1 Kor 1:3-9: Jumala on uskollinen

Jumala on uskollinen

1 Kor 1:3-9

✝️ Isän ja Pojan ja pyhän Hengen nimeen!

Tässä lyhyessä apostolisessa tervehdyksessä on yllättävän syvä kirkollinen ja pelastushistoriallinen sisältö: armo, kutsumus, yhteys Kristukseen ja uskollinen Jumala.

Tämä tervehdys saattaa ensi kuulemalta vaikuttaa yksinkertaiselta: “Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta.” Mutta juuri tässä avautuu koko kristillisen elämän perustus. Pyhä Paavali ei aloita nuhteella, vaikka Korintin seurakunnassa oli jo paljon hengellisiä ongelmia. Hän aloittaa armolla, rauhalla ja kiitoksella. Tämä opettaa meille jotakin hyvin olennaista siitä, mitä Kristus tahtoo kirkolleen opettaa: pelastus alkaa aina Jumalan aloitteesta, ei ihmisen ansiosta.

Paavali kiittää Jumalaa siitä, että korinttilaiset ovat rikastuneet Kristuksessa, kaikessa puheessa ja tiedossa, eivätkä heiltä puutu mikään armolahja heidän odottaessaan Herramme Jeesuksen Kristuksen ilmestymistä. Jeesus tahtoo opettaa tässä, että hänen seurakuntansa elämä on lahjaa. Kaikki, mikä kirkossa on totta, hyvää ja pyhää, on lähtöisin hänestä. Ihminen ei rakenna pelastustaan itse kuin jotakin omaa saavutusta, vaan ottaa vastaan sen, minkä Kristus lahjoittaa. Armo ei kuitenkaan tee ihmistä välinpitämättömäksi, vaan kutsuu hänet elämään tämän lahjan mukaisesti.

Tässä kohdassa on myös vahva eskatologinen sävy. Paavali sanoo, että kristityt elävät odottaen Kristuksen ilmestymistä, ja että Herra myös vahvistaa heidät loppuun asti nuhteettomiksi. Kristus tahtoo siis opettaa, ettei kirkko elä vain nykyhetkeä varten. Se elää tulevaa kohtaamista varten. Kristillinen elämä ei ole paikalleen asettumista, vaan valvomista, kasvua ja uskollisuutta siihen asti, että Herra tulee kirkkaudessaan. Tämä muistuttaa meitä siitä, että pelastus ei ole vain menneessä tapahtunut asia eikä vain tämän hetken tunne, vaan tie, jolla Jumala itse pitää omansa kestävinä loppuun asti.

Pyhät isät ovat ymmärtäneet tämän kohdan syvällisesti.

Pyhä Johannes Krysostomos huomauttaa, että Paavali puhuu kiitollisesti seurakunnalle juuri siksi, että hän tahtoo johdattaa heidät parannukseen lempeydellä eikä pelkällä nuhteella. Isät näkevät tässä Kristuksen oman paimenuuden heijastuksen: Herra tuntee omansa, näkee heissä lahjansa, mutta samalla kutsuu heitä puhdistumaan.

Autuas Teofylaktos korostaa, että armolahjat eivät ole merkki ihmisen omasta suuruudesta, vaan Jumalan hyvyydestä. Siksi niistä ei saa tulla ylpeyden aihe, vaan kiitoksen ja palvelun lähde. Lisäksi isät painottavat sanaa: “Jumala on uskollinen.” Tämä on koko kohdan sydän. Ihminen horjuu, mutta Jumala ei horju.

Pelastuksen kannalta tämä sana on syvästi lohdullinen ja samalla vakava. Lohdullinen siksi, että pelastuksen perusta ei ole meidän voimassamme, vaan Jumalan uskollisuudessa. Vakava siksi, että meidät on kutsuttu “hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen yhteyteen.” Pelastus ei ole vain synninpäästö juridisessa mielessä, vaan osallisuutta Kristuksen elämään, yhteyttä häneen kirkossa, pyhissä mysteereissä, rukouksessa ja kilvoituksessa. Mitä enemmän ihminen elää tässä yhteydessä, sitä enemmän hänen elämänsä muuttuu armon kantajaksi.

Vaikka näemme itsessämme heikkoutta, keskeneräisyyttä ja rikkonaisuutta, Jumala ei lakkaa olemasta uskollinen. Hän, joka on kutsunut meidät, myös vahvistaa meitä. Siksi kristityn elämä on jatkuvaa palaamista armon lähteelle, jatkuvaa kasvua rauhassa ja jatkuvaa pysymistä Kristuksen yhteydessä. Tässä on pelastuksen tie: ei omassa varmuudessamme, vaan siinä, että uskollinen Herra pitää meidät omanaan loppuun asti. Aamen.