Opetuspuheita

Room 9:1-5: Kristuksen rakkaus ja Paavalin murhe

Kristuksen rakkaus ja Paavalin murhe

Room 9:1-5

✝️ Isän ja Pojan ja pyhän Hengen nimeen!

Tämä epistolan lukukappale osoittaa meille apostoli Paavalin sydämen kivun. Hän sanoo kantavansa suurta murhetta ja lakkaamatonta tuskaa kansansa Israelin tähden. Hän jopa lausuu olevansa valmis itse olemaan erotettu Kristuksesta veljiensä hyväksi. Nämä sanat eivät ole teologista liioittelua, vaan paljastavat, millaiseksi Kristuksen rakkaus muuttaa ihmisen: pelastus ei ole hänelle yksityinen omaisuus, vaan koko maailman tähden kannettu rukous.

Jeesus tahtoi opettaa, että Jumalan kansaan kuuluminen ei ole vain ulkoinen etuoikeus, vaan kutsu elävään yhteyteen Jumalan kanssa. Hän itki Jerusalemin tähden ja sanoi tahtoneensa koota sen lapset niin kuin kana kokoaa poikasensa siipiensä alle. Kristuksen sydämessä oli sama murhe, jonka näemme Paavalissa: rakkaus niitä kohtaan, jotka ovat saaneet paljon, mutta eivät ole tunnistaneet lahjan täyttymystä.

Paavali luettelee Israelin lahjat: lapseus, kirkkaus, liitot, lain antaminen, jumalanpalvelus, lupaukset, patriarkat — ja ennen kaikkea Kristus, joka on lihan puolesta heidän sukuaan. Tässä on syvä hengellinen opetus. Jumalan lahjat ovat todellisia ja pyhiä, mutta ne kutsuvat ihmistä vastaamaan. Etuoikeus ilman parannusta voi muuttua raskaaksi vastuuksi.

Kristus ei tullut halveksimaan Israelia, vaan täyttämään sen kutsumuksen. Hän on lupauksen päämäärä, lain sisin merkitys, temppelin todellinen läsnäolo ja kaikkien kansojen valo. Siksi Paavalin murhe ei ole vihaa tai hylkäämistä, vaan rakkautta, joka kärsii, koska se kaipaa toisten pelastusta.

Pyhä Johannes Krysostomos pysähtyy erityisesti Paavalin sanoihin hänen halustaan kärsiä veljiensä puolesta.

Krysostomoksen mukaan tämä osoittaa apostolin käsittämättömän rakkauden: hän ei etsi omaa kunniaansa eikä edes omaa hyötyään, vaan toisten pelastusta. Tässä Paavali jäljittelee Kristusta, joka antoi itsensä vihollistensa puolesta.

Pyhä Irenaeus Lyonilainen näki Israelin historian pelastushistoriana, jossa Jumala valmisti ihmiskuntaa Kristuksen tulemiseen. Liitot, laki ja profeetat olivat kasvatusta, eivät päätepisteitä. Niiden tarkoitus oli johtaa ihmiskunta lihaksi tulleen Sanan vastaanottamiseen.

Pyhä Maksimos Tunnustaja puolestaan opettaa, että Jumalan valinta ei ole ihmisen ylpeyden aihe, vaan palvelutehtävä. Se, joka saa lahjan, kutsutaan tulemaan lahjaksi toisille. Israelin kutsumus, samoin kuin kirkon kutsumus, on kantaa Jumalan valoa maailmaan. Jos kutsumus muuttuu itsekorotukseksi, sen hengellinen sisältö hämärtyy.

Isät korostavat myös, ettei Jumala kadu lahjojaan. Siksi Paavalin sanat eivät oikeuta halveksuntaan, vaan nöyrään kunnioitukseen ja rukoukseen. Kirkko ei saa katsoa ketään ylhäältä päin, sillä sekin elää yksin armosta.

Pelastuksen kannalta tämä epistolan kohta kysyy meiltä: kannammeko toisten pelastusta sydämessämme? Kristitty ei voi iloita omasta uskosta samalla, kun hän on välinpitämätön veljensä kadotuksesta, eksymyksestä tai hengellisestä kylmyydestä. Paavalin murhe on kirkon esirukouksen sydän.

Meille on annettu paljon: kaste, mirhavoitelu, liturgia, ehtoollinen, pyhät kirjoitukset, ikonit, pyhien esirukoukset. Mutta nämä lahjat eivät pelasta meitä mekaanisesti. Ne kutsuvat elävään uskoon, katumukseen ja rakkauteen. Se, joka on saanut armon, on vastuussa siitä, ettei koveta sydäntään.

Kristuksessa kaikki lupaukset täyttyvät. Hän on Jumala yli kaiken, siunattu iankaikkisesti. Hänessä ei ole halveksuntaa eikä etnistä ylpeyttä, vaan kaikkia kansoja kokoava rakkaus. Pelastus on sitä, että ihminen tulee tästä rakkaudesta osalliseksi ja alkaa kantaa toisia Jumalan eteen.

Rukoilkaamme siis Paavalin hengessä: Herra, älä anna meidän käyttää lahjojasi ylpeyteen. Anna meille sydän, joka itkee maailman tähden, rukoilee eksyneiden puolesta ja iloitsee jokaisesta, joka löytää tien Sinun luoksesi. Aamen.