen sellaisina kuin eläisimme heidän kanssaan ja kuuntelisimme heitä, vaikka viimeisin pyhistä kirjoista kirjoitettiin tuhat ja muutamia satoja vuosia ennen omaa aikaamme.
Vaikka meillä onkin pyhä Raamattu, meidän on noudatettava pyhää traditiota, joka on sopusoinnussa ilmoituksen ja pyhän Raamatun kanssa, niin kuin Raamattu itse opettaa. Apostoli Paavali kirjoittaa: ” Pysykää siis lujina, veljet, ja pitäkää kiinni niistä opetuksista, joita olemme suullisesti tai kirjeessämme antaneet teille”. (2. Tess. 2:15)
Traditio on tarpeellinen nykyäänkin opastamassa Raamatun oikeaan ymmärtämiseen, sakramenttien oikein toimittamiseen sekä pyhien toimitusten ja seremonioiden säilyttämiseksi puhtaina, sellaisina kuin ne alun perin asetettiin.

RAAMATTU ORTODOKSISESSA KIRKOSSA
Raamattu on ortodokseille jumalallisen opetuksen tärkein kirjallinen lähde. Raamatun inspiraatiolla tarkoitetaan sitä, että Jumalan innoittamat ihmiset kirjoittivat inhimillisin sanoin, mutta nämä sanat kokonaisuudessaan ovat Jumalan sana. Inspiraatio on siis Jumalan erityinen vaikutus kirjoittajiin. Siksi Jumala itse on välillisesti Raamatun ”tekijä” eli kirjoittaja. Raamattu on kokoelma ihmisten kirjoituksia, joissa Jumala ilmoittaa itsensä inhimillisessä muodossa. Pyhä Henki ”kätkeytyy” siinä luotuun ilmaistakseen itsensä luodun välityksellä.
Voidaan siis sanoa, että Raamattu on Jumalan sana kirjallisessa muodossa. Se on Jumalan Sana samalla kuin se on ihmisten kirjoittama. Raamatussa Jumala ilmoittaa itsensä. Keskipisteenä on Jeesus Kristus, elävä Jumalan Sana ihmisen hahmossa. Raamatun luonne onkin parhaiten ymmärrettävissä kristologiasta käsin. Kaikki Raamatussa on tulkittava Kristuksesta käsin, sillä kaikki johtaa Kristukseen ja kertoo Hänestä (Luuk.24:44). Jeesus Kristus – Jumala ja ihminen – kahdessa luonnossa mutta yhdessä persoonassa (Kalkedonin määritelmä), tarkoittaa sitä, että Hän on täydellinen Jumala ja täydellinen ihminen. Raamattu on sekä täysin jumalallinen että täysin inhimillinen samanaikaisesti. Koko Raamattu täyttyy Kristuksessa. Raamattu onkin Kristuksen sanallinen ikoni. Jumala ilmoittaa itsensä ihmiselle. Siksi Raamattu on Jumalan ilmoitus. Siksi ortodoksissa kirkoissa pyhällä alttaripöydällä pidetään vain evankeliumikirjaa.
Raamatun tarkoitus on palauttaa ja toteuttaa ihmisen ja Jumalan välinen yhteys, joka toteutuu jumalallistumisen kautta. Se puolestaan edellyttää elämän puhtautta ja kilvoitusta.
Raamattu on Kolmiyhteisen Jumalan ilmoitusta itsestään. Jumalallinen ilmoitus on tapahtuma, liike ylhäältä alaspäin. Jumala ilmoittaa itsensä Logoksen kautta Pyhässä Hengessä. Pyhä Henki tekee ilmoituksen meille todellisuudeksi. Ilman Pyhän Hengen innoitusta Raamattu jää kuolleeksi kirjaimeksi. Meillä tulisi olla sama usko kuin Raamatun kirjoittajilla. Raamatun opetus on välttämättä sidottu uskontunnustukseen ja Kirkon opetukseen. On myös merkittävää, että ilmoitus on aina trinitaarinen.
Raamatun kautta meidän on mahdollista oppia tuntemaan Jumalaa. Jumalan tunteminen on ennen muuta mystistä, mutta se on myös objektiivista, kaikille mahdollista. Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Siksi se dynaaminen tila, jossa ihminen tuntee Jumalan rakkauden, on yhteydessä Häneen, sekä kuuliaisuudessa ja elämän puhtaudessa.
