Armo pyhittävänä voimana

Armo pyhittävänä voimana

 Armon raamatullinen merkitys

Kristillisessä teologiassa armo ei ole vain Jumalan hyväntahtoisuutta ihmistä kohtaan eikä pelkkä anteeksiantava asenne, vaan Jumalan pelastavaa, pyhittävää ja uudistavaa toimintaa ihmisessä. Armo on se jumalallinen voima, jonka kautta Kristuksen lunastustyön hedelmät tulevat ihmisen omiksi: syntinen kutsutaan, valaistaan, vanhurskautetaan, uudestisynnytetään, pyhitetään ja johdatetaan kohti pelastuksen täyttymystä. Tässä mielessä armo on koko kristillisen elämän sisäinen periaate: ilman sitä Kristuksen sovitus jäisi ihmiselle ulkoiseksi tapahtumaksi, mutta armon kautta siitä tulee hänen elämänsä todellinen uudistava voima.

Raamatussa sanaa armo käytetään useissa merkityksissä. Yleisessä mielessä se tarkoittaa Jumalan hyvyyttä, suosiota, lahjaa ja hyväntahtoista asennetta ihmisiä kohtaan. Uudessa testamentissa sana saa kuitenkin erityisen pelastushistoriallisen sisällön. Se liittyy Jumalan rakkauteen langennutta ihmiskuntaa kohtaan ja siihen, että Jumala Kristuksessa lahjoittaa ihmisille sen, mitä he eivät voi itse ansaita.

Ensimmäisessä merkityksessä armo tarkoittaa Jumalan suosiota ja laupeutta. Kun enkeli sanoo Neitsyt Marialle: “Sinä olet saanut armon Jumalan edessä”, kyse on Jumalan erityisestä suosiosta. Samalla tavoin apostolien tervehdyksissä “armo ja rauha” merkitsee Jumalan hyväntahtoista asennetta, joka lahjoittaa ihmiselle hengellisen rauhan, siunauksen ja pelastuksen mahdollisuuden. Pietari kutsuu Jumalaa “kaiken armon Jumalaksi” ja “moninaisen armon” antajaksi. Tässä armo viittaa kaikkiin Jumalan lahjoihin, sekä ajallisiin että hengellisiin.

Toisessa ja syvemmässä merkityksessä armo tarkoittaa koko lunastuksen lahjaa Kristuksessa. Apostoli Paavali sanoo, että me pelastumme armosta, emme teoista, ettei kukaan kerskaisi. Jumala vanhurskauttaa ihmisen lahjaksi armostaan, Kristuksen Jeesuksen lunastuksen kautta. Tässä armo ei ole vain yksittäinen apu tai hetkellinen vaikutus, vaan koko pelastustalouden nimi: Jumala rakastaa maailmaa ilman ihmisen ansioita, lähettää Poikansa, toteuttaa lunastuksen ja kutsuu ihmisen osalliseksi siitä.

Kolmannessa merkityksessä armo tarkoittaa Jumalan erityistä sisäistä voimaa, joka vaikuttaa ihmisessä. Tämä on tekstin keskeinen painopiste. Armo ei ole vain Jumalan ulkopuolinen hyväntahtoisuus eikä vain evankeliumin sanoma, vaan Pyhän Hengen voima, joka tulee ihmiseen, uudistaa hänen sisäisen elämänsä ja tekee hänet osalliseksi Kristuksen ansioista. Apostolien teoissa Kristus lupaa opetuslapsilleen voiman korkeudesta: “Te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin.” Paavali kuulee Herralta sanat: “Minun armoni riittää sinulle, sillä voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.” Hän ymmärtää armon Kristuksen voimana, joka asuu hänessä ja toimii hänen heikkoudessaan.

Tämä on ratkaisevaa armon oikealle ymmärtämiselle. Armo ei ole vain opetus, esimerkki, laki tai moraalinen inspiraatio. Se on Jumalan todellinen toiminta ihmisessä. Paavali sanoo: “Jumalan armosta minä olen se, mikä olen.” Hän ei tarkoita vain sitä, että Jumala on suhtautunut häneen suopeasti, vaan että Jumalan voima on muuttanut vainoojan apostoliksi. Armo on siis pelastava energia, joka aloittaa, ylläpitää ja täydellistää ihmisen hengellisen elämän.

