Lk 21:5-8a; 10:1; 20-24: Ei jää kiveä kiven päälle

Ei jää kiveä kiven päälle

Lk 21:5-8a; 10:1; 20-24

✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Tässä evankeliumin kohdassa Jeesus puhuu Jerusalemin temppelin häviöstä, kansojen levottomuudesta, sodista, maanjäristyksistä, nälänhädistä ja suurista merkeistä. Hän sanoo sanat, jotka ovat sekä järkyttäviä että paljastavia: “Tulevat päivät, jolloin tästä, mitä näette, ei jää kiveä kiven päälle.” Samalla hän varoittaa eksytyksestä: “Katsokaa, ettei teitä johdeta harhaan.” Jakson ydin on tämä: Jeesus tahtoi opettaa, ettei ihminen saa rakentaa toivoaan näkyvän maailman pysyvyyden varaan, sillä kaikki ajallinen horjuu; pelastus löytyy vain siitä, että ihminen pysyy valveilla, tunnistaa eksytyksen, kestää historian järkytykset uskossa ja turvaa siihen valtakuntaan, jota mikään maallinen sortuminen ei voi hävittää.

Evankeliumi alkaa ihmetyksestä temppelin kauneutta kohtaan. Ihmiset katsovat pyhää rakennusta, sen kiviä ja lahjaesineitä, ja näkevät siinä jotakin pysyvää, jotakin järkkymätöntä. Mutta juuri silloin Jeesus lausuu sanan, joka murtaa tämän turvallisuuden tunteen: “Tulevat päivät, jolloin tästä, mitä näette, ei jää kiveä kiven päälle.” Jeesus tahtoi opettaa, että kaikki näkyvä, vaikka se näyttäisi kuinka pyhältä, voimakkaalta tai kestävältä, kuuluu tämän katoavan maailman piiriin. Ihminen erehtyy, jos hän samaistaa Jumalan läsnäolon johonkin ulkonaiseen järjestykseen niin, että hänen uskonsa lepää kivissä enemmän kuin elävässä Herrassa.

Jerusalemin temppelin hävitys oli historiallinen tapahtuma, mutta isät näkivät siinä myös hengellisen opetuksen.

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen huomauttaa, että Kristus ei puhu vain rakennuksen tuhosta, vaan koko vanhan järjestyksen väistymisestä. Se, mikä oli ennen ollut liiton merkki, ei enää ollut pelastuksen lopullinen keskus, sillä todellinen temppeli on Kristus itse. Hänessä Jumala ja ihminen kohtaavat. Siksi Jeesus tahtoi siirtää opetuslasten katseen pois maallisesta pyhyydestä siihen pyhyyteen, joka ei hajoa: hänen omaan persoonaansa, ruumiiseensa ja kirkkoonsa.

Evankeliumissa Herra puhuu myös sodista, kansojen levottomuudesta, maanjäristyksistä, nälänhädistä ja kauhistavista merkeistä. Mutta ennen kaikkea hän sanoo: “Katsokaa, ettei teitä johdeta harhaan.” Tämä on ratkaisevaa. Jeesus tahtoi opettaa, että historian järkytyksiä vaarallisempi asia on hengellinen eksytys. Ihminen pelkää luonnollisesti näkyviä katastrofeja, mutta vielä suurempi vaara on, että hän menettää totuuden, toivon ja uskollisuuden Kristukselle.

Pyhä Johannes Krysostomos painottaa, ettei Herra ilmoita näitä asioita lietsoakseen pelkoa, vaan valmistakseen opetuslapsia kestävyyteen. Ennustus ei ole kauhun väline, vaan kutsu valppauteen.

Kun Jeesus puhuu Jerusalemin piirityksestä ja kansan hajottamisesta, hän osoittaa samalla, että kansojen historia ei ole sattumanvaraista. Jumalan tuomio ei ole mielivaltainen, vaan seurausta siitä, että ihminen ja kansa voivat paaduttaa sydämensä ja torjua rauhan ajan.

Pyhä Ambrosius näkee Jerusalemin kohtalossa kuvan jokaisesta sielusta, joka rakentaa luottamuksensa itseensä mutta ei ota vastaan Kristusta. Kun sisin jää ilman Jumalaa, sen muurit lopulta sortuvat.

Pelastuksen kannalta tämä evankeliumi on hyvin ajankohtainen. Jeesus ei lupaa, että maailma pysyy rauhallisena tai että näkyvät rakenteet säilyvät. Hän lupaa jotakin syvempää: että keskelläkin järkytystä ihminen voi pysyä pelastuksen tiellä, jos hän ei anna sydämensä kiinnittyä katoavaan eikä anna itseään johtaa harhaan. Pelastus on sitä, että Kristuksesta tulee ihmisen todellinen temppeli, turva ja rauha. Kun kaikki ulkonainen horjuu, se, joka on kätketty Kristukseen, ei huku.

Tämä evankeliumi kutsuu meitä irrottamaan toivomme siitä, mikä murtuu, ja kiinnittämään sen siihen, joka pysyy. Kirkkaat rakennukset katoavat, valtakunnat nousevat ja sortuvat, kansat vapisevat, mutta Kristus pysyy samana. Ja se, joka pysyy hänessä, löytää pelastuksen keskelläkin historian raunioita. Aamen.