Ef 6:18-24: Rukoilkaa joka aika Hengessä
Rukoilkaa joka aika Hengessä
Ef 6:18-24
✝️ Isän ja Pojan ja pyhän Hengen nimeen!
Tämä kohta on Efesolaiskirjeen päätös, mutta se ei ole vain muodollinen loppulause. Paavali tiivistää siihen koko kristillisen elämän hengellisen rytmin: rukouksen, valvomisen, pyhien yhteyden, evankeliumin rohkean tunnustamisen sekä rauhan, rakkauden ja armon.
Jeesus tahtoo opettaa, että kristityn elämä on lakkaamatonta hengellistä valvomista, jossa ihminen ei elä yksin vaan kirkon yhteydessä, ja jossa pelastus toteutuu pysymällä uskollisena Kristukselle rukouksessa, rakkaudessa ja rohkeassa todistuksessa.
Apostoli Paavali päättää Efesolaiskirjeensä sanoihin, jotka eivät ole vain kirjeen loppu, vaan koko kristillisen elämän tiivistelmä: “Rukoilkaa joka aika Hengessä.” Näissä sanoissa kuuluu kirkon sydämenlyönti. Paavali ei käske rukoilemaan joskus, kun siltä tuntuu, eikä vain silloin, kun hätä painaa, vaan joka aika. Tämä ei tarkoita sitä, että ihmisen huulet lausuisivat tauotta sanoja, vaan että koko elämä oppii seisomaan Jumalan edessä. Jeesus tahtoi opettaa tämän omalla elämällään: hän vetäytyi rukoilemaan, valvoi öisin, kiitti Isää ja opetti opetuslapsilleen, ettei pidä väsyä rukouksessa. Rukous ei ole kristitylle lisävaruste, vaan hengellisen elämän hengitys.
Paavali liittää rukoukseen myös valvomisen ja kestävyyden: “Valvokaa siinä kaikella kestävyydellä.” Tämä muistuttaa meitä siitä, että hengellinen elämä ei ole hetkellinen innostus, vaan kilvoitus. Ihmisen sydän väsyy helposti, ajatukset hajaantuvat, ja maailma vetää puoleensa. Siksi rukous vaatii valppautta. Pyhät isät ovat puhuneet tästä paljon.
Pyhä Johannes Krysostomos opettaa, että rukous pitää sielun koossa ja varjelee sen vihollisen nuolilta. Hänen mukaansa Paavali ei puhu vain yksityisestä rukouksesta, vaan koko kirkon yhteisestä kantamisesta: rukous pyhien puolesta on rakkauden näkyvin muoto.
Pyhä Makarios Egyptiläinen taas korostaa, että sydämen tulee oppia huutamaan Jumalaa sisimmässään, sillä ulkonainen rukous ilman sydämen valveillaoloa jää helposti tyhjäksi muodoksi.
On hyvin puhuttelevaa, että Paavali pyytää rukousta myös itsensä puolesta, jotta hänelle annettaisiin oikeat sanat julistaa evankeliumin salaisuutta rohkeasti. Suuri apostoli ei luota itseensä, vaan tarvitsee kirkon esirukousta. Jeesus tahtoi opettaa tälläkin tavalla, ettei kukaan kanna evankeliumia yksin. Kirkko ei ole irrallisten yksilöiden joukko, vaan yksi ruumis, jossa yhden rukous vahvistaa toista ja yhden kärsimys tulee kaikkien asiaksi.
Tykikoksen lähettäminen lohduttamaan veljiä osoittaa, että kristillinen usko ei ole vain oppia, vaan konkreettista yhteyttä, vierellä kulkemista ja rohkaisua.
Isät ovat nähneet kirjeen lopputervehdyksissäkin syvän teologian. Rauha, rakkaus ja usko eivät ole vain kohteliaita toivotuksia, vaan Kristuksen lahjoja kirkolle.
Pyhä Theodoretos Kyroslainen huomauttaa, että Paavali päättää kirjeensä armoon, koska kaikki kristillinen elämä alkaa ja päättyy Jumalan armoon. Ihminen ei pelasta itseään rukouksellaan, mutta ilman rukousta hän sulkee sydämensä siltä armolta, joka tahtoo häntä muuttaa.
Pelastuksen kannalta tämän päivän apostolinen sana on selkeä. Pelastus ei ole vain mennyt tapahtuma eikä pelkkä tuleva toivo, vaan nykyinen elämä Kristuksessa. Se on pysymistä rukouksessa, valvomista uskossa, rakkauden jakamista pyhien kanssa ja rohkeutta tunnustaa evankeliumi maailmassa, joka usein vastustaa sitä. Rukous ei siis ole pakoa elämästä, vaan tie siihen, että koko elämä pyhittyy.
Apostolin kirjeen viimeiset sanat kutsuvat meitä palaamaan olennaiseen. Seurakunta elää niin kauan kuin se rukoilee. Sydän pysyy elävänä niin kauan kuin se huutaa Jumalaa. Ja ihminen kulkee kohti pelastusta niin kauan kuin hän pysyy armon, rakkauden ja rauhan yhteydessä Kristukseen, joka on itse meidän rauhamme ja elämämme. Aamen.