Samalla Raamattu korostaa, että armo on lahja. Se ei perustu ihmisen ansioihin. Ihminen ei voi pakottaa Jumalaa antamaan armoa eikä ansaita sitä omilla teoillaan. Jos armo annettaisiin tekojen perusteella, se ei enää olisi armoa. Paavali ilmaisee tämän jyrkästi: jos pelastus on armosta, se ei ole teoista; muuten armo lakkaisi olemasta armo. Tämä ei tarkoita, että ihmisen elämä ja tahto olisivat merkityksettömiä, vaan että pelastuksen alkuperä ja voima ovat Jumalassa, eivät ihmisessä.

Armo on myös kolminaisuuden lahja. Isä on kaiken armon alkuperäinen lähde: Hän valitsee, kutsuu, lähettää Pojan ja antaa Pyhän Hengen. Poika on Lunastaja, jonka ansioiden tähden armo annetaan; ilman Kristuksen kuolemaa, ylösnousemusta ja kirkastamista Pyhän Hengen lahjaa ei vuodatettaisi samalla pelastavalla tavalla. Pyhä Henki on armon välitön toteuttaja ihmisessä: Hän uudestisynnyttää, pyhittää, asuu uskovissa ja tekee heistä Jumalan temppeleitä.

Tästä seuraa tärkeä dogmaattinen johtopäätös: armo ei ole persoonaton hengellinen aine eikä luotu väline, vaan Jumalan elävä toiminta ihmisessä. Raamatussa armo ja Pyhä Henki esiintyvät usein lähes vaihtokelpoisina ilmauksina. Pyhää Henkeä kutsutaan armon Hengeksi, ja armon lahja on Pyhän Hengen lahja. Siksi voidaan sanoa, että armo on Pyhä Henki siinä määrin kuin Hän asuu ja toimii ihmisessä. Tarkemmin ilmaistuna armo on Pyhän Hengen jumalallinen voima ja vaikutus, jonka kautta ihminen yhdistetään Kristukseen ja Kristuksen kautta Isään.

Tämä Pyhän Hengen asuminen uskovassa ei ole vain ulkoista toimintaa. Teksti korostaa kirkkoisien opetusta, jonka mukaan Pyhä Henki annetaan ihmiselle olennaisesti eikä vain ulkoisen vaikutuksen tasolla. Tämä ei tarkoita, että ihminen muuttuisi Jumalan olemukseksi, vaan että Pyhä Henki todella asuu ihmisessä ja täyttää hänen koko olemuksensa. Kristitty ei saa vain Jumalan käskyjä tai Jumalan apua ulkopuolelta, vaan hänestä tulee Pyhän Hengen temppeli.

 

Armon lajit ja pelastuksen järjestys

Koska armon olemus Jumalan yliluonnollisena voimana ylittää ihmisen järjen, kirkko puhuu armon vaikutuksista ja muodoista sen mukaan, miten se toimii ihmisen pelastuksessa. Emme voi määritellä armon sisäistä olemusta samalla tavalla kuin emme voi täysin määritellä luonnonvoimienkaan olemusta. Mutta voimme tuntea armon sen hedelmistä: se valaisee, kutsuu, vahvistaa, uudestisynnyttää, vanhurskauttaa ja pyhittää.

Tekstissä viitataan “Idän patriarkkojen kirjeeseen”, jossa erotetaan kaksi armon päätyyppiä: ennaltaehkäisevä eli valaiseva armo ja erityinen armo. Tämä jako ei tarkoita kahta erillistä Jumalan voimaa, vaan saman armon eri toimintatapoja ihmisen pelastuksen eri vaiheissa.