Ihmisen ”looginen” luonne turmeltui syntiinlankeemuksessa. Siksi Jumala tulee ihmisen luo ilmoituksen kautta. Ilmoitus tarkoittaa ikään kuin ”verhon sivuun vetämistä”. Langenneena ihminen tarvitsee erityisen jumalallisen inspiraation tunteakseen Jumalan tässä ilmoituksessa.
Ilmoitus ja inspiraatio eivät ole ”yliluonnollisia” eivätkä vieraita ihmisen luonnolle. Niissä Jumala laskeutuu ihmisen heikkouden tasolle. Tapahtuu Jumalan kenoosis, itsensä tyhjentäminen ihmisen tasolle.
Jumala on ”ylhäällä” ja ihminen ”alhaalla”. Jo VT: ssa oli ”kirkko”. Raamatun ilmoituksen seurauksena tuo kirkko tuli maailman keskelle. Lopputulos oli Jumalan valtakunta, joka tulee alas ja läpäisee koko maailman.
Raamatun ja Kirkon suhteen ortodoksisen kirkko ymmärtää siis siten, että ensin oli Kirkko. Raamattu on syntynyt Kirkon toimesta Kirkkoa varten. Alkuseurakunta oli ensiksi ja vasta myöhemmin syntyivät evankeliumit ja muut Uuden testamentin kirjat. Kirkko määritteli, mitkä kirjat hyväksyttiin ja otettiin Raamattuun. Kirkko on myös julistanut Raamatun kirjoitukset ”inspiroiduiksi” teksteiksi vasta tutkittuaan, millaisia hedelmiä ne Kirkon elämässä tuottavat: Jumala- yhteyttä, Jumalan tuntemista ja elämää yhteydessä Jumalaan, Kristuksen kautta Pyhässä hengessä. Raamattu on jumalinhimillinen realiteetti vain Kirkossa, Kirkon kirjana. Itse asiassa tässä on kysymyksessä Kristuksen persoonan kaltainen mysteeri. Kirkko on messiaanisen ajan kokemusta. Kirkossa Jumala itse opettaa ihmistä. Kirkko elää lopullista, ”ikuisen liiton” aikaa. Kirkossa Jumala (Immanuel) elää ihmisten keskellä. Jumalan valtakunta on jo tullut Kirkossa.
Raamattu ja Kirkko perustuvat Jumalan ilmoitukseen historiassa. Traditiot, jotka kirjattiin Raamattuun, elivät jo satoja vuosia ennen Kirkkoa. Raamatun oikea paikka on Kirkossa ja kirjan sanoma aukeaa Kirkossa eläville ihmisille. Raamatun ymmärtämisen avain ovat Kristus ja Pyhä Henki.
Pyhä Henki on tradition ylläpitäjä, säilyttäjä ja sen totuuden varjelija. Raamattu on tämän tradition keskeinen ilmentäjä, ”osa” tätä traditiota. Traditio on myös Kirkon koko elämä ja kokemus. Kirkko on myös näin ollen ainoa Raamatun auktoritatiivinen tulkitsija. Kristus elää ja inspiroi sekä ohjaa Kirkkoaan Pyhän Hengen kautta, sekä ohjaa oikeaan Raamatun sekä muun tradition tulkintaan. Siksi Raamattua on tulkittava Kirkon koko tradition valossa ja yhteydessä. Siinä auttaa liturginen sekä kirkon isien perinne. Tällä tavoin ortodoksinen kirkko käyttää Raamattua kaikessa kirkollisessa elämässä. Se on teologian perusta, opin lähde, liturginen kirja, hengellisen elämän ohje sekä saarnaamisen sekä opetuksen perusta
Vanha Testamentti voidaan ymmärtää täysin vain Uuden Testamentin valossa. Uusi on Vanhan täyttymys. VT ennustaa Messiaan tuloa, UT taas julistaa, että Messias on tullut. Emme voi ymmärtää VT: a ilman uutta. UT: a taas ei olisi olemassa ilman vanhaa. Siksi Raamattu on yksi kokonaisuus.

