2 Kor 7:1b-10a: Murhe, joka puhdistaa sydämen

Murhe, joka puhdistaa sydämen

2 Kor 7:1b-10a

✝️ Isän ja Pojan ja pyhän Hengen nimeen!

Tässä epistolassa Paavali puhuu syvästi siitä, miten murhe voi muuttua pelastuksen tieksi. Hän ei kuvaa katumusta pelkkänä suruna tai itsensä soimaamisena, vaan hengellisenä murtumisena, joka avaa sydämen Jumalan parantavalle armolle. Tämän kohdan varsinainen painopiste ihmisten pelastuksen kannalta on juuri tässä: kaikki murhe ei vie elämään, mutta Jumalan mielen mukainen murhe synnyttää parannuksen ja johtaa pelastukseen.

Apostoli Paavali sanoo: “Puhdistautukaamme kaikesta lihan ja hengen saastutuksesta ja täydellistäkäämme pyhyys Jumalan pelossa.” Heti tämän jälkeen hän puhuu omasta murheestaan, korinttilaisten murheesta ja siitä, kuinka tämä murhe lopulta synnytti ilon. Tässä meille avautuu suuri hengellinen totuus: Jumala voi käyttää jopa murhetta pelastuksen välineenä.

Usein ihminen pelkää hengellistä murhetta. Hän tahtoo nopeasti päästä epämukavista tunteista eroon, selittää pois oman syyllisyytensä tai peittää sydämensä levottomuuden. Mutta Paavali osoittaa, ettei kaikki levottomuus ole pahaa. On olemassa murhe, joka tulee siitä, että ihminen alkaa nähdä oman elämänsä Jumalan valossa. Hän huomaa etäisyytensä pyhyydestä, oman kylmyytensä, itsekkyytensä ja hajanaisuutensa. Tämä murhe ei ole vielä epätoivoa, vaan armon alku.

Paavali erottaa toisistaan kaksi murheen lajia. Jumalan mielen mukainen murhe synnyttää parannuksen, “joka koituu pelastukseksi”. Sen sijaan maailman murhe tuottaa kuoleman. Tässä on koko kohdan hengellinen avain.

Maailman murhe on sellaista surua, joka jää suljetuksi omaan itseen. Ihminen murehtii menetettyä kunniaa, rikkoutunutta omakuvaa, häpeää, epäonnistumista tai sitä, ettei saanut sitä mitä tahtoi. Tällainen murhe voi tehdä sydämen raskaaksi, mutta se ei välttämättä johda Jumalan luo. Se voi päinvastoin sitoa ihmisen yhä syvempään itseensä.

Jumalan mielen mukainen murhe on toisenlaista. Siinä ihminen ei katso itseään vain loukattuna tai epäonnistuneena, vaan syntisenä, joka tarvitsee parantumista. Hän ei jää makaamaan syyllisyyteensä, vaan kääntyy Jumalan puoleen. Tämä murhe sisältää jo toivon siemenen. Se sanoo: minä olen rikkonut, mutta Herra voi vielä uudistaa minut.

Pelastuksen kannalta tämä apostolinen sana opettaa, että ihminen ei parane välttelemällä totuutta, vaan kohtaamalla sen Jumalan edessä. Parannus alkaa usein juuri kivusta. Sydän murtuu, omat puolustukset sortuvat, eikä ihminen enää voi teeskennellä olevansa terve silloin kun on sairas. Tässä murtumisessa alkaa pelastuksen työ.

Paavalin mukaan korinttilaisten murhe synnytti heissä intoa, puhdistautumista ja uutta vakavuutta. Toisin sanoen, todellinen katumus ei jää tunteeksi, vaan alkaa muuttaa elämää. Pelastus ei ole vain anteeksi saamista abstraktissa mielessä, vaan sitä, että ihmisen sydän vähitellen puhdistuu ja hänen tahtonsa alkaa suuntautua kohti Jumalaa.

Tämä on tärkeä sana myös meille. Usein ihminen ajattelee, että hengellinen ilo syntyy ilman kyyneliä. Mutta kirkon kokemus opettaa toisin: juuri katumuksen kyyneleet avaavat tien todelliseen iloon. Kun synti tunnustetaan, kun sydän nöyrtyy, kun ihminen lakkaa puolustamasta pimeyttään, silloin Jumalan armo pääsee koskettamaan syvimmin.

Tämän päivän apostolinen sana sanoo meille, ettei murhe ole aina vihollinen. Oikein elettynä se voi olla Jumalan lahja. Jos murhe vie meidät rukoukseen, katumukseen, synnintunnustukseen ja elämän uudistumiseen, se on jo muuttumassa pelastuksen välineeksi. Ja silloin käy todeksi tämä suuri salaisuus: se, mikä ensin tuntui raskaalta, alkaa kantaa elämää. Sillä Jumalan mielen mukainen murhe synnyttää parannuksen, joka johtaa pelastukseen. Aamen.