Ennaltaehkäisevä tai valaiseva armo edeltää ihmisen tietoista kääntymystä. Se on Jumalan kutsuva vaikutus, joka valaisee pimeydessä kulkevaa ihmistä, osoittaa hänelle totuuden, herättää omantunnon, paljastaa synnin ja ohjaa häntä etsimään pelastusta. Se on armoa, joka tulee ihmistä vastaan ennen kuin ihminen itse osaa oikein etsiä Jumalaa. Jumala ei odota passiivisesti, että syntinen löytäisi tien omin voimin, vaan Hän kutsuu, vetää ja valaisee.

Tämä kutsuva armo voi toimia monin tavoin. Jumala voi käyttää luonnon todistusta, elämän olosuhteita, omantunnon ääntä, kärsimyksiä, ihmeitä, toisten ihmisten esimerkkiä, kirkon elämää ja erityisesti evankeliumin saarnaa. Apostoli Paavali sanoo, että Jumalan hyvyys johtaa ihmistä parannukseen. Jo Jumalan yleinen kaitselmus voi herättää ihmisessä tietoisuuden omasta syntisyydestä ja tarpeesta saada apua ylhäältä.

On kuitenkin ero Jumalan yleisen kaitselmuksen ja varsinaisen pelastavan armon välillä. Jumala toimii kaikissa ihmisissä Luojana ja Kaitselmuksena. Hän antaa järjen, omantunnon, elämän, luonnon todistuksen ja moraalisen lain. Tätä voidaan kutsua yleiseksi armoksi tai kaitselmukselliseksi johdatukseksi. Mutta varsinaisessa kristillisessä mielessä valaiseva armo on Jumalan toimintaa Lunastajana ja Pyhittäjänä: se tapahtuu evankeliumin, Jumalan sanan, kirkon elämän ja Kristuksen pelastuksen todistuksen kautta.

Tämän armon vaikutus ihmisessä on kääntymyksen alku. Ihmisessä syntyy uskonnollisia liikahduksia: synnintunto, kaipuu Jumalan puoleen, halu kuulla totuutta, pelko kadotuksesta, toivo armosta, nöyrtyminen, rukouksen alku. Mutta tämäkään armo ei toimi väkivaltaisesti. Se valaisee ja kutsuu, mutta ihminen voi myös vastustaa sitä. Jumala ei tuhoa ihmisen vapautta, vaan kutsuu sitä heräämään.

Kun ihminen suostuu tähän kutsuvaan armoon, hän saa erityistä armoa. Erityinen armo toimii sakramenttien kautta ja vaikuttaa ihmisen sisäiseen uudistumiseen: vanhurskauttamiseen ja pyhitykseen. Vanhurskauttaminen ei ortodoksisessa ymmärryksessä ole vain ulkoinen julistus, jossa syntinen katsotaan vanhurskaaksi, vaan todellinen sisäinen puhdistuminen synneistä. Pyhitys puolestaan on prosessi, jossa syntiset taipumukset, himot ja tavat vähitellen kukistetaan ja ihminen kasvaa Jumalan kaltaisuuteen.

Tässä armon toiminta näkyy koko pelastuksen järjestyksenä. Ensin armo kutsuu. Sitten se valaisee. Ihminen vastaa uskolla ja katumuksella. Armo uudestisynnyttää kasteessa, antaa synnit anteeksi, liittää Kristukseen ja tekee ihmisestä Pyhän Hengen temppelin. Sen jälkeen armo ei poistu, vaan jatkaa työtään: se vahvistaa, varjelee, lohduttaa, kasvattaa, parantaa ja johdattaa ihmistä kohti täydellisyyttä. Pelastus ei ole vain alussa saatu lahja, vaan armon jatkuva elämä ihmisessä.

Tässä kohtaa tulee esiin sakramentaalinen näkökulma. Jumalan sana kutsuu ja valaisee; sakramentit välittävät erityistä pyhittävää armoa. Kaste uudestisynnyttää vedestä ja Hengestä. Mirhavoitelu antaa Pyhän Hengen lahjan. Eukaristia yhdistää Kristuksen ruumiiseen ja vereen. Katumus palauttaa langenneen armon yhteyteen. Pappeus antaa kirkon palvelijoille erityiset lahjat Jumalan kansan rakentamiseksi. Näin armo ei ole epämääräinen hengellinen vaikutelma, vaan kirkon elämässä konkreettisesti välittyvä Jumalan voima.