ORTODOKSINEN SUHTAUTUMINEN RAAMATUN LUKEMISEEN
Raamattua tulee lukea ja tutkia, koska se on Jumalan inspiroima teos. Se on Jumalan aito ilmoitus itsestään ja ilmaisee Jumalan tahdon ihmiskuntaan nähden. Oikein ymmärrettynä se ilmaisee totuuden Jumalan luonnosta, ihmisen tilanteesta ja maailmankaikkeuden tarkoituksesta.
Raamattu on Jumalan sanaa Jumalasta itsestään ja Hänen valtakunnastaan. Tämä sanoma on tarkoitettu erityisesti Kirkon jäsenille, joiden tulisi kuunnella sitä, ottaa se huomioon, mietiskellä sitä ja vastata siihen uskossa ja kuuliaisuudessa. Raamattu on Jumalan itsensä s a n a l l i n e n i k o n i, joka ilmaisee ja välittää ihmisille jumalan todellisen läsnäolon. Raamatun kautta ihmiselle on annettu mahdollisuus päästä välittömään yhteyteen Jumalan itsensä kanssa.  Raamattu on myös Kirkon jumalanpalveluselämän perusta. Esimerkiksi liturgiajumalanpalveluksen rukouksissa on 98 sitaattia Vanhasta Testamentista ja 114 sitaattia Uudesta Testamentista, lisäksi epistola- ja evankeliumitekstit sekä Isä meidän – rukous.
Raamattu on Kirkon pyhän Tradition tärkeimpiä ilmauksia. Sitä luettaessa tavoitteeksi tulisi asettaa ”raamatullinen mieli”. Irrallisten yksityiskohtien ei pidä antaa johtaa itseänsä harhaan. Pyrkimyksenä tulee olla Raamatun kokonaisuuden käsittäminen siitä huolimatta, että se sisältää paljon erilaista ainesta. Raamattu on itse itsensä ohjenuora, ”mittatikku”, kaanoni. Siksi kaikkea opetusta tulee verrata Raamattuun. Traditio valvoo Raamatun tulkitsemista, sillä Raamattu on kiteytetty tradition osa. Raamatun tulkinnassa tulisi olla keskeisenä tunnetun ortodoksiteologin Georges Florovskin käyttämä käsite, ”raamatullinen mieli”, jolla hän tarkoittaa sitä, että Raamattu on pyrittävä näkemään kokonaisuutena.

TRADITIO
Yhtä tärkeä kuin Raamattu uskontotuuksien lähteenä on pyhä traditio eli perimätieto. Traditioon ei sisälly uskontotuuksina mitään sellaista, mikä ei sisältyisi jo Raamattuun, eikä siihen sisälly mitään uskon vastaista. Traditio varjelee apostolista uskoa ja tulkitsee sitä. Se myös pitää huolta sakramenteista ja pyhistä toimituksista, jotka alun perin ovat periytyneet suullisen opetuksen tai esimerkin kautta. Pyhä traditio syntyi samanaikaisesti Kirkon kanssa. Siksi Kirkko, Raamatun kirjoitukset ja apostolinen perinne ovat liittyneet alusta asti toisiinsa ja ne ovat erottamattomat. Apostolinen traditio on kirkon elämää ja Pyhä Henki toimii kirkossa ja ohjaa koko ajan kirkon elämää. Näin ollen traditio ei ole vain vanhan säilyttämistä ja siinä pysyttäytymistä, vaan Pyhän Hengen uudistavaa toimintaa kirkossa.

