Lk 23:1-33; 44-56: Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni

Isä sinun käsiisi minä annan henkeni

Lk 23:1-33; 44-56

✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Tässä evankeliumijaksossa kirkko vie meidät Herran kärsimyksen viimeisiin vaiheisiin: Jeesus viedään Pilatuksen eteen, hänet lähetetään Herodeksen luo, hänet palautetaan takaisin, kansa vaatii Barabbaan vapauttamista ja Kristuksen ristiinnaulitsemista, Simon Kyreneläinen pakotetaan kantamaan ristiä, naiset itkevät tien varrella, ja lopulta pimeys laskeutuu maan ylle, esirippu repeää ja Jeesus antaa henkensä sanoen: “Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni.” Hänen ruumiinsa lasketaan hautaan, ja naiset seuraavat uskollisesti loppuun asti.

Pelastus toteutuu hänen vapaaehtoisessa kärsimyksessään, jossa viaton ottaa syntisten paikan, kantaa heidän tuomionsa, avaa kuolemallaan pääsyn Isän luo ja näyttää samalla, että todellinen kuninkuus on loppuun asti uskollista rakkautta eikä maallista valtaa.

Tämä evankeliumi on pyhän historian raskaimpia ja samalla valoisimpia kohtia. Me seuraamme Kristusta oikeussalista toiseen, pilkasta tuomioon, tuomiosta ristille ja ristiltä hautaan. Kaikki näyttää ihmisin silmin epäonnistumiselta: totuus tuomitaan, viaton hylätään, väkijoukko valitsee rikollisen, ja Jumalan Poika kulkee kuin voimaton karitsa teuraaksi vietävänä. Mutta juuri tässä Jeesus tahtoi opettaa, mitä pelastus todella on. Se ei ole vallan näyttö, vaan rakkauden voitto.

Pilatuksen ja Herodeksen edessä Kristus seisoo hiljaisena.

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen näkee tässä sen, että Sana, jonka kautta kaikki on luotu, alistuu ihmisten tuomittavaksi pelastaakseen ne, jotka olivat joutuneet synnin tuomion alle. Jeesus tahtoi opettaa, ettei hän pelasta meitä ulkopuolelta käsin, vaan astumalla itse meidän syvimpään hätäämme: väärään tuomioon, häpeään, kärsimykseen ja kuolemaan. Pelastuksen kannalta tämä merkitsee, ettei mikään ihmiselämän pimeys ole enää Jumalalle vieras.

Kun kansa valitsee Barabbaan ja hylkää Kristuksen, näkyy syntiin langenneen ihmisen sokeus.

Pyhä Johannes Krysostomos huomauttaa, että maailma vapauttaa mielellään sen, mikä muistuttaa omaa väkivaltaista sydäntä, mutta torjuu sen, mikä kutsuu parannukseen. Jeesus tahtoi opettaa, että ihmiskunnan todellinen sairaus ei ole vain heikkous, vaan vääristynyt rakkaus: me valitsemme usein mieluummin pimeyden kuin valon. Silti juuri tässä vaihtokaupassa välähtää pelastuksen salaisuus: syyllinen vapautuu, viaton menee hänen paikalleen.

Matkalla ristille Jeesus kääntyy Jerusalemin naisten puoleen eikä pyydä sääliä itselleen. Tämä on syvästi puhuttelevaa.

Pyhä Efraim Syyrialainen näkee tässä Herran profeetallisen rakkauden: kärsimyksensä keskelläkin hän kutsuu ihmisiä parannukseen. Jeesus tahtoi opettaa, ettei ristiä saa katsella vain tunteella, vaan sydämen kääntymisenä. Pelastuksen kannalta ei riitä, että ihminen liikuttuu Kristuksesta; hänen on myös annettava Kristuksen muuttaa hänet.

Kun pimeys peittää maan ja esirippu repeää, koko luomakunta ja koko vanha liitto todistavat, että jotain ratkaisevaa tapahtuu.

Pyhä Athanasios Suuri opettaa, että Kristus kuolee kuoleman sisällä murtaakseen sen vallan. Esiripun repeäminen ilmaisee, että tie Isän luo avautuu. Jeesus tahtoi opettaa, että hänen kuolemansa ei ole tappio, vaan uuden pääsyn alku: se, mikä oli suljettu synnin tähden, avautuu nyt hänen uhrinsa kautta.

Ja kun Herra viimein sanoo: “Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni,” hän kuolee luottamuksessa, ei epätoivossa.

Pyhä Maksimos Tunnustaja näkisi tässä täydellisen ihmisyyden: Kristus antaa koko olemuksensa Isälle, jotta meidänkin kuolemamme voisi muuttua paluuksi Jumalan käsiin.

Risti ja hauta eivät ole tämän kertomuksen loppu, vaan pelastuksen portti.

Sillä pelastus on juuri siinä, että Kristus, viaton Karitsa, ottaa syntisten paikan, kantaa heidän tuomionsa, murtaa kuoleman vallan ja avaa Isän yhteyden, jotta me, jotka olimme kaukana, saisimme hänen kärsimyksensä ja kuolemansa kautta anteeksiannon, sovituksen ja toivon iankaikkisesta elämästä. Aamen.