On kuitenkin tärkeää erottaa pyhittävä armo ja erityiset armolahjat eli karismat. Pyhittävä armo annetaan ihmisen pelastukseksi, hänen sisäiseksi uudistumisekseen ja yhteydeksi Jumalaan. Karismat taas annetaan ennen kaikkea kirkon yhteiseksi rakentumiseksi. Apostoli Paavali puhuu kielillä puhumisesta, profetoimisesta, parantamisen lahjoista, henkien erottamisesta, opettamisen, paimentamisen ja palvelun lahjoista. Ne eivät välttämättä todista vastaanottajan henkilökohtaisesta pyhyydestä samalla tavalla kuin pyhittävä armo, vaan ne annetaan yhteistä palvelua varten.

Kirkossa on pysyviä armolahjoja ja tilapäisiä tai poikkeuksellisia lahjoja. Pysyviä ovat erityisesti saarnan, opetuksen, paimenuuden ja sakramentaalisen palvelun lahjat, koska kirkko tarvitsee niitä aina. Poikkeuksellisia lahjoja olivat esimerkiksi apostolin ainutlaatuinen lahja, kielillä puhuminen, ihmeiden tekeminen ja muut ensimmäisen kirkon erityiset karismat, jotka palvelivat evankeliumin leviämistä ja kirkon perustamista. Tämä erottelu auttaa ymmärtämään, ettei kaikki armon vaikutus ole samanlaista: osa armosta tähtää yksilön pyhitykseen, osa kirkon yhteiseen rakentamiseen.

Yksipuoliset käsitykset armosta

Armo-opin historiassa kaksi suurta yksipuolisuutta on pelagiolainen ja augustinolais-reformoitu suunta. Ensimmäinen korostaa ihmisen luonnollisia voimia armon kustannuksella; toinen taas korostaa armon vastustamatonta voimaa ihmisen vapauden kustannuksella. Ortodoksinen opetus pyrkii säilyttämään molemmat totuudet: armo on ehdottoman välttämätön, mutta se ei tuhoa ihmisen vapautta.

Pelagiolaisuus sekoitti armon Jumalan yleisiin lahjoihin. Pelagiolaiset ja puolipelagiolaiset eivät ymmärtäneet armoa ensisijaisesti Pyhän Hengen sisäisenä voimana, vaan Jumalan ihmiselle antamina luonnollisina ja ulkoisina apuina. Näihin kuuluivat järki, vapaa tahto, luonnollinen moraalinen kyky, Vanhan testamentin laki, Kristuksen opetus ja Kristuksen esimerkki. He puhuivat kyllä armosta, mutta käytännössä armo tarkoitti heille sitä, että Jumala oli luonut ihmisen kykeneväksi hyvään ja antanut hänelle ohjeet hyvän tekemiseen.

Pelagiolaisen ajattelun mukaan ihmisen vapaa tahto säilyi lankeemuksen jälkeen olennaisesti vahingoittumattomana. Ihminen voi olla tekemättä syntiä, jos hän tahtoo. Kristuksen merkitys on ennen kaikkea siinä, että Hän opettaa paremmin Jumalan tahdon ja antaa täydellisen moraalisen esimerkin. Pyhän Hengen sisäinen armo voi auttaa ihmistä helpommin saavuttamaan hyvän, mutta se ei ole ehdottoman välttämätön. Ihminen voi siis omilla luonnollisilla voimillaan kulkea hyveen tietä, vaikka armo tekisi tämän helpommaksi.

Tällainen opetus näyttää ensi silmäyksellä kunnioittavan ihmisen vapautta, mutta se päätyy kieltämään kristillisen pelastuksen syvyyden. Jos ihminen voi pelastua luonnollisilla voimillaan, Kristuksen lunastus ei ole välttämätön. Jos armo on vain opetus, laki ja esimerkki, se ei ole Pyhän Hengen uudistavaa voimaa. Jos synti ei ole turmellut ihmistä sisäisesti, pelastus ei ole uudestisyntymistä vaan moraalista itseparannusta.