TRADITIO ORTODOKSISEN USKON ALKULÄHTEENÄ
Ortodoksisen kirkon ominaispiirteitä voi lyhyesti kuvata seuraavasti. Kirkko on muuttumaton ja järkähtämätön uskollisuudessaan menneisyydelle ja sillä on tietoinen, elävä yhteys alkukirkkoon. Idän patriarkat ovat antaneet aikoinaan julkilausuman: “Me säilytämme opin Jumalasta turmeltumattomana ja pidämme sen tahrattomana ja kaventamattomana, kuninkaallisena aarteena ja kalliina muistomerkkinä, lisäämättä siihen mitään tai ottamatta siitä mitään pois.” Tämän elävän jatkuvuuden ajatus esitetään ortodokseille lyhyesti yhdessä sanassa traditio
Jumalallinen ilmoitus levisi maailmaan ja säilyi Kirkossa kahta tietä: pyhän tradition ja pyhien kirjoitusten kautta.
Pyhä traditio tarkoittaa uskonoppia, Jumalan lakia, sakramentteja, ja pyhiä toimituksia, jotka siirtyivät jälkimaailmalle todellisten uskovien ja Jumalaa palvelevien välityksellä, muiden sanojen ja esimerkin kautta, sukupolvesta sukupolveen. Näin traditio on Jumalan kansan jatkuvaa elämää. Kaikki todelliset uskovat, joita yhdistää uskon pyhä perinne, muodostavat yhteisesti ja perätysten, Jumalan tahdosta Kirkon. Kirkko on pyhän tradition varma säilyttäjä. Tai niin kuin pyhä Paavali sen ilmaisee: ”Elävän Jumalan seurakunta, joka on totuuden pylväs ja perustus”. (1. Tim. 3:15)
Pyhä Irenaeus kirjoittaa: ”Meidän ei tarvitse etsiä muiden joukosta totuutta, jonka voimme löytää Kirkosta. Sillä Kirkkoon, ikään kuin rikkaaseen aarreaittaan apostolit kokosivat täyteydessään kaiken, mikä on yhteydessä totuuteen, niin että kuka tahansa etsijä voisi siitä saada elämän ravinnon.

Kirkko on elämän ovi”.
Vanhan liiton traditiolla tarkoitetaan Raamatun VT:n ja Israelin kansan elämää Kristukseen saakka. Tämä traditio toteutuu, saatetaan päätökseen ja huipentuu Messiaan aikana ja kristillisessä Kirkossa.  Uuden Testamentin traditiolla tarkoitetaan kristillistä perinnettä, apostolista perinnettä, ts. Kirkon traditiota. Tradition keskeisin kirjallinen osa ovat Raamatun UT:n kirjoitukset: evankeliumit sekä apostoliset kirjoitukset. Kristillinen traditio on periytynyt kansakunnalta toiselle sekä paikasta toiseen.

MITÄ TRADITIO ON
Ei -ortodokseja saattaa oudoksuttaa se, että ortodoksisessa kirkossa on paljon vanhaa. Se koetaan joskus antiikkiseksi, silminnähtävää on muuttumattomuus. Lapset kastetaan edelleen kolme kertaa upottamalla kuten alkukirkossakin. Yhä edelleen sylivauvoja tuodaan Herran Pyhälle Ehtoolliselle ja uskontunnustus luetaan yhä ilman minkäänlaisia muutoksia ja lisäyksiä, sellaisena kuin se muodostui vuosien 325 ja 381 kirkolliskokouksissa Nikeassa ja Konstantinopolissa.

