Uskontunnustus

NIKEAN USKONTUNNUSTUS
Nikean uskontunnustusta voidaan historiallisesti nimittää Nikean-Konstantinopolin uskontunnustukseksi, sillä sen perussanonta laadittiin virallisesti ensimmäisessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Nikeassa (325) ja selvennettiin täsmennyksin toisessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa (381).

Monissa kielissä sana ”uskontunnustus” tulee latinan sanasta ’credo’, joka tarkoittaa ’minä uskon’. Ortodoksisessa kirkossa uskontunnustusta perinteellisesti kutsutaan toisinaan nimellä ’uskon symboli’, joka tarkoittaa uskon ”yhteen tuomista” ja sen ilmentämistä tai tunnustamista.
Kristillisellä uskon tunnustamisella oli alkukirkossa monia eri ilmaisumuotoja; tässä mielessä oli eri uskontunnustuksia. Näitä tunnustuksia käytettiin alun perin aina kasteen yhteydessä. Ennen kastettaan oli jokaisen ilmaistava uskonsa. Varhaisin kristillinen uskontunnustus oli luultavasti yksinkertainen ilmaus uskosta Jeesukseen Kristuksena eli Messiaana, ja että Kristus on Herra. Tunnustaessaan julkisesti tämän uskon ihminen voitiin kastaa Kristukseen, mikä merkitsi kuolemaa ja ylösnousemusta hänen kanssaan uuteen elämään Jumalan valtakunnassa; tämä kastaminen suoritettiin Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Aikaa myöten eri paikallisissa seurakunnissa muotoutui omia uskonesityksiä, jotka kaikki ilmaisivat samaa uskoa, vaikka niissä käytettiin erilaisia sanallisia ilmaisuja, jotka erosivat yksityiskohdiltaan ja painotukseltaan. Nämä tunnustusmuodot tavallisesti kehittyivät yksityiskohtaisemmiksi ja perusteellisemmiksi niillä alueilla, joilla oli syntynyt uskoa koskevia ongelmia ja harhaoppeja.

Neljännellä vuosisadalla kehittyi kristikunnassa suurta erimielisyyttä Jumalan Pojan olemuksesta, josta Raamatussa käytetään myös käsitettä Sana eli Logos. Muutamat väittivät Jumalan Pojan olevan luotu, kuten kaikki muu, minkä Jumala on tehnyt. Toiset pitivät Jumalan Poikaa iankaikkisena, pyhänä ja luomattomana. Useat kirkolliskokoukset kokoontuivat ja laativat uskonlausumia Jumalan Pojan olemuksesta. Kiivasta erimielisyyttä esiintyi tuolloin kautta koko kristillisen maailman.

Määritelmä, joka laadittiin Nikeassa v. 325 keisari Konstantinuksen koolle kutsumassa kokouksessa, hyväksyttiin lopulta ortodoksisen kirkon oikeaksi uskontunnustukseksi. Tätä kokousta kutsutaan nykyään ensimmäiseksi ekumeeniseksi kirkolliskokoukseksi ja sen hyväksymä uskontunnustus on seuraava:

”Uskomme yhteen Jumalaan, Isään Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan, kaikkien näkyväisten ja näkymättömien Luojaan. Ja yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Ainosyntyiseen Poikaan, joka on ennen kaikkia aikoja Isästä syntynyt, valkeus valkeudesta, totinen Jumala totisesta Jumalasta, syntynyt, ei luotu, joka on Isän kanssa yhtä olemusta ja jonka kautta kaikki on tehty, joka meidän ihmisten tähden ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja Neitseestä Mariasta ja tuli ihmiseksi. Meidän edestämme myös ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana, kärsi ja haudattiin. Kolmantena päivänä nousi kuolleista kirjoitusten mukaan. Ja meni ylös taivaisiin ja istuu Isän oikealla puolella. Ja on taas kunniassaan tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita ja jonka valtakunnalle ei loppua tule.”
Jumalan Pojan, jumalallisen Sanan, olemusta koskevaa erimielisyyttä seurasi väittely Pyhästä Hengestä.

Seuraava määritelmä, jonka antoi Konstantinopolin kirkolliskokous, eli toinen ekumeeninen kirkolliskokous vuonna 581, lisättiin Nikean tunnustukseen:
”Me uskomme Pyhään Henkeen, Herraan, eläväksi tekevään, joka lähtee Isästä, jota yhtenä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan ja joka profeettain kautta puhunut on. Yhteen pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon. Tunnustan yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi. Odotan kuolleitten ylösnousemusta ja tulevaisen maailman elämää. Amen.

Tämä uskontunnustus kokonaisuudessaan otettiin lopulta käyttöön koko kirkon piirissä. Se muutettiin ensimmäiseen persoonaan, muotoon ’minä uskon’, ja sitä käytettiin muodollisena ja julkisena kastettavan (tai kummin) uskontunnustuksena kasteessa. Sitä käytetään lisäksi virallisena uskontunnustuksena silloin, kun ei-ortodoksinen kristitty liittyy ortodoksiseen kirkkoon. Uskontunnustuksesta tuli myös osa ortodoksien elämää ja olennainen osa pyhää liturgiaa, jossa kukin juhlallisesti ja virallisesti tunnustaa ja uudistaa kasteensa ja jäsenyytensä kirkossa. Näin ollen uskontunnustus on ainoa osa liturgiaa, joka on ensimmäisessä persoonassa. Se toistetaan eri muodossa juuri ennen Ehtoollista. Kaikki muut liturgiaan sisältyvät laulut ja rukoukset ovat monikossa ja alkavat sanalla ”me”. Vain uskontunnustus alkaa sanalla ”minä”. Tämä, kuten tulemme näkemään, korostaa sitä, että uskon tulee olla henkilökohtainen, eikä vain kokonaisuuden ja yhteisön tasolla.

Ortodoksisena kristittynä oleminen on ortodoksisen kristillisen uskon tunnustamista. Tämä ei ole ainoastaan Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksen sanojen, vaan myös niiden oleellisen merkityksen tunnustamista oikeaksi. Tämä merkitsee uskoa kaikkeen, minkä tämä uskontunnustus sisältää ja mitä sen pohjalta on syntynyt ja kehittynyt ortodoksisen kirkon historiassa halki vuosisatojen nykypäiviin asti.