Tästä syystä  pelagiolainen armo-oppi on pohjimmiltaan armon kieltämistä. Se käyttää armon kieltä, mutta täyttää sen toisella sisällöllä. Armon paikan ottavat ihmisen oma vapaus ja Jumalan ulkoiset lahjat. Tällä on myös kristologisia seurauksia: Kristus ei enää ole ennen kaikkea Lunastaja, vaan opettaja ja esikuva. Tämä avaa tien sokinolaiselle ja rationaaliselle teologialle, jossa Jeesus nähdään korkeana moraalisena ihmisenä, ei Jumalihmisenä, jonka kautta Pyhä Henki uudistaa ihmisen.

Pelagiolaisuuden vastakohdaksi nousi Augustinuksen voimakas armon korostus. Augustinus taisteli pelagiolaisuutta vastaan korostamalla, että lankeemuksen jälkeen synti on tullut ihmisen hallitsevaksi periaatteeksi. Ihminen on menettänyt todellisen vapauden hyvään ja joutunut synnin välttämättömyyden alaiseksi. Siksi armo ei ole vain apu, vaan sisäinen voima, joka synnyttää ihmisessä hyvän tahdon, uskon ja koko pelastuksen.

Augustinuksen vahvuus on siinä, että hän ottaa synnin vakavasti ja tunnustaa armon välttämättömyyden. Ihminen ei paranna itseään. Hän tarvitsee Jumalan sisäistä toimintaa. Mutta tekstin mukaan Augustinuksen opetuksessa syntyy toinen äärimmäisyys: armo alkaa näyttää voimalta, joka korvaa ihmisen vapauden. Se vaikuttaa vastustamattomasti, kukistaa jopa vastustavan tahdon ja järjestää koko pelastuksen niin, että ihmisen oma vapaa osallistuminen jää epäselväksi.

Luterilaisuus ja erityisesti reformoitu teologia omaksuivat osittain tämän augustinolaisen painotuksen. Uskonpuhdistuksessa armo ymmärrettiin voimakkaasti Jumalan yksipuolisena ja ihmisen tahdosta riippumattomana pelastavana toimintana. Tässä oli oikeutettu protesti pelastuksen ansaitsemista vastaan, mutta vaarana oli ihmisen vapauden ja yhteistyön heikentyminen. Jos armo toimii vastustamattomasti ja yksin, ihmisen katumus, usko, kilvoitus ja rakkaus voivat alkaa näyttää vain armon väistämättömiltä seurauksilta, eivät todelliselta persoonalliselta vastaukselta Jumalalle.

Ortodoksinen opetus torjuu molemmat ääripäät. Pelagiolaisuutta vastaan se sanoo: ilman armoa ihminen ei voi pelastua. Armo ei ole vain ulkoinen opetus tai moraalinen esimerkki, vaan Pyhän Hengen todellinen voima. Augustinolais-reformoitua yksipuolisuutta vastaan se sanoo: armo ei tuhoa vapautta eikä toimi ihmisen persoonallisen tahdon ohitse. Jumala pelastaa ihmisen, mutta ei väkisin. Hän kutsuu, valaisee, vahvistaa ja uudistaa, mutta ihminen voi suostua tai vastustaa.

Tässä tulee esiin ortodoksisen teologian keskeinen käsite: synergia, Jumalan armon ja ihmisen vapaan tahdon yhteistyö. Tämä ei tarkoita, että Jumala ja ihminen olisivat tasavertaisia tekijöitä pelastuksessa. Aloite, voima ja lahja ovat Jumalalta. Mutta ihminen ei ole kuollut esine, vaan rationaalinen ja vapaa persoona. Armo ei tee hänestä passiivista välinettä, vaan herättää hänen vapautensa todelliseen elämään.