Sana Traditio tarkoittaa sitä, mikä luovutetaan, annetaan eteenpäin. Näin ollen traditiota on kaikki se, mikä kulkee eteenpäin, ja kaikki mitä annetaan toisille Kirkon välityksellä Kristuksesta ja apostoleista alkaen nykypäiviin asti, ja vielä tuleviin sukupolviinkin. Traditio ei ole vain kirjoitettua sanaa, vaan Kirkon elämä ja kokemus kokonaisuudessaan. Se on Kirkon elämää Pyhän Hengen innoittamana ja ohjaamana. Kuitenkaan kaikki kirkollinen ei kuulu pyhää traditioon. Jotkut asiat kirkon elämässä ovat vain ajallisia ja väliaikaisia, vain ihmisten tapoja ja perinteitä, ilman ikuista ja pysyvää merkitystä. On tärkeää erottaa maalliset, ihmisten luomat perinteet ja aito, pyhä perimätieto. Kirkon piirissä on myös asioita, jotka eivät kuulu pyhään traditioon eivätkä Kirkon myönteisiin, inhimillisiin perinteisiin. Ne tulevat Kirkon elämään syntisestä ja langenneesta maailmasta. Traditio ei hyväksy näitä Kirkon elämään soluttautuneita hairahduksia ja erehdyksiä. Voimme ymmärtää tradition elämän jatkuvuuden ideaksi.
Johannes Damaskoslainen (k.749) on sanonut traditiosta: ”Me emme muuta ikuisia rajoja, jotka meidän isämme ovat asettaneet, vaan säilytämme tradition sellaisena kuin olemme sen saaneet”.  Kristillinen traditio on se usko, jonka Jeesus Kristus antoi apostoleille ja joka apostolien ajoista lähtien on siirtynyt sukupolvelta toiselle kirkossa.

TRADITION AINEKSET
Traditioon sisältyvät Raamattu, kirkon liturginen ja rukouselämä, Kirkon opilliset päätökset, Kirkon hyväksymien kirkolliskokousten päätökset ja lausunnot, kirkkoisien kirjoitukset, pyhien elämäkerrat, kaanonit, ikonografinen perinne sekä luovan taideilmaisun muodot, esimerkiksi musiikki ja arkkitehtuuri.

Kirjallisen tradition muodostavat Raamattu, vanhimmat uskontunnustukset, apostolien säännöt, yleisten ja paikallisten kirkolliskokousten päätökset ja lausunnot, vanhat liturgiat, vanhimmat marttyyreja koskevat asiakirjat, Kirkon isien ja opettajien teokset sekä koko muinaisen Kirkon käytäntö koskien paastoja, juhlia, kirkkojen rakentamista, pyhiä toimituksia ja yleensä jumalanpalvelussäännöstö.

On tärkeätä huomata, että Raamattu on osa traditiota. Joskus traditio ja pyhä Raamattu nähdään kahtena erillisenä kristinuskon lähteenä. Todellisuudessa on olemassa vain yksi alkulähde, koska Raamattu elää Traditiossa. Näiden kahden erottaminen ja vastakkain asettaminen on molempien köyhdyttämistä. Todellinen ortodoksinen uskollisuus menneisyyttä kohtaan on aina luovaa uskollisuutta, se pyrkii ymmärtämään tradition syvemmän merkityksen. Uskollisuus traditiolle ei oikein ymmärrettynä ole mitään mekaanista “toistoteologiaa”, vaan pyrkimystä nähdä traditio sisältä käsin ja ymmärtää sen sisäinen henki. Traditio on elämää, Kristuksen kohtaamista Pyhässä Hengessä. Kirkko ei vain suojele traditiota, vaan traditio elää kirkossa, se on Pyhän Hengen elämää Kirkossa. Traditio ei ole menneisyyden hengetöntä vastaanottamista, vaan Pyhän Hengen elävää kokemista nykyajassa, ja Tradition sisäinen olemus on muuttumaton, sillä Jumala ei muutu. Traditio omaksuu jatkuvasti uusia muotoja, jotka täydentävät vanhoja niitä kumoamatta.

Kaikki tradition ainekset liittyvät elimellisesti yhteen. Mikään niistä ei ole olemassa yksinään. Mitään niistä ei voi eristää tai erottaa toisistaan tai Kirkon elämän kokonaisuudesta.

EKUMEENISTEN KIRKOLLISKOKOUSTEN DOGMIT
Traditioon sisältyvät myös tarkoin ilmaistut ja kaikkia velvoittavat yleisten eli ekumeenisten kirkolliskokousten oppilauselmat eli dogmit, jotka koskevat Pyhän Kolminaisuuden eri persoonia sekä oppia Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalihmisestä. Myös oppi Neitsyt Mariasta Jumalansynnyttäjänä sekä ikoneja koskevat päätökset ovat ekumeenisten kirkolliskokousten päätöksiä. Apostoleilta peräisin olevia totuuksia löytyy myös muussa kirkon opetuksessa, esimerkiksi kirkollisten juhlien liturgisista teksteistä ja rukouksista.

LITURGINEN PERINNE
Ortodoksisen kirkon rikas jumalanpalveluselämä, sakramenttitraditio ja ennen muuta liturgia ilmaisevat sellaisenaan kirkon oppia ja sisältävät apostolien opetusta hymni- ja rukousteksteissään. Samoin jumalanpalvelusten symboliikka ja niiden palvelusten antama syvällinen kokemus auttaa omaksumaan ortodoksista uskonoppia.

IKONOGRAFIA JA KIRKKOARKKITEHTUURI
Hyvin tärkeä kirkon oppia tulkitseva perinne ilmenee erityisesti ikonitaiteessa. Ikonien voidaan katsoa olevan kuvallista evankeliumin julistusta sanallisen ohella. Kirkkoarkkitehtuurikin omalla tavallaan heijastaa ortodoksisen kirkon oppia.

MIKÄ ON ORTODOKSISEN TRADITION YDIN?
Traditio ei koske ainoastaan tietoa, joka on välittynyt kirjojen kautta tai suullisesti, vaan myös kokemuksen kautta – sekä valaistumisen kokemuksesta että jumalallistumisen kokemisesta – jotka ovat periytyneet perättäin henkilöltä toiselle.

Ortodoksiseen traditioon sisältyy menetelmä ihmisen mielen ja sielun parantamiseksi. Tässä parantamisessa on kolme vaihetta: sydämen puhdistaminen, valaistuminen ja jumalallistuminen eli teosis. Teosis – tila, jossa joku on kykenevä näkemään Jumalan, takaa sen, että on mahdollista parantua täysin syntiinlankeemuksen seuraamuksista. Tämä parantamisen hoitomenetelmä, joka ortodoksisella traditiolla on tarjottavanaan, siirtyi sukupolvesta toiseen ihmisten kautta. Noista ihmisistä puolestaan saavutettuaan valaistumisen tilan eli teosiksen, tuli muiden parantajia. Vanhassa Testamentissa kuitenkin voi havaita ainoastaan Israelin patriarkkojen ja profeettojen saavuttaneen valaistumisen ja teosiksen tilan.
Tämä on historiallinen ilmiö. Patriarkat olivat ennen profeettoja, ennen Moosesta oli Aabraham. Kuitenkin Vanhassa Testamentissa havaitsemme, että tietoisuus valaistumisen ja teosiksen tilasta oli olemassa jo ennen Aabrahamia. Aabraham itse oli nähnyt Jumalan. Hän oli saavuttanut toisin sanoen jumalallistumisen. Tämä on aivan ilmeistä. Myös juutalaisessa traditiossa on todisteita, että valaistuminen ja teosis tunnettiin ajanjaksolla ennen Aabrahamia, hänen esi-isiensä joukossa, kuten Nooan. Kaiken kaikkiaan tämä valaistumisen ja teoksikseen traditio siirtyi eteenpäin. Se ei ilmestynyt ikään kuin tyhjästä 11. tai 12. vuosisadalla eKr.

On helpompaa nähdä nämä asiat Uudesta Testamentista, koska ajanjakso, jonka se käsittää on rajallisempi, kun taas Vanha Testamentti käsittää 1500 vuotta historiaa. Tämän 1500 vuoden jakson keskeisenä ja yhdistävänä tekijänä on traditio, joka siirtyi profeetalta profeetalle. Se on ortodoksisen tradition ydin. Toisin sanoen ortodoksisen tradition ydin on valaistumisen ja jumalallistumisen kokemuksen siirtäminen sukupolvelta toiselle. Se ulottuu ajallisesti Aabrahamista Vanhassa Testamentissa Johannes Edelläkävijään. Kysymyksessä on profeetallinen traditio, patriarkkojen ja profeettain traditio.

Näin voimme ymmärtää, että ortodoksisen tradition ydin ei olekaan Pyhän Raamatun kirja, vaan tämä valaistumisen ja teosiksen kokemuksen siirtäminen, joka on siirtynyt Aadamista omaan aikaamme.