Synergia suojelee sekä Jumalan armon suuruutta että ihmisen persoonallisuutta. Jos ihminen pelastaisi itsensä, Kristus olisi tarpeeton. Jos Jumala pelastaisi ihmisen ilman hänen vapaata osallistumistaan, ihminen lakkaisi olemasta persoonallinen olento Jumalan kuvana. Ortodoksinen näkemys pitää kiinni siitä, että armo on välttämätön ja ensisijainen, mutta ihmisen vastaus on todellinen ja merkityksellinen.

Ortodoksinen synteesi: armo, vapaus ja pyhitys

Ortodoksisen opetuksen mukaan armo on Pyhän Hengen erityinen jumalallinen voima, joka annetaan ihmiselle Kristuksen lunastustyön tähden ja joka yhdistää hänet Kristuksen ansioihin. Tämä armo vaikuttaa ihmisen sisimmässä, mutta ei mekaanisesti eikä väkivaltaisesti. Se kohtaa ihmisen vapauden, kutsuu sitä, parantaa sitä ja tekee siitä kykenevän todelliseen hyvään.

Ihmisen vapaus ei ole lankeemuksen jälkeen tuhoutunut, mutta se on haavoittunut. Ihminen kykenee luonnolliseen hyvään, moraalisiin pyrkimyksiin ja omantunnon äänen kuulemiseen, mutta hän ei voi omin voimin saavuttaa pelastavaa yhteyttä Jumalaan. Hän tarvitsee armon, joka ei vain neuvo häntä, vaan parantaa hänen tahtonsa, valaisee hänen mielensä, puhdistaa hänen sydämensä ja liittää hänet Kristukseen. Armo ei siis lisää pientä ulkoista apua muuten terveeseen ihmiseen, vaan toimii lääkkeenä syvästi sairastuneelle luonnolle.

Samalla armo ei kumoa sitä, mikä ihmisessä on luotua ja hyvää. Se ei korvaa järkeä, tahtoa, omaatuntoa ja vapautta, vaan palauttaa ne oikeaan toimintaansa. Synti vääristää ihmisen luonnolliset voimat; armo parantaa ja kirkastaa ne. Ihminen ei tule pyhäksi lakkaamalla olemasta ihminen, vaan tulemalla Jumalan armon kautta todellisemmin ihmiseksi, sellaiseksi kuin hänet luotiin olemaan.

Tämän vuoksi pyhitys ei ole vain juridinen asemanmuutos, vaan koko ihmisen uudistuminen. Armo ei ainoastaan anna anteeksi syntejä, vaan muuttaa ihmistä. Se poistaa synnin saastaa, vahvistaa hyveitä, synnyttää rakkauden Jumalaan, tekee rukouksen eläväksi, antaa voiman taistella himoja vastaan ja kasvattaa ihmisen Kristuksen kaltaisuuteen. Vanhurskauttaminen ja pyhitys eivät ole toisistaan täysin erillisiä tapahtumia, vaan saman armon eri puolia: Jumala antaa anteeksi ja samalla parantaa.

Tämä antaa kristilliselle elämälle vakavan mutta toiveikkaan luonteen. Koska pelastus on armoa, ihminen ei voi kerskua. Kaikki hyvä on Jumalan lahjaa. Mutta koska armo ei toimi ilman ihmisen vapaata suostumusta, ihminen ei voi myöskään olla hengellisesti välinpitämätön. Hänen on kuultava kutsu, tehtävä parannus, uskottava, rukoiltava, osallistuttava sakramentteihin, taisteltava syntiä vastaan ja elettävä Kristuksen käskyjen mukaan. Tämä kaikki ei ole armon kilpailija, vaan armon vaikutuksen hedelmä ja ihmisen yhteistyö sen kanssa.

Armon ja vapauden suhde näkyy erityisesti kääntymyksessä. Kukaan ei tule Kristuksen luo ilman Jumalan kutsua. Mutta Jumalan kutsu ei pakota. Ihminen voi paaduttaa sydämensä tai avata sen. Kun hän vastaa, hän ei voi sanoa ansainneensa armon, sillä jo vastaamisen mahdollisuus on armon herättämää. Mutta hän ei myöskään voi sanoa olleensa pelkkä esine, sillä vastaus on hänen oma vapaa suostumuksensa.

Tässä on myös suuri ero ulkoisen uskonnollisuuden ja armon elämän välillä. Ihminen voi tuntea lain, osata dogmit ja nähdä Kristuksen esimerkin, mutta ilman Pyhän Hengen sisäistä armoa tämä kaikki jää ulkoiseksi. Laki voi osoittaa synnin, mutta ei paranna sitä. Esimerkki voi innostaa, mutta ei itsessään anna voimaa. Evankeliumin sana voi kutsua, mutta sen täytyy tulla Pyhän Hengen kautta eläväksi sydämessä. Kristinusko ei ole pelkkä oppijärjestelmä, vaan armon elämä.

Armon trinitaarinen luonne suojelee myös sovitusopin kokonaisuutta. Isä antaa armon, Poika ansaitsee ja välittää sen lunastustyössään, Pyhä Henki tekee sen ihmisessä vaikuttavaksi. Näin pyhitys ei ole irrallinen moraalinen prosessi, vaan osallisuutta Pyhän Kolminaisuuden elämään. Ihminen tulee Isän lapseksi Pojassa Pyhän Hengen kautta. Tämä on armon korkein päämäärä: ei vain syntien anteeksianto, vaan yhteys Jumalaan.

Pyhän Hengen asuminen ihmisessä antaa kristilliselle pyhitykselle ontologisen syvyyden. Ihminen ei vain jäljittele Kristusta ulkoisesti, vaan Kristuksen elämä tulee häneen Hengen kautta. Hän ei vain muistele lunastusta, vaan osallistuu siihen sakramentaalisesti ja hengellisesti. Hän ei vain tavoittele moraalista paremmuutta, vaan muuttuu Jumalan armon vaikutuksesta. Tämä muutos voi olla hidas, kivulias ja epätäydellinen tässä elämässä, mutta se on todellinen.

Ortodoksinen armo-oppi on siten tasapainoinen vastaus armon historian suuriin vääristymiin. Pelagiolainen ajattelu tekee ihmisestä liian vahvan ja armosta liian heikon. Augustinolais-reformoitu äärimuoto tekee armosta niin voimakkaan, että ihmisen vapaus uhkaa kadota. Ortodoksinen näkemys sanoo: ihminen on liian sairas parantaakseen itsensä, mutta liian persoonallinen pelastettavaksi väkisin. Jumala antaa kaiken, mutta ihminen kutsutaan todella vastaamaan.

Tämän opetuksen hengellinen merkitys on suuri. Se estää epätoivon, koska pelastus ei riipu ihmisen omasta voimasta. Se estää ylpeyden, koska kaikki hyvä on armoa. Se estää passiivisuuden, koska armo kutsuu yhteistyöhön. Se estää moralistisen uskonnollisuuden, koska pelastus ei ole vain käskyjen noudattamista. Se estää myös hengellisen fatalismin, koska ihminen ei ole armon edessä tahdoton kone.

Armo pyhittävänä voimana on siis Kristuksen sovitustyön elävä soveltaminen ihmiseen Pyhässä Hengessä. Se on Jumalan rakkauden voima, joka tulee ihmisen heikkouteen, ei murskatakseen häntä, vaan parantaakseen hänet. Se valaisee pimeydessä, kutsuu synnistä, uudestisynnyttää kasteessa, vahvistaa sakramenteissa, kasvattaa kilvoituksessa ja johdattaa ihmistä kohti täydellistä yhteyttä Jumalan kanssa. Armon kautta ihminen ei vain saa jotakin Jumalalta, vaan hänet tehdään Jumalan asumukseksi. Tämä on kristillisen pyhityksen ydin: Jumala lahjoittaa itsensä ihmiselle, jotta ihminen voisi vapaasti, rakkaudessa ja totuudessa tulla osalliseksi jumalallisesta